Eräs ylioppilastalon vahtimestari

Kortesjärven rippikirjassa 1853-1859 Loukolaan (s. 78) on merkitty torppari Erik Johansson Porkholm (s. 7.1.1822) ja vaimonsa Kaisa Jakobsdotter Norrbacka (s. 27.11.1820). Lapsisarjansa keskellä näkyy 25.12.1853 syntynyt poika Erik. Rippikirjassa 1868-1879 (s.88) hänellä on muuttomerkintä Helsinkiin 14.11.1876. Siellä hän käytti sukunimeä Loukola.

Ilmeisesti jokseenkin heti Helsinkiin tultuaan tämä Erik Loukola värväytyi Kaartin pataljoonaan. Näin hänestä tuli

Balkanin yli kämpinyt ja Plevnassa pelottomasti taistellut urho. Hän oli haavoittunutkin, mutta kova onni oli jollakin tavoin ohjannut kuulan sellaiseen paikkaan, että se sekä sanan todellisessa että kuvaannollisessa merkityksessä aina oli Loukolalle arka paikka. Haavasta päättäen olisi luullut, että Loukola olisi kaikin voimin pötkinyt Plevnassa pakoon, mutta niin ei ollut laita. Kyllä hän turkkilaiseen päin ryntäsi, mutta jotakin kimmahdus-, ponnahdustietä luoti lensi siihen paikkaan, mihin lensi. [1]

Sairaalan päällysmiehen muistelmassa on tietoa Loukolan paluusta Suomeen

Siinä annettiin rautatien piletti ja muut kirjat eräälle upseerille, joka lähti meitä viemään, ensin Moskovaan, jossa olin 3 päivää ja sitte Pietariin, jossa piti olla vielä l 1/2 viikkoa eräässä vanhassa Moskovskin kasarmissa muitten sodasta palanneitten kanssa; se aika oli pitkä, kuin ei päässyt lähtemään heti. Sillä ajalla saapui myöskin eräs haavoistaan parantunut suom. kaartilainen Erkki Loukola sinne. Meille annettiin nyt itsellemme rautatien piletti ja kirjat mukaan ja saatettiin Suomen rautatien asemalle, käskyllä mennä seisontapaikkaan ja jättää kirjat päällikölle. Sinne pääsimme 18 päivänä Joulukuuta 1877, viivyttyämme matkalla 7 kuukautta ja 16 päivää. 

 

Jos se tuntui hauskalta päästä niin vaivalliselta matkalta armaan synnnyinmaansa helmaan, jällen tervennä ja raittiina, niin se tuntui vielä paljon juhlallisemmalta, kuin H. Majesteettinsa Keisari lähetti osoittamastani urhoollisuudesta Lovatsin kaupungin valloituksessa Pyhän Yrjön ristin 4:nen luokan sotilaskunniaraerkin, jota en ollut ansainnut enkä odottanut.[2]

Ylioppilaslehti 9/1929

Loukolan tiedetään haavoittuneen Gornyi Dubnjakin taistelussa ja saaneen urhollisuudestaan ylennyksen aliupseeriksi ja Yrjön ristin [3]. Kun hän haki kuulutuksia avioliitolleen Maria Karoliina Oksasen kanssa marraskuussa 1883, tittelinään oli "ent. alaupseeri, portieri" (Helsingin Wiikko-Sanomia 9.11.1883)  Loukola oli valittu Ylioppilastalon kirjaston vahtimestariksi 9.11.1882 [3].

Vaimonsa muisteli myöhemmin sortovuosia, jolloin

Tukholmassa alettiin painattaa salaista kirjallisuutta, jota sitten levitettiin maassamme. Entisenä kaartilaisena Erkki Loukola vihasi ryssää täysin tietoisena vaarasta, joka venäläistyttämistoimenpiteitten kautta uhkasi maatamme. Hänkin ryhtyi sentähden myös salaisen kirjallisuuden levittäjäksi. Tarkoitusta varten hänellä oli Ylioppilastalon kirjastossa erikoinen kaappi, johon hänellä yksinään oli avain. Toisinansa kaappi oli aivan täpösen täynnä erilaista kirjallisuutta. Sitä käytiin häneltä hakemassa. Hyvin usein hän lähetti sitä myös postissa vieden valmiit paketit vaimolleen, joka sitten toimitti ne edelleen, mitään utelematta mieheltään ja tämän mitään kertomatta. Niinpä Erkki Loukola ei milloinkaan sanallakaan maininnut puolisolleen siitä mitenkä kirjallisuus tuotiin Ylioppilastalolle siten suojellakseen tätä mahdollisilta ikävyyksiltä, jos santarmit saisivat asioista vihiä.

Erittäin kuuluisaksi tuli Iston maalaama taulu »Hyökkäys», jota lukemattomina jäljennöksinä levitettiin maassamme. Myös Loukola jakeli näitä jäljennöksiä suuret määrät. Niinpä hänellä saattoi toisinaan olla niitä kymmeniä kappaleita. Osittan säilytti hän niitä Kirjastossa olevassa kaapissaan, mutta usein oli hänellä niitä myös asunnossaan, joka sijaitsi Ylioppilastalon pihalla olevassa matalassa puurakennuksessa. Eräänä päivänä kaksi hienosti puettua ja korkeissa silkkihatuissa olevaa herrasmiestä saapui tänne. Kotona oli ainoastaan vanhin lapsista, tytär Aino, joka silloin oli vielä aivan nuori koulutyttö. Oudot tiedustelivat häneltä Iston tauluja, mutta vanhemmat eivät olleet puhuneet niistä lapsilleen mitään. Epäillen sitäpaitsi miehiä urkkijoiksi, niin lapsi kuin olikin, hän vastasi, että heillä ei ollut kysymyksessä olevia tauluja. Samalla saapui äitikin, Maria Loukola, kotiin. Nyt miehet, jotka puhuivat sujuvasti suomea, tiedustelivat häneltä »Hyökkäyksen» jäljennöksiä sanoen haluavansa ostaa niitä, mutta kun varovaisuussyistä aina käytettiin tunnussanaa ja herrat eivät sitä lausuneet, arvasi Maria heti, että miehet olivat santarmeja tahi myös poliisivakoilijoita. Hän vastasi sentähden, että heillä ei semmoisia ollut, mutta että mielellään kyllä itsekin ostaisi jäljennöksen Iston taulusta, jos herrat voisivat hänelle sen hankkia. Samalla hän myönsi, että hänellä oli kyllä yksi jäljennös ollut, mutta että hän jo aikoja sitten oli lahjoittanut sen eräälle tutulleen Turkuun toivossa, että saisi itselleen ostetuksi uuden. Tässä toiveessaan hän oli kuitenkin pettynyt, mutta ehkäpä herrat tietäisivät neuvoa, mistä niitä olisi saatavissa. Oudot vastasivat kieltävästi ja poistuivat vakuutettuina siitä, että asunnossa ei mitään ollut, mutta olisivatpa he toimittaneet tarkastuksen, olisivat he vierashuoneessa olevan lipaston alta löytäneet 4-5 kappaletta Iston taulun jäljennöksiä, jotka Loukola oli sinne Kirjastosta tuonut. [3]

Ylioppilastalolla Loukola - "karski mies, kantaen pitkiä vakuuttavia viiksiä" - huolehti kirjaston ohella ainakin Ylioppilaskunnan laulajista, joille hän oli "erikoisvahtimestari. Lipun huolehtija matkoilla, lipun, punssi., olut- ja portterikorin, jotka myös kuuluivat asiaan niinä aikoina. Loukolan piti hommata "Pillingeiltä" uusia korttipakkoja yön kuluksi jos jonkinlaisissa majapaikoissa valvottaessa."

Loukola tuli vähitellen vuosikymmenien kuluessa niin yleisesti tunnetuksi henkilöksi, että se häntä vaivasi. Tapasin kerran hänet eräällä kaukaisella maaseutuasemalla. »No, mitasta Loukola täälläpäin maailmaa?» Läksin vain vaihteeksi vähän tännekin päin sydänmaille. Tahtoo olla niin vaikeaa, kun ei missään voi liikkua incognito!» Loukola oli kaikinpuolisesti siivismies ja oli tottunut akateemiseen kielenkäyttöön.[1] 

Hbl 17.3.1929

Vuoden 1918

surullisina päivinä Loukola silloin ainoa sotilas-sivistystä saanut joukossamme -- selvitteli meille sotataitoa ja syvällä suuttumuksella arvosteli isänmaan pettureita sekä lausuili julki järkähtämätöntä luottamusta Suomen suureen nousuun, luottamusta, joka ei voinut olla meihin vaikuttamatta.[4]

Lähteet:

[1] Pikkujuttuja Y. L:n vanhoilta ajoilta. Suomen musiikkilehti 4/1933

[2] Matti Kuula: Henkivartijan muistelmia. Lukemisia Suomen sotamiehille 4-5/1897

[3] Eino I. Parmanen: Isänmaallisia naisiamme. Maria Karoliina Loukola. Lotta-Svärd 17/1932 

[4] Erik Loukola - 40 vuotta ylioppilaskunnan palveluksessa. Ylioppilaslehti 20/1922