Kirjapainon oppipojan ilta

Niilo Kivinen, joka 1880-luvulla oli latojan opisssa Vaasan lehden kirjapainossa, kuvasi Pohjalaisessa 18.11.1890 julkaistussa kertomuksessaan Kuvia kaupungin syrjäpuolista kaltaisensa iltaa:

— No, Taavi, lähdeppäs nyt joukkoon! Näytätkin niin kovin surkastuneelta etteipä virkistys suinkaan pahaa tee.

Taavi, tuo heikko kuihtunut poika säpsähti siinä vedetyn kastin syrjällä istuessaan ja lueskellessaan kansankirjastosta lainaamaansa kirjaa, nosti vähän päätänsä ja heitti aran silmäyksen kehoittajaan, taituri Hololaiseen, joka seisoi avonaisella väliovella, - mutta painoi jälleen päänsä ja kiintyi uudestaan lampun heikosti valaisemaan kirjaansa.

— Hohoi, missäs korvat on? sanoi Hololainen kovennetulla äänellä. — Saat tulla "konstförvanttien" kanssa nyt, sanon minä. Vai luuletko pian tulevasi maisteriksi lukemallasi? Ei poika vielä hetkiseen aikaan sentään; kyllä vielä saat kuten me muutkin hypistellä kirjasimia ja niellä lyijynkatkua arvaamattomat ajat. Ja parasta on totutella ryyppäämään jo nuoresta, muuten ei kirjapainolainen voi kauan elää.

Taavista tuutui kärsimättömän kiusalliselta kun ei taas saanut pahaakaan rauhaa, että olisi edes ehtinyt tuon luvun loppuun tietääkseen mitenkä Stanley löysi Livingstonen. Mutta ei, pois täytyi pistää kirjan kastinlaatikkoon. Voi ettei hän lähtenyt kortteeriin äsken kun aikoi.

Hololainen ja hänen toverinsa — pari muita taitureja, kaksi räätälinsälliä ja eräs suutarin-oppilas — nauroivat ja ilkamoivat Taaville, jonka silmät tuskasta tuijottivat ja väliin heittivät kiukkuisen katseen houkuttelijoihin. 

— Älä ole milläsikään, poika-parka, sanoi Hololainen nyt äänellä, jossa vivahti jonkunlaista halveksivaa sääliä. — heittäy vaan huolettomaksi, äläkä kuvittele itseäsi muita kummemmaksi, ja lähde kun aikamiehet haastaa!

Vasta merkillistä houkuttelemista tämä! ajatteli Taavi. Tähän asti oli väliin houkuttelemalla houkuteltu, väliin haukkumalla ja uhkaamalla pakotettu hakemaan olutta kirjapainoon ja sillä tavoin joko saatu syytä pilkata häntä pelkuriksi, raukaksi taikka tuotettu hänelle pelkoa ja omantunnon tuskia, koska kirjapainon johtaja oli ankarasti kieltänyt kulettamasta olutta kirjapainoon. Kamalia vastuksia! Ja hän olisi tahtonut — kuten pappi ja isä ja Jumalan sana olivat neuvoneet — säilyttää puhtaan omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä. Tuiki mahdotonta!

- Joutua, joutua nyt!

Ja ei siinä muuta neuvoa kuin kalppia aika kyytiä perään pimeästä kirjapainosta — houkuttelijat olivat juurikään sammuttaneet kaikki lamput. Kyllähän sitä nyt olisi päässyt karkaamaan tuossa pimeässä pihassa ja varsinkin tuosta kadun kulmasta, mutta mitä ne sitten huomenna sanoisivatkaan! Ilkamoisivat ja nauraisivat taas oikein aikalailla. Ja vähitellen rupesi Taavia ajatuttamaan toiseen snuntaan. Eihän tämä nyt ollutkaan niin pelonalaista kuin oluenhaku kirjapainoon. Nythän oli vapaa yö tulossa, samapa tuo vaikka menikin katsomaan kaupunkia kerran laajemmaltakin kuin tuota yhäti yhtä ja samaa kortteerikotia, jossa kiljuvilta ja ottelevilta „keneksiltä" ei tahtonut saada pahaakaan rauhaa. Niin kului Taavin vaiti-ollen ja aikamiesten puhellen muutama kadunkulma ja olutpuoti oli edessä.

