torstai 16. tammikuuta 2020

Julkisen kirjoittamisen vapausasteista

Vuoden alussa julkaisemassani tekstissä vertasin jatko-opiskelijaksi siirtymistäni Peppi Pitkätossun koulussa istumiseen tavalla, joka ei toteutunut Astrid Lindgrenin tarinassa, jossa (muistaakseni) Peppi ei vaadittavia konventioita pystynyt noudattamaan.

Nimikkopyhimykseni Katariina
Aleksandrialainen ja teilipyörä.
Michelangelo Merisi da Caravaggio, Wikimedia
Peppi Pitkätossua muistuttavaan käytökseeni viimeisen vuosikymmenen aikana on kuulunut se, että olen tässä blogissa kirjoittanut niin tilaisuuksista kuin teksteistäkin kritiikkiä, jonka tarkoituksena ei ole ollut suhteiden rakentaminen eikä niiden ylläpito. Joku päivä kai pitäisi lukea mitä kauheuksia tuotannosta löytyy, mutta luulisin tapojeni vuosien varrella jossain määrin muuttuneen.

Ainakin jos viime vuosina olen tuttavan kirjoittamaa tekstiä lukiessani kironnut ääneen tekemiään valintoja, useimmiten olen jättänyt kertomatta kokemuksesta julkisesti. (Poikkeuksia tähän on ja kyseiset henkilöt ovat edelleen kanssani hämmästyttävän ystävällissä väleissä.) Jos tilaisuuksissa esitys on ollut mielestäni vaikeaselkoinen tai epäonnistunut, en ole enää tätä suoraan sanonut, vaan joko jättänyt kokonaan mainitsematta tai ohittanut mahdollisimman diplomaattisin ilmaisuin.

Käytännön voi tulkita itsesensuurina, jonka tarkoitus on tehdä itseäni tykö historiantutkijoille. Mutta itse näen sen palvelevan blogin alkuperäistä tarkoitusta eli informoimista ja innostamista. Niiden voi muuten nähdä olevan myös 1700-luvun sanomalehtitekstienkin tarkoituksena eli olen löytänyt henkilökohtaisen suhteen tutkimuskohteeseeni!

Kaikeksi onneksi nykypäivässä on myös eroja menneisyyteen. Luin nyt aamusella (uudestaan) Tilda Maria Forseliuksen väitöskirjaa God dag, min läsare! Bland berättare, brevskrivare, boktryckare och andra bidgragsgivare i tidig svensk veckopress 1730-1773 (2015) ja eilen saamani huomautus sopivaksi katsotusta verkkokirjoittamisesta resonoi allaolevaan pätkään. Ja innoitti täten naputellemaan ylläolevan.
Så sent som 1706 torterades och halshöggs en Johan Henrik Schönheit, tidigare landsfiskal i Umeå, för att ha låtit trycka och sprida en smädesskrift mot Carl XII. Berättelsen om bakgrunden till domen varierar i olika källor, men straffet beskrivs samstämmigt. Först brändes de tryckta böckerna. Därefter höggs Schönheits högra hand av och hans tunga drogs ut med en krok. Han halshöggs och kroppen brändes på bål.  Handen och tungan spikades upp på skampålen vid torget i Marstrand. Tungan, som en symbol för talet, och handen för skrivkunnigheten hängde till allmän beskådan och varning.
En sådan händelse torde länge ha spritt ringar på vattnet även om dödsstraff och tortyr inte tillämpades igen. Också i 1736 års lag var halshuggning det straff som stadgades för den som ”lasteliga talar, eller skrifwer” om kungahuset. Räknades brottet som förräderi skulle förövaren först mista sin högra hand och steglas innan halshuggning skedde. Även ogrundade tillvitelser mot ”Konungens och Rikets Råd”, det vill säga regeringen, skulle enligt lagen pliktas med döden. Under sådana omständigheter är det inte förvånande att redaktörer och skribenter blev försiktiga med vad de skrev och med att sätta ut sina namn. (s. 82)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti