maanantai 30. syyskuuta 2019

Medievalismia ja pseudohistoriaa

Kahden päivän seminaarista Medievalism between East and West on puntta muistiinpanoja, joista syytä kirjoittaa puhtaaksi jotain.

Andrew B. R. Elliottin keynote Who owns the Middle Ages? Participatory Medievalism and Historical Authority oli niin informaatiotiivis, että oli vaikea pysyä mukana. Muistiinpanoissani on alleviivattuna "historia peittää rasismin" ja jossain vaiheessa Elliott käsitteli samoja teemoja kuin Mary Beard luennossaan Whiteness, jota suosittelen lämpimästi (kuten koko luentosarjaa.)

Turun yliopiston projektin Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa esittelyssä suomeksi kirjoitetulle pseudohistorialle tyypilliseksi todettiin usko sotilaallisesti vahvaan muinaisvaltakuntaan, joko nyky-Suomessa tai laajemmalla alueella, saagojen saamelaispäälliköiden tulkinta kyseisen yhtenäisen valtakunnan kuninkaiksi, horjumaton usko 1600-luvulla painettuun tekstiin, salaliittoteoriat sekä kielitieteen ja genetiikan luova käyttö.


Koska keskiaika ei ole ollut kouluopetuksessa merkittävässä asemassa sataan vuoteen, tietoisuus siitä on vähäistä ja pseudohistorialla näin ollen tilausta. Projektin tarkoituksena on tunnistaa nyt eniten esillä olevat narratiivit ja selvittää niiden alkuperää ja leviämistä toiveenaan kehittää strategioita, joilla tieteentekijät saisivat vastanarratiiviaan läpi.

Projektin nimessä on Suomi, mutta puheesta päätellen rajoitutaan suomenkieliseen väestöön ja aineistoon. Suomenruotsalaisten pseudohistoriallisiin tendensseihin viitattiin myöhemmin Kendra Willsonin katsauksessa Suomen puuttuvista riimukivistä.

Sergei Zhuravlevin esitys Venäjän historiapolitiikasta oli erittäin mielenkiintoinen. Keskiaika sai uuden merkityksen Neuvostoliiton hajottua kun historia ei enää "alkanut" vallankumouksesta ja koko neuvostoaika haluttiin unohtaa. Nykyään kronologia on ehjä, mutta keskiaika on edelleen toisen maailmansodan jälkeen tärkein vaihe. Tuolloin syntyi Venäjän (ja Ukrainan ja Valko-Venäjän) edeltäjä, mutta myös Venäjän ortodoksinen kirkko, joka vaikuttaa vahvasti virallisiin historianesityksiin. Sen intressissä on korostaa venäläisyyttä, kun muut toimijat ovat yrittäneet tuoda Venäjän historiankirjoitukseen finnougrilaisia ja "turkkilaisia" kansoja aiempaa enemmän näkyviin.

Vaikka vuosina 2012-2013 Venäjällä luotiin valtakunnallinen standardi kouluhistoriaan sisällytettävistä nimistä ja tapahtumista, näille syntyi vaihtoehtoinen ja uskontoa korostava narratiivi isolla rahalla tehdyistä ja valtion kouluopetuksen osaksi hyväksymistä näyttelykeskuksista. Kirkon lisäksi historiankerrontaan vaikuttavat alueelliset intressit. Halutaan tehdä omasta alueesta historiallisesti merkittävämpi ja matkailijoita houkutteleva.
"Venäjä - minun historiani" -näyttelyjen sijainnit.
Esimerkiksi Pietarissa on tälle multimediaesitykselle tilaa 14000 neliömetriä.
Eugene Rostovsev kertoi projektista, jossa on kartoitettu Venäjällä parhaiten muistettuja historian hahmoja ja avaintapahtumia käyttäen erilaisia lähteitä. Keskustelussa toinen venäläinen huomautti, että muistamisessa on huomattavia alueellisia eroja, mutta tätä projektissa ei oltu huomioitu. Mutta tuloksista kävi selvästi esiin, että eri ihmiset (lue: miehet) ovat olleet esillä eri aikoina.

Lukuisisia taulukkoja ja listoja olisi ollut mielenkiintoista lukea ja miettiä, mutta mentiin niin vauhdilla, etten muistiinpanoistanikaan saa tolkkua. Kaksi pointtia. Koko historian kattavassa taulukossa oli korkealla Stolypin. Uteliaisuudesta ja oppiakseni googlasin ja selvisi, että oli autonomiamme aikainen poliitikko. Mistä tuli mieleen, että Venäjällä tuolloin tehdyt päätökset ovat historianesityksissämme useimmiten anonyymejä.

Ja keskiaikaan rajatuista listoista tuli mieleen, että en itse osaisi mainita montaakaan Suomen keskiaikaan kuuluvaa henkilöä tai tapahtumaa. Davidin kapina ja Viipurin pamaus?

Venäjään edelleen liittyen Kati Parppei kertoi Kulikovon taistelun historiografiasta. Lähes aikalaismaininta oli huomattavasti myöhemmin laajentunut yksityiskohtaiseksi ja koherentiksi kertomukseksi, jolle oli poliittinen tilaus. Lähdekritiikkiä ei ole myöhemminkään harrastettu ja kertaalleen merkitykselliseksi nostettu asia kerää itseensä merkitystä ja merkityksellisyyttä lumipallon tapaan.

Historian poliittiset merkitykset eivät siis todellakaan jääneet epäselviksi. Andrea Kocsis esitti Unkarista raunion ja kuninkaalliset luut, jotka olivat politiikan tuulien mukaan saaneet vaihtelevaa kohtelua ja näkyvyyttä. Alexander Filyushkin selitti keskiajan merkitystä Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Balkanilla sillä, että ei ole vanhempaa (antiikkista) kulttuuria, johon viitata. Hienoja ja merkittäviä esihistoriallisia löytöjä alueelta kyllä on, mutta ehkä keskiaika on helpompi muistettava? Tai se on helpommin yhdistettävissä nykykansaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti