Passit 1800-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirja Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) ei selvitä Suomen 1800-lukua, mutta viivytellessäni sarjan edellisten blogitekstien kanssa ehti ilmestyä Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirja Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020). Tämä liittyy Valokuvataiteen museossa olleeseen näyttelyyn, jota ehdin vilaista ennen koronakautta. Kirjan pointti ei ole historiankirjoitus vaan "identiteetin suhde ruumiseen", mutta kun ei muutakaan esitystä aiheesta tietääkseni ole, niin katsotaan mitä irtoaa. (Kuva Alex Federley. Velikulta no 24-25/1904)

Nojautuen Piia Einosen ja muiden artikkeliin Leipä taivalten takana. Liikkuminen 1800-luvun alun Suomessa kirja jatkaa 1700-luvulta tuttua tarinaa yhtenäisen lainsäädännön puutteesta ja jossain määrin eriytyneistä paikallisista käytännöistä. Edelliseltä vuosisadaltakin varmasti löytyisi myös liikkumiseen liittyviä todistuksia, joissa joko kerrottiin päättyneen työsuhteen myötä syntyneestä liikkumisvapaudesta tai vanhempien antamasta luvasta lähteä kotoa.

Kuten aiemminkin, liikkeelle lähdettiin usein (tai usemmiten) pelkän papilta saadun todistuksen kanssa. Haara ja Lehmuskallio kirjoittavat jälleen Einoseen ym. viitaten:

Itse passi oli tuohon aikaan pelkkä matkustusasiakirja. Passi oli todistus siitä, että sen haltija oli esteetön matkustamaan, ja eräänlainen suosituskirje, jolla ei ollut erityisasemaa verrattaessa vaikkapa papintodistukseen. Passi ei myöskään yksin riittänyt osoittamaan haltijansa henkilöllisyyttä. Suurruhtinaskunnan sisällä matkustettaessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ei riittänyt liikkumiseen oikeuttava sisämaan passi, vaan mukana piti olla muita todistuksia siitä, kuka oli, mistä tuli, mihin oli menossa, mitä varten sekä oliko elänyt kunniallista elämää.(s. 15)  

Kirjan kuvituksena on nimismiespiirin arkistoista löytyneitä yksityishenkilöiden todistuksia vapaudesta työnhakuun (s. 14,16). Ainoa esimerkki 1800-luvun sisäisestä passista on sivulla 128 ja kuvatekstiä lainaten "Vuonna 1865 myönnetty ruotsinkielinen sisämaan passi muistuttaa käsinkirjoitettua kirjettä, mutta siinä käytetään varsin vakiintunutta sanamuotoilua.[...] Vahasinettiä käytettiin herättämään kunnioitusta vastaanottajassa, mutta se oli suhteellisen helppoa siirtää toiseen dokumenttiin."

Kokoon saadut tiedot eivät luo kuvaa siitä, että passeja olisi Suomen sisällä laajasti käytetty. Vaikka sivulla 117 todetaan, että

Passeissa ainakin jo 1800-luvun alkupuolella näkyvät numeroinnit viittaavat rekistereihin, jotka kuvastavat tiedonkeruun systemaattisuutta. Toisaalta esimerkiksi joistakin vihkomuotoisista 1800-luvun lopulla myönnetyistä passeista numerointi puuttui, vaikka numeroinnille oli painettu paikka passiin. Myönnetyistä työpasseista, merimiespasseista ja matkapasseista sekä niiden näyttämisestä viranomaisille pidettiin paikallisia luedtteloita. Kansallisarkiston kokoelmiin sisältyy tällaisia paikallisia listoja 1800-luvulta 1900-luvun alkukymmenille lääninhallitusten ja nimismiespiirien arkistoissa.

Sivun 48 (ja museon Instagramista kopsattu) esimerkki ulkomaanpassista vuodelta 1824 näyttää koko lailla samalta kuin 1700-luvun painetuille lomakkeille kirjoitetut sisäiset passit. Esimerkistä todetaan, että siinä "on sinetillä kiinnitetyn paperiliepeen alla paikka syntymäpaikkakunnalle, fyysisille tuntomerkeille sekä nimikirjoitukselle, mutta niitä ei ole täydennetty". Myöntäjän allekirjoitus oli sen sijaan paikallaan ja sivulla 95 todetaan, että "Passien rooli oli diplomaattisessa viestinnässä viranomaisten välillä. Niinpä passin myöntäjän nimeäminen oli tärkeämpää kuin passin kantajan henkilöllisyys." Tätä kuvittanut ulkomaanpassi vuodelta 1863 oli edeltäjäänsä hieman modernimpi mutta olennaisesti sama eli passin saajasta kerrottiin vain nimi. Esimerkissä vuodelta 1878 tähän oli lisätty titteli ja kotipaikkakunta (s. 104, 106-109). Myöskään esimerkissä vuodelta 1882 ei kerrota enempää (s. 130-132).