Passit 1600- ja 1700-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirjassa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kustaa Vaasan jälkeinen aika käsitellään teemoittain ja keskityin tietoon sisäisistä passeista. Joista puhuttiin suomeksi viimeistään 1700-luvulla, sillä Kotuksen Elävät päät-blogissa Elina Heikkilä kirjoitti helmikuussa matkasanastosta

Matkakirja on ainakin 1500-luvulta asti tarkoittanut matkustuslupaa; esimerkiksi 1740-luvulla kiellettiin asetuksella ”Caicki irrtain-Wäki yhteisesti – – culkemasta ymbärins Maata – – cosca ej heillä ole rehellisiä Passeja eli Matcakirjoja ylösnäyttä”. Mutta Christfrid Ganander on käyttänyt sanaa myös nykymerkityksessä. Neuvoessaan Eläinden Tauti-Kirjassa (1788) parannuskeinoa ”Eläinten Ruttoon ja Loukkaus Tautiin” hän viittaa Carl von Linnén matkakirjaan eli matkakertomukseen. Gananderin satukirjasta vuodelta 1784 puolestaan opimme, millainen matkapassi avaa kaikki portit: ”Raha ja antimet owat paras matka passi yli koko mailman”.

Skoonessa kersantin vaimon
vuonna 1726 saama passi Poriin
Tukholman kaupunginarkisto

Rahaan ja lahjuksiin saattoi yrittää nojata, mutta Lövgrenin mukaan erityisesti 1600-luvun alussa rajakontrollista pidettiin huolta. Ensimmäisen vieraan näkijän piti huolehtia tämä nimismiehen eteen, joka puolestaan kuljetti voudille, joka tarkisti paperit ja kuulusteli ja tämänkin jälkeen jatkettiin käskynhaltijan eteen. Oli syytä pelätä vakoojia ja ulkomaisia vihollisia. Ja sodan aikoina sekä muissa epävarmuustoilanteissa pyrkiä estämään epävirallisen tiedon liikkuminen. Ja kun tietoa liikuttivat ihmiset, tiedon liikettä rajoitettiin rajoittamalla ihmisten liikettä.

Myös kestityksen ja kyydityksen jakeluun 1500-luvulta tuttuun tapaan käytettiin edelleen erilaisia merkkejä, joita väärennettiin ja uusittiin solkenaan. Kun kestikievarilaitos saatiin pystyyn, piti passia näyttää kyydin saamiseksi. Kaikki eivät olleet oikeutettuja kyytiin.

Lääninhallinnon uudistuksen jälkeen vuodesta 1634 maaherrat olivat ensisijaisia passien antajia. Mutta ne kaupunkilaiset, jotka eivät asuneet maaherran residenssikaupungissa, saivat passin maistraatilta. Maaseudulla asuneen rahvaan elämää helpotettiin vuonna 1739 niin, että kaukana residenssikaupungista asuvat saivat passinsa kruununpalvelijalta eli alemmalta virkamieheltä, joka lähetti maaherralle tiedot antamistaan passeista. Mutta säätyläisten piti käydä maaherralla aina.

Kruununpalvelijaa ei FHO:ssa tarkasti määritellä ja termi ymmärrettiin vaihtelevasti myös 1700-luvulla. Niinpä 1750 todettiin, että uudessa käytännössä oli vaikea valvoa, että matkaan lähteneet palasivat kotiinsa. Maaherrat vaativat, että passeja saisivat antaa vain kruununvoudit, eivätkä nimismiehet, neljännesmiehet tai lautamiehet(!). Lövgren toteaa tämän todistavan siitä, että yleisesti ja joillakin virkamiehilläkin oli käsitys, että kenen tahansa jotain valtaa pitävän auktoriteetin kirjoittama todistus riitti. Sesonkityötä varten papilta saatu mainetodistus muistutti niin paljon passia, että nämä menivät toisinaan sekaisin.

Passeista ei koskaan ollut yhtenäistä lainsäädäntöä, vaan asetuksia annettiin koetun tarpeen mukaan. Näin ollen jäi monille, ellei kaikille, epäselväksi milloin passia tarvittiin kotimaassa kulkiessa. Lövgrenin löytämien esimerkkien valossa läänin rajan ylitys oli merkittävää ja paperit kannatti pitää kunnossa erityisesti rannikolla ja rajoilla. Kun matkan varrella oli kaupunki niin passia piti mennä näyttämään maistraatille tai maaherran kansliaan.

Kotiin päästyä passi olisi pitänyt palauttaa antajalleen, mutta on epäselvää missä määrin tätä tapahtui eli kuinka hyvin liikkumista oikeasti valvottiin. Lövgren on vetänyt arkistoissa säilyneistä passista johtopäätöksen, että olennaisinta oli tilattomien ja irtaimen väen hallinta, sillä näiden passeissa oli eniten merkintöjä. Tai ehkäpä heillä oli eniten pelättävää ja siksi huolehtivat kirjauksien saamisesta?

P.S. 1700-luvun käytännöistä kerrottiin jotain jo vuonna 2011 Släktbandin jaksossa, joka on edelleen kuunneltavissa, latauslinkki sivun alareunassa.