kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua. Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään, pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.Kaupungin suojelusmiehen Johan Sandbergin 2.1.1770 tapahtuneen kuoleman syyksi kirjattiin seurakunnassa "Död af et våldsamt slag i huvufvudet med järn-skyffel". Turun linnan vankilistoihin merkittiin samassa kuussa Anders Levonius (RA. Justitiekanslern. Fånglistor E III cc:71).
[...] Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta, nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä, miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä tahi järjestysmiehiä etsimään jne.
[...] Useita kuukausia kiellettyään hän vihdoin — tunnusti olevansa syypää murhaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan.
Anders Levonius poistettiin Turun linnan vankilistoista kesäkuussa merkinnällä "utgått till halshuggnad". Turun suomalaisen seurakunnan haudattujen lista todistaa että Anders Levon oli peruukkimaakari Ednerin kisälli ja että kuolematuomio pantiin toimeen 4.7.1770 ja sama päivä on painatteessa Waroitus wirsi, ionga Andreas Liwon, fangeudesa ollesans, ennen cuin hän sinä 4 päiwänä heinä=cuusa 1770, tehdyn cuoleman ricoxen tähden, cuoleman rangaistuxen alla käwi, on cocoonpannut, ja nyt hänen halullisen pyyndöns jälken präntihin annettu. Mä fangi surkia [et]c. Weisatan nijnkuin: Tänn' Herra corwas callista, [et]c Vaikka kansi väittää runoa vangin itsensä tekemäksi, todennäköisempänä kirjoittajana pidetään Thomas Ragvaldinpoikaa.
Roslin-Kalliolan kuvaus lumisateesta mestauspäivänä on siis mielikuvituksensa tuotetta. Mutta ajassa lähempänä oli jälkikirjoituksensa, jonka mukaan vuonna 1805 Ruovedellä matkannut Merikarvian kirkkoherra Gabriel Bergelin, jonka vaimo muisti lapsuudestaan Livonin perheen, kohtasi renttumaisen miehen. Tämä entinen ylioppilas uskoutui kirkkoherralle
Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja muutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön juoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois, minä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen riitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha tulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme toisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en tiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän puhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä riitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan, sillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä tekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi poikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä etäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan takaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja juoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin läheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.
Velkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi päivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli jo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani noutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta; miehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien tuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä olin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun ja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies ollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi. En voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut kaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota, taikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan, koska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin toisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt jo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.
Vasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs nuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä en näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta asiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt siis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en tosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi siitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun ei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei tekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä oleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän oli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään. Kysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa. Ja nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista oikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin hillitty, oli melkein tukehduttava.
Minua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan ei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut tulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en voinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi… Minäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on minun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain ihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut itseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin iankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä olin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen tämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin rikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena — noh, tietysti sekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin, enkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen syyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin otsalleni ja poltti omassatunnossani.
Tämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa, teki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen toimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään kunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.
Niin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin päiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän yhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut, minulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen viime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä milloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.
Gabriel Bergelin oli aloittanut opintonsa Turun akatemiassa keväällä 1768 eli jos tarina ja yksityiskohta ylioppiluudesta pitävät paikkansa hän on todennäköisesti tuntenut miehen entuudestaan. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelia silmäilemällä löytyy hämmästyttävä määrä Turusta kadonneita ylioppilaita eli mies jäänee nimettömäksi.
Olen itse aina kouluajoistani alkaen ollut kiinnostunut Andreas Livonin tapauksesta. Ongelmana lienee emnnen kaikkea se, että säilyneissä asiakirjoissa on kovi8n niukasti tietoja Livonin saamasta syytteestä sekä rikoksesta, josta hänet tuomittiin. RA
VastaaPoista...Turun raastuvanoikeuden päätös luonnollisesti alistettiin hovioikeudelle, mutta Turn hovioikeuden papereista, kuten tunnettua, valtaosan hävitti Turun palo. En tiedä, onko kukaan katsonut asiaa oikeusrevisionin, Ruotsin valtakunnan korkeimman oikeuden, papereista. Oikeusrevision arkistossa ovat useimmiten mukana kaikki hovioikeuden käsittelyn puitteissa syntyneet asiakirjat. Silloinkin, kun niitä ei ole taltioitu revision arkistoon, on tavallisesti kuitenkin käytettävissä tarkka ja seikkaperäinen selostus asian käsittelystä hovioikeudessa.