Etuhuoneessa kadulta noustessa paloi kattolamppu himmeästi, miehiä repaleisissa vaatteissa istui pienten pöytäin ääressä tungoksen-taajassa, olipa siellä joku ryysyinen nainenkin ikäänkuin suutteena välissä; kumman punertavana, päältä harmaamvaahtoisena, kumotti olut laseista ja pulloista, ja outo tunkka löyhkä täytti huoneen. Mutta "tipokraahvit", sanoi Hololainen, eivät alentuneetkaan "hampuusien" joukkoon, vaan pyrkivät tuonnemmaiseen huoneesen. — Vallan hyväntahtoisesti tulikin olutneiti sytyttämään seinälamppuja sinne, ja kantoi käskystä aika kiireellä 8 pulloa olutta pöytään, oikeastaan kahdelle pöydälle. Hololainen "löi" olutta laseihin niin että heti osa pöydälle roiskahti, kievautti vasemman kätensä neiden vyötarykselle, päästi kuitenkin heti jälleen, ja kehoitti toisiakin "lyömään" olutta. Riemastellen ihanteli sitten:

— Niin sitä nyt taas on kuin elämänveden ääressä kun on olutta. — Kas vaan Taaviakin kuinka hauskaksi pojaksi rupeaa käymään! Skool, nuori toveri!

Lisää olutta ei ehditty tässä paikassa ottaa, kun puoti sulettiin klo 9:ltä. Mentiin torin yli toiseen paikkaan, jossa sai viinatillikoita ja olutta. Sieltä sitä ei aiottukaan niin heti lähteä. Piti vietettämän hauska ilta — siitä oli yleinen mielipide kaikilla, ainoastaan Taavia ensimmältä "kotiinkiire" vaivaili. Hänen mielestään oli nyt tapahtunut kokonainen häiriö elämän tasaisessa juoksussa kun ei tullut tavallisella ajalla kodintapaiseen mennyksi. Mutta samapa tuo, ajatteli hän jälleen, miten täällä kaupungissa elää, kun kerran nyt koko hiljainen, rauhallinen maalaiskotoisuus oli kadonnut ja sen sijaan tullut häiriötä, levottomuutta, täytyipä kahdesti viikossa seisoa ja kitua kirjapainossa koko yön klo 8:aan aamulla. Vähitellen lakkasi kotiinkiire vaivaamasta, olo kävi selittämättömän keveäksi siinä remmastelevassa, laulavassa ja pauhaavassa miesjoukossa, joka täytti kaksi vähäläntää huonetta tungokseen. Vähitellen poistui liika tungos ja jälelle jääneille kävi olo sitä hauskemmaksi. Useimmat joukossa mongertivat ruotsia, mutta Hololainen ja räätäli Tanttunen puhuivat paljon suomeksikin. 

— Kippis Taavi! Nyt olet parempiesi joukossa, mutta tämmöisissä tilaisuuksissa ei semmoiset rajoittelut tule kysymykseenkään. Ole nyt vaan iloinen, ja tällä tavalla sinustakin tulee mies. Sinä olet kuihtumaan ja kuolemaan päin samalla kun luulet olevasi viisaampi muita. Ei, poikaparka! Et ole vielä kokenut mitä maailma maksaa. Minä olen 12 vuotiaana lähtenyt Savon takasyrjiltä kirjapainoon ja ensimmältä, parina kolmena vuonna, sain konstförvanteilta selkääni melkein joka päivä, ja sinuun ei ole täällä sormellaan koskettu. Kiitä lykkyäs siitä. Kyllä meillä ulosoppineilla olisi valta antaa oppipoikia selkään milloin sen hyväksi näemme. 

— Se on totta, säesti siihen räätäli Tanttunen, — meillä ulosoppineilla on täysi valta oppipoikain yli. Niiden täytyy ehdottomasti totella kisälliä, mihin ikään tämä näkee hyväksi häntä käskeä.

— Aivan niin, aivan niin, — oppipojan täytyy esim. noutaa ulosoppineelle mitä ikään tämä haluaa. Mutta kyllä tämä Taavi on semmoinen junsa ettei pakanaa tahdo saada olutta tai viinaa hakemaan, enkä minä ole viitsinyt häntä pakoittamalla pakoittaa, kun on jo noinkin ikäpoika. — No Taavi, älä nuku äläkä ole milläsikään vaikka tässä nyt puhutaan suoraa kieltä. On tahdottu vaan sinua oivaltamaan ettei sitä helpolla ole ulosoppineiksi tultu ja ettei sitä turhanpäiten kerskata. — Kippis! 

— Skool. skool, kuului pitkin seuraa, lasien kilahdellessa.

Hololainen otti enemmän juomia, tuuttinkeja ja viinaryyppyjä ja olutta, kaikkia sekamelskaan. Hän tahtoi tällä kertaa "pestouvata", mutta kiliseviä enempää kuin kaliseviakaan ei hänellä nyt ollut, mutta siinä auttoi se keino että kumarteli kohteliaasti myyskelijänaista ja vakuutti että huomis-iltana on jo taas rahaa taskut täynnä.

Tultiin sitten laulupäälle. "Honkain keskellä mökkini seisoo", "Minä seisoin korkealla vuorella", "Savolaisen laulu", "Minun kultani kaunis on" ja monta muuta ylevää ja reipasta laulua siinä joutui kovaan rääkkiin. Huudettiin niin että "seinäpaperit repeilivät". Taavikin veti kurkkunsa täydeltä muassa, ja kävi niin iloiseksi ja sukkelaksi että pyörähteli toiselta seinämältä toiselle ja oli tuontuostakin vähältä kaataa pienet pyöreät pöydät kaikkine lasikapineineen. - Kas, kas mitä siinäkin pojassa vaan on! "Tyynessä lahdessa ne kalat kutee", päättelivät toiset päihtyneet. Ja kyllä se oli Taavista kummallista tuo olo nyt. Ihan kuin olisi ollut helluvien vieterien päällä keijuvien olentojen keskellä. Vähän samankaltaista muisti hän eläneensä joskus lapsena juoksennellessaan ja leikkiessään kedoilla, mutta tämä oli kuitenkin toista laatua, se oli niin miesmäistä, kaikki entisyys huolineen, ponnistuksineen, syvine mietteineen näytti turhalta, erhetykseltä, nyt oli löytänyt elämän, sen oikean olotilan, jossa ei mitään vaivaloisuutta tuntenut, vaan jossa kaikki, mitä näki tai kuuli, viehätti ja hurmasi...

Vihdoin, puolenyön tienoissa, täytyi seuran poistua kun kapakka oli sulettava. Missä sitä sitten vielä lienee käytykään, mutta hämäränä haamoitti Taavin kipeässä päässä aamulla tuo kaikki ja sekin että hän oli kauan turhaan etsinyt kortteeriaan. Väristen ja onnettoman näköisenä osui hän ylösnousun aikana kortteeriinsa, ja siellä ihmeteltiin ja kyseltiin missä on ollut, kun tiettiin ettei ollut "sanomalehtiyökään", että olisi työssä täytynyt olla.

Silmäntäyttä nukkumatta meni Taavi kirjapainoon, työskenteli entiseen tapaan, yön muistot rupesivat vaikuttamaan miltei innostuttavasti, kun oli saanut olla mielestään arvokasten miesten seurassa, mutta "ulosoppineet" tulivat vasta iltapäivällä painoon haukottelemaan.

(Taavin elämäntarina jatkui lehdissä 2.12.1890, 12.2.1890, 27.12.1890 ja 30.12.1890.) 

Kuva "The Forester" (1896)