Historiantutkimuksen etiikasta

Yksi eilisessä kuukausiraportissa mainitsemistani verkkokursseista oli jatko-opiskelijoille pakollinen kurssi tutkimusetiikasta. Siinä kuunneltiin videoita ja kirjoitettiin lyhyehköjä reflektioita. Etenin aika rivakasti ja koin oppineeni suhteellisen vähän. Kunnes pääsin lopputehtävään, jossa vähemmän yllättävästi piti vilaista omaa alkutehtävää ja mietiskellä oppimaansa.

Alkutehtäväni sisältö perustui siihen mitä muistin kirjasta Historiantutkimuksen etiikka (2017). Olin kirjoittanut siis pääasiassa siitä, miten pitää huomioida tutkimuskohteet eli menneisyyden ihmiset ja jossain määrin myös elävät, joilla on menneisyyteen henkilökohtainen suhde.

Kaikkien tieteiden kurssilla etiikka kattoi paljon enemmän osa-alueita. Esimerkiksi huomioonotettaviin tahoihin piti ottaa mukaan toiset tutkijat ja tutkimuksen hyödyntäjät. Häpeäkseni tajusin vasta kyseisen tehtävän palautettuani, etten ollut sidosryhmäksi tunnistanut (mahdollista) tutkijayhteisön ulkopuolista lukijakuntaa. Auts! Näinkö nopeasti unohtuu omat lähtökohdat?

Harjoituksista jäi mieleen myös se, jossa piti kirjoittaa "lista ainakin kymmenestä erilaisesta sepittämisen/ vääristelyn mahdollisuudesta omalla tutkimusalallasi." Lista syntyi melko helposti, mikä mielenlaatuni lisäksi (toivottavasti) kertoo myös historiankirjoittamisen luonteesta. 

1. Arkistoaineiston tuhoaminen tai piilottaminen
2. Viittaus olemattomaan arkistomateriaaliin tai kirjallisuuteen
3. Viittaus aineistoon tai kirjallisuuteen, johon ei ole tutustuttu
4. Olennaisen tutkimuskirjallisuuden ohittaminen
5. Aineiston rajaaminen tarkoitushakuisesti
6. Aineiston tarkoituksellinen väärinlukeminen
7. Aineiston ylitulkinta
8. Tietoisesti harhaanjohtavat ilmaisut
9. Monivaiheinen analyysi, jonka välitulokset eivät ole tarkistettavissa
10. Aineiston käsittelyn kuvaaminen suunnitelmallisempana kuin mitä todellisuus oli

Kyseistä aihealuetta tunteva pystyy toki uudesta tutkimuksesta havaitsemaan, jos merkittäviä lähderyhmiä tai tutkimuskirjallisuutta on sivuutettu. Mutta yksittäisten ylitulkintojen tai yksityiskohtien keksimisen huomaaminen jää sen varaan, että joku älyää niitä epäillä ja viitsii lähteet tarkastaa. Ja jos "lähteenä" on se tutkijan hallussa ollut ja tutkimusuran jälkeen hävinnyt "tietokanta", niin jäljelle jää vain epävarmuus.

Lopputehtävää kirjoittaessani aloin epäillä, etten muistanut Historiantutkimuksen etiikan sisältöä kunnolla. Otin kirjan esille ja sisällysluettelosta totesin, että ainakin tietolaatikoissa laajempi yhteiskunta ja tutkijayhteisö olivat esillä. Jälkimmäisestä muistinkin tekstin, jossa huomautettiin, että muiden tutkijoiden työ pitää tuntea ja siihen viitata. 

Täysin olin unohtanut Marja Kokon osion Plagiointi, kierrättäminen ja muut tiedeyhteisön harhauttamisen menetelmät. Kokko tuntuu asettaneen sanansa varovasti, mutta tuntemaani todellisuutta vastaavat virkkeet "Plagioinnin tunnistaminen ja sen osoittaminen tahalliseksi on historiantutkimuksessa vaikeaa myös tieteenalan luonteen vuoksi. [...] Omien ajatusten erottaminen toisten tutkijoiden tuottamasta tulkinnasta voi olla hankalaa, kun yleisen hyväksynnän saanut tulkinta muuttuu "yleistiedoksi"."

Erityisesti väikkäriä varten olen tutustunut yksittäisen tutkijan vuosien varrella samasta aiheesta kirjoittamiin artikkeleihin ja tutkimuksen kierrättäminen on ollut selvää. Mutta olisiko se vältettävissä, kun/jos jokaiseen julkaisuun käytännössä tarvitsee saman intron? Kokko on todennut, ettei keskustelua siitä, miten määritellään tieto uudeksi ja tiedettä edistäväksi, ole historiantutkimuksen alalla "juuri käyty" eikä minulla ole siitä havaintoja myöskään viime vuosilta.

Kokko otti siis esiin kaksi aluetta, joiden määrittely ja käsittely on hankalaa. Otsikkonsa lupaamia muita harhautusmenetelmiä en löytänyt. Voi tietenkin ajatella, että on itsestään selvää, ettei esimerkiksi ylle keksimiäni syntejä saa tehdä. Mutta etiikkakurssin opetuksia oli myös se, että luottaminen yleiseen hiljaiseen tietoon vie ennemmin tai myöhemmin ongelmiin.

Kuva tuntemattoman tekijän kirjasta The New Book of Nonsense (1864)