Kuulimme, että muoti 1500-luvulla oli voimakkaasti kehittyvää. Kehitystä saattoi kiihdyttää yleistyvät muotokuvat ja peilien tulo. Muutakin uutta oli, kuten kaikki Amerikasta löydetty. Hohti Erichsen selosti melko perusteellisesti hyönteisistä saatua punaista väriä, jota alettiin saada Meksikosta toisesta lajista aiempaa helpommin eli myös halvemmin.
Hohti Erichseniä kiinnostaa nimenomaan materiaalisuus, josta kuulin hänen puhuvan jo huhtikuussa 2016. Esityksen perusteella se on projektissa tarkoittanut räätälöintikokeilua, pesuainereseptien testailua ja kasvivärjäystä. Siis sellaista, jota Hämeenlinnassa kuultu Iloinen joutsen tekee tosissaan alusta loppuun asti eikä vain kokeile.
Isoimpana projektina mainittiin miehen asu. Sitä eivät tee ryhmän tutkijat itse vaan osaajat lontoolaisessa laitoksessa School of Historical Dress. Eli tämäkin tekeminen oli tutkijoiden puolelta kokeilu, jossa syntyi yllä näkyvä minikokoisen jakun puolikas. Varmasti sen tekemisestä oppi, kuten Hohti Erichsen vakuutti. (Koin minäkin oppivani kutoessani muutaman sentin pätkän pystykangaspuilla ja kammatessani pari villapalloa.) Mutta väistämättä tuli ajatelleeksi, että aiemmassa Cranach-ohjelmassa puhuneet turkulaiset, jotka ompelivat kokonaisia 1500-luvun asuja ja kulkeneet ne yllään, ovat oppineet enemmän.
Eli jälleen voi kysyä mikä on tieteen tekoa tai historiantutkimusta? Miksi täysillä tekevät Iloisen joutsenen tyypit eivät koe tekevänsä tiedettä, mutta Hohti Erichsen ryhmineen näkee saavansa kokeiluistaan irti tieteellistä tietoa? Jo 2016 ihmettelin miten kokeilut saadaan akateemiseksi tieteeksi, enkä vieläkään tiedä. Pitäisi kai lukea projektin blogitekstit.
Vanhasta blogitekstini mukaan tulkitsin Hohti Erichsenin haluttomaksi hyödyntämään harrastajien tietoa. Tässä olin joko väärässä tai mieli oli sen verran muuttunut, että projekti aloitti tänä vuonna joukkoistuksen, jossa 30 vapaaehtoista neuloo pitkiä ja ohuita sukkia, joiden tekemiseen menee 100-200 tuntia per sukka. Yksi mallisukista on Elisabet Buren haudasta Turun tuomiokirkosta.
P. S. Nimenomaan edelliseen Cranach-tilaisuuteen liittyen graduharavoinnista sopii tähän Lotta Kärkkäisen työ Lyypekistä verkaa : kulttuurin vuorovaikutus 1500-luvun Suomessa ja Saksassa vaatetuksen näkökulmasta tarkasteltuna. Kärkkäinen käyttää esimerkkinään (tietenkin) Turun linnan maalausta, mutta ei mainitse Elina Nurmen tekemää rekonstruktiota eikä ilmeisesti ole vaihtanut tämän kanssa tietoa. Nurmesta puheenollen, on syytä vihdoin linkittää runsaasti kuvitettuun blogitekstiinsä Turun linnan rakastavaiset - Kuvasta todeksi helmikuulta 2017.
Hei, sattumalta törmäsin tähän blogiin ja huomasin kirjoituksesi joka koskee historiallista tutkimustamme. Nostat esiin monia tärkeitä kysymyksiä, joista olisin todella mielelläni käynyt keskustelua kanssasi, toivottavasti seuraavan kerran saan tilaisuuden vastata kysymyksiisi paikan päällä.
VastaaPoistaMinua on yliopistotaustaisena historioitsijana kovasti mietittynäyt jo useamman vuoden ajan miten akateemisest tutkijat, eri käsityöalojen asinatuntijat, museokonservaattorit, kuraattorit, historianelävöittäjät ja muut alan harrastajat ja ammattilaiset saisisivat yhdistettyä tietonsa ja taitonsa. Minulle avain kysymys ei ole niinkään se, miksi joku kokee yhden alan tieteeksi ja toisen ei, vaan olen kiinnostunut siitä, miten voisimme kehittää uusia menetelmiä joiden avulla pääsisimme historialliseen tietoon käsiksi.
Minulle kysymys siitä kuka oppii ’eniten’ on täysin epäolennainen. Tavoitteet historianelävöittäjällä, käsityöalan amattilaisella tai historian tutkijalla ovat varmasti hyvin erilaiset. Siinä missä esim. historianelävöittäjät paneutuvat syvällisesti historiallisiin tyyleihin, vaatteiden valmistusmenetelmiin ja niiden käyttämistä koskeviin kysymyksiin ja kokemukseen, historian tutkijat saattavat pohtia miten tätä tietoa voidaan tulkita menneen ajan yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden valossa.
Meidän projektissa käsityöalan ammattilaiset ja harrastajat sekä historianelävöittäjät ovat tutkijoita, sillä he tuottavat meille ainutkertaista tutkimusaineistoa lainaamalla meille osaamistaan, dokumentoimalla kokemuksiaan ja havainnoimalla lopputulosta. Meidän projektin tutkijoiden tehtävä on yhdistää tätä tietoa muun tieteellisen tutkimuksen kanssa, joka perustuu 1500-1600-luvun kirjallisen, kuvalliseen ja materiaalisen aineistoon, ja käydä dialogia kaikkien osapuolten kanssa siitä, miten käsillä tekemistä ja ennallistamista voisi käyttää menetelmänä tieteellisessä historiallisessa tutkimuksessa.
Tämä hanke ja lähestymistapa on uusi, ja työ on kesken. Voi olla, että tutkimustulokset jäävät ohuiksi. Mutta vaikka näin olisi, hankkeemme tekee uuden avauksen ja luo pohjaa uundenlaiselle tietelliselle ajattelulle, joka perustuu käsityöammattilaisten, museoihmisten, akateemisten tutkijoiden ja historiaelävöittäjien väliseen yhteistyöhön. Toivottavasti nähdään seuraavalla luennolla, ja jäät juttelemaan kanssani.