VastaaPoistaToisaalta ei tuohon aikaan vielä kaikkia juttuja, joissa hovioikeus oli antanut kuolemantuomion, alistettun automaattisesti oikeusrevision tarkistettaviksi. Tämä tuli pakolliseksi vasta 1770-luvun lopulla. En halua olla hapan enkä asenteellisen kielteinen, mutta suhtausdun Matilda Roslin-Kalliolan kertomukseen kovin epäilevästi. Perimätiedossa vilisee henkirikostapauksiin liittyviä tarinoita, jotka osoittautuvat täysin perättömiksi. Varsin usein niissä vedotaan johonkijn luotettavaan henkilöön, jolta tieto on saatu
Ehkä on jonkinlainen yleisinhimillinen psykologinen ilmiö, että kun joku tuomitaan henkirikoksesta, on useasti paljon niitä, jotka uskovat hänen olevan syytön. Andreas Livonin syyttömyyteen en ole oikein taipuvainen uskomaan, ja perustelen sitä seuraavasti:
1. Matilöda Roslin-Kalliolan kertomuksessa on aineksia, jotka ovat varsin epäuskottavia. Tarinan mukaan Livon oli Ruotsista kotoisin olleen ratsumestarin poika. Turun katedraalikoulusssa oli siinä kohta 1700-luvun puolivälin jälkeen kolme oppilasta, joilla oli sukunimi Livon: Matthias, Simon ja Anders Livon. Ellen erehdy - minulla ei nyt ole käytettävissäni koulun matrikkkelia -, ei hiedän isännimeään eli patronyymiä mainita matrikkelissa. Todennäköisenä voitanen påitää, että he olivat veljeksiä. Matthias Livon, joka lienee syntynyt vuoden 1741 paikkeilla, suoritti ylioppilastutkinnon ja toimi maanmittarina. Hän avioitui pappisperheen tyttären kanssa ja sai kaksi lasta, mutta kuoli jo vuonn 1772 Harjussa, siis Pirkanmaalla Tmpe3reen seudulla. Hänellä oli poika, jonka sanotaan kuollen nuorena, ja tytär,joka eli vanhaksi ja oli naimisissa, mutta jolla ei ollut lapsia. Näin sammui Livonien säätyläissuku aika lailla alkuunsa. Matthias Livonilla oli myös avioton lapsi, jonka äiti oli toinben henkilö kuin hänen tuleva puolisonsa.
- Andreas Livonista mainitaan matrikkelissa, että hänet mestattiin vuonna 1770 taposta (ob homicidem decollatus). Erityisesti mainuitaan, että hän oli silloin jo eronnut koulusta. Ymmärrettävästi oepttajat ovat halunneet torjua sellaiset käsitykset, että koulussa kasvatettaisiin nuorukaisista väkivaltarikollisia.
Jos Andreas Livonin isä olisi ollut ratsumestari, luulisi että tämä olisi mainittu katedraalikoulun matrikkelissa. Upseerit olivat sentään aika lailla arvostettuja säätyläisiä. Tässäkään perimätieto ei vastanne todellisuutta.
2. Siihen aikaan, jolloin Andreas Livon kohtasi traagisen kuolemansa, oli Ruotsin valtakunnassa oikeastaan melko vaikeaa tulla mestatuksi henkirikoksestya syyttömänä. Poikkeuksena olivat lapsensurmat, joista syytettyjen oikeusturva oli valitettavan huono: rasngsisdtukset olivat kohtuuttoman ankaria ja langettava tuomio annttiin monesti jokseenkin kyseenalaisen näytön nojalla. Muiden henkirikosten ollessa kyseessä vaadittiin yleensä raudanluja näyttö tai syytetyn oma tunnustus. Rikos katsottiin toteennäytetyksi, mikäli oli kaksi jäävitöntä todistajaa, käytännössä silminnäkijätodistajaa. Joskus riittivät kuolemantuomioon aihetodisteet, mutta silloin ranngaistusta säännöllisesti lievennettiin ylemmässä oikeusasteessa.
Eräiden tutkijoiden käsitys on, että mikäli syytetty kiisti syytteet ehdottomasti ja kaikilta osin, hänen tuomiotaan tavallisesti niin ikään lievennettiin ylemmässä instanssissa. Näin ollen oikeusmurhan mahdollisuus lienee Livonin tapauksessa ollut pieni.
VastaaPoista3. Andreas Livonin nimiin pantu arkkivirsi, "Varoitus virsi", lienee todellakin Tuomas Ragvaldinpojan sanoittama. Tämä tunnettu runoilija sepitti - omissa nimissään - arkkivirren "Murheellinen ero-virsi", jossa käsitellään Paimiossa vuonna 1764 lapsenmurhasta teloitetun Helena Jaakontyttären tapausta. Laitilassa vuonna 1755 samasta rikoksesta teloitetun "Maria Matthiaxentyttären viimeinen ajatus" ja Halikossa niin ikään samasta rikoksesta teloitetun Helena Eerikintyttärentapausta käsittelevä arkkivirsi mainitaan kumpikin otsikoissa asianomaisen teloitetun henkilön itsensä laatimaksi. Koska kaikkien kolmen mestatun itsensä kirjoittamaksi mainitun arkkivirren sisältö, rakenne ja tyyli ovat hyvin samanlaiset ja hyvin yhtäläiset myös Tuomas Ragvaldinpojan itsensä kirjoittaman "Murheellisen ero-virren" kanssa, on Tuomas Ragvaldinpoika todennäköisesti myös noiden kolmen muun laulun "haamukirjoittaja". Ne ovat nimenomaan hengellisiä lauluja; itse rikos kuvataan lyhyesti eikä mitenkään yksityiskohtaisesti. Mutta olisiko Tuomas Ragvaldinpojalla ollut otsaa kirjoittaa "Varoitus-virttä" ja julkaista sitä QAndreas Livonin nimissä muuten kuin Livonin suostumuksella ja yhteisymmärryksessä hänen kanssaan? Ja jos Livon olisi pitänyt itseään syyttömänä, miksi hän olisi antanut luvan kirjoittaa lauolun, jossa kertojaminä avoimesti ja itseään puolustelematta tunnustaa syyllisyytensä? En halua väittää, ettei Matilda Roslin-Kalliolan välittämä kertomus olisi todenperäinen, mutta edellä esittämäni seikat viittaavat mielestäni vahvasti siihen, ettei mitään oiklusmurhaa ole tapahtunut.