Syyskuun jatko-opiskelu alkoi opintopistepainotteisesti, kun yritin taas saada tolkkua ja selvyyttä keväällä uudistuneeseen opintosuunnitelmaan. Siitä piti tehdä oma insinööriaivoille sopiva taulukko ennen kuin valkeni, mitä oli tehty ja mitä tekemättä. Tekemättä oli, joten ilmoittauduin yhtä aikaa kolmelle verkkokurssille. Yhdellä niistä piirsin ensimmäisen tehtävän vastaukseksi yllä olevan kuvan. Mukaan pyydettiin myös sanallinen selostus, mikä oli varmasti tarpeen.
Kaksi muuta kurssia olivat tavanomaisempia asynkronisia toteutuksia, joissa luettiin ja kuunneltiin verkkoaineistoa ja tehtiin pienempiä tai isompia verkkotehtäviä. Suhtauduin pakkopullana, mutta loppujen lopuksi molemmista (tieteen etiikka ja avoin tiede) selvisi jotain uutta. Molempien materiaaleissa oli kuolleita linkkejä, joten en jäänyt odottamaan palautetta reflektioistani ja varauduin pitkähköön opintopisteiden odotusaikaan. Kärsimättömyydessäni kuitenkin parin viikon jälkeen kysyin Opinahjolta Twitterissä, että onko suoritusten arviointiin määräaikaa. Onhan siihen, juuri se kaksi viikkoa. Mutta kannattaako ärsyttää opintopisteiden antamisesta vastaavaa immeistä huomauttamalla asiasta?
Käytännössä oppimisen ja opintopisteiden yhteys on usein yhtä teoreettinen kuin opintopisteen suhde 27 tunnin työhön. Alkukuun arvokkain oppimiskokemus ei tullut mistään kurssista tai muusta opintopistetavoittelusta, vaan siitä, että suuremmin asiaa ajattelematta tarjosin Opinahjon blogiin tekstiä. Arvasin, että juttu ei mene läpi sellaisenaan, mutta en sitä, että analyyttisiä korjausehdotuksia tulisi lähes alkuperäisen tekstini mittainen pätkä. Ei auttanut itku näilläkään markkinoilla. Jos en pysty nielemään ja hyödyntämään yhteen liuskaan kohdennettua palautetta, väikkärin tekemisen voi unohtaa saman tein.
Hälyttävintä tuttuudessaan oli palautteen viesti siitä, että jutun pointti oli hukassa tai ainakin näkymättömissä. Muistan jo LTKK:n puheviestinnän kurssilla syksyllä 1990 saaneeni saman kritiikin, mutta inhoan alleviivaamista niin paljon, että muutosta ei ole koskaan syntynyt. Minkä blogitekstejäni lukeneet ja erityisesti niiden lukemisen lopettaneet ovat varmasti havainneet.
Mutta kuten TKK:n harkkatyötäni myöhemmin 90-luvulla ohjannut assari totesi: "Ellet ole aiemmin oppinut kirjoittamaan, niin nyt olisi aika". Tuolloin pillahdin itkemään, sillä ylioppilaskirjoitusten äikän laudatur ja kirjoittajaidentiteetti, mutta ikää ja kokemusta on kertynyt. En valitettavasti muista, mikä assarin varsinainen pointti oli, mutta lukiessani nyt kirjaa Tiede ja teksti. Tehoa ja taitoa tutkielman kirjoittamiseen (2017) aloin ymmärtää paremmin helmikuun seminaari-istunnossa saamiani kommentteja.
Kyseisen istunnon jälkeen korona pysäytti tohtoriseminaarimme täysin enkä siis päässyt kokemaan kuin aloittajien tutkimussuunnitelmien käsittelyä. Rehellisesti sanottuna usko touhun järkevyyteen syntyi vasta kun kuuntelin syyskuun alussa ekat sessiot, jossa käsiteltävänä oli varsinaista tekstiä. Keskustelu ja kommentointi oli paljon hedelmällisempää. Toivottavasti näin on jatkossakin. Myös oman paperini kohdalla.
Hyvin erilaisia seminaarikokemuksia ihmisillä näyttää olevan. Syyskuun alussa Tuomas Äystö herätteli tästä keskustelua twiitillä "Te jotka olette yliopistossa opiskelleet: oletteko törmänneet siihen, että opiskelijat itkevät kandi- tai graduseminaareissa? Omissa ryhmissä näin ei käynyt, mutta puoliso kertoi tämän olleen hänen oppiaineessaan ja vuosikurssillaan tavallista. Yllätyin hiukan." Tohtorikoulutettava Tytti Rantaselta tallensin kirjanmerkkeihin kommentin "Usein seminaaritilanteissa pääsee myös valloilleen sellainen höykytyksen kierre: yhteisö saattaa koukuttua tiukkasanaiseen kritiikkiin ja yksi toisensa jälkeen käyttää puheenvuoron sen osoittamiseen, mikä vielä on käsiteltävässä tekstissä pielessä." Tätä siis pitää välttää ja fiksu puheenjohtaja kierteen tietenkin pysäyttää.
Seminaareihin päästyä tuli mieleen, että syyskuun prioriteettina piti olla ja lokakuun prioriteettina tulee olemaan seminaaripaperin väsääminen. Sitä ennen on useita tilaisuuksia harjoitella muiden papereiden kommentointia hyvin ja rakentavasti, sillä sitä tehdään tohtoriseminaarin ohella myös käynnissä olevalla kirjoittamisen verkkokurssilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti