Suomen historia räpylävinkkelistä

Kai Korhosen Aku Ankka ja Suomi. Suomen historia räpylävinkkelistä koostuu Aku Ankassa tänä vuonna julkaistuista sarjakuvista. Onko niiden yhteydessä julkaistu samat artikkelit kuin kirjassa jää epäselväksi.

Idea toisinaan melko kaukana historiasta tapahtuvan sarjakuvan yhdistämisestä Suomen historian käänteisiin on freesi. Syntyvä historiankuva on väistämättä aukkoinen, mutta kun tietoa tuodaan tuttuun hahmoon ja huumoriin yhdistettynä, voi se jäädä pähänkin. Rikastuttamaan ymmärrystä läheisemmästä ja kaukaisemmasta historiasta.

Historia on läsnä myös kirjan loppuun sijoitetuissa tulevaisuusvisioissa, joiden artikkeleissa ponnistetaan usein menneisyydestä. Lisäksi historiaan ja historiantutkimukseen viitataan hyvin ikävällä tavalla itse sarjakuvissa. Esimerkiksi näin sivulla 100.

Kyseisen sarjakuvan tausta-artikkelista löytyi Kansallismuseon kokoelmapolitiikasta minulle uutta tietoa. Kansallismuseon amanuenssi Anna-Mari Immonen oli todennut, että "Kansallismuseo ei todennäköisesti ottaisi kokoelmiin Akun tulevaisuusseikkailussa näkyviä CD:tä, TV:tä tai sarjakuvaa, vaan toivomme, että joku muu museo hoitaisi niiden tallentamisen." Ilmeisesti itsenäisyyspäivänä Kansallismuseossa avautuva itsenäisyyden ajasta kertova Suomen tarina -näyttely siis ohittaa mediateknologian täysin.

Ja Kansallismuseo on muuttumassa valtiollisen historian museoksi? Immonen mainitsee tallentamisen arvoisina miespoliitikkoihin liittyvät esineet ja täydentää lausuntoaan sanomalla, että "Museossa puhumme, että esineellä pitää olla hyvä tarina ollakseen kiinnostava ja siinä mielessä myös CD, TV tai sarjakuva voisivat olla Kansallismuseon kannalta keräämisen arvoisia, varsinkin jos ne liittyvät valtiollisen historian näkökulmasta merkittävän henkilön elämään."

Ei enää kenen tahansa rukinlapoja, siis.

Yli-ikäisinä kuolleeksi julistetut

Hupilehti Ampiainen vinoilee numerossaan 4/1911 Virallisen lehden ilmoituksille, joilla haetaan kuolleeksi julistusta ihmisille, jotka ovat takuulla edesmenneitä. Rohkenen veikata ilmoitusten syyksi Sisälähetysseuran saaman testamenttilahjoituksen, johon ei haluttu kaukaisiakaan sukulaisia väliin. Mutta hupaisiahan nämä siltikin ovat.

Käytännön rahatalousneuvo ja -niksi

Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi 29.11.1867 ja 12.01.1869 otsikolla Elämäntapauksia tarinat eräästä Iisakki Heikkisestä. Osaava kirjoittaja on ainakin toiseen juttuunsa upottanut tarkoituksellisen opetuksen. Siinä metsäkaupoilla vaurastunut Heikkinen käy kaupungissa ja

...saman kauppamiehen tuona ollessani tuli hän minun tyköni ja sanoi:
"Noh Heikkinen, ole niin hyvä ja kirjoita tuohon paperilappuun minun edestäni, minä tarvitsisin vähän rahoja pankista, enkä viitsi lähteä nyt muita tämän tähden hakemaan."
"Aivan mielelläni", vastasin minä ja rupesin kirjoittamaan nimeäni lapun takapuolelle.
"Ei, ei siihen," kielsi kauppamies, "vaan noin poikkipuoleen tälle toiselle puolelle."
"En minä osaa poikkipuolin kirjoittaa," vastasin minä, sillä olin kuullut että kaikki poikkipuoliset kirjoitukset olisivat kovin vaarallisia.
"Eihän tämä ole vaikeata, katsos näin", sanoi kauppamies ja piirteli siihen muutamia rivejä sekä käski minun kirjoittaa nimeni alle.
"No, paljoko tämä oppi nyt maksaa?" kysyin minä nimeäni kirjoittaessa.
"Ei se maksa mitään", sanoi hän naurahtaen ja käski minun tulla työn tehtyä juomaan lasin viiniä.

Aikanaan, kirjoitettuaan poikkipuolin useampaan kertaan ja kauppiaan haettua konkurssia, Heikkinen ymmärsi taanneensa tämän vekseleitä.

Tällainen opettavaisuus on sanomalehdille tavallista, mutta toisessa tarinassa Heikkinen pelastautuu tavalla, joka tuskin oli suositeltava. Velkaannuttuaan paikallisen sahanhoitajalle hän sai kotonaan vastaanottaa vallesmannin, joka oli tullut tekemään "ryöstökirjoitusta" eli ilmeisesti inventaariota ulosottoa varten. Nimismies ei kuitenkaan päässyt työssään alkuun, sillä velkoja eli sahanhoitaja ei ollut paikalla kuten piti.

Itse asiassa hän oli hyvin lähellä. Heikkisen sikolätissä, jonne Heikkinen oli hänet sulkenut. Tällä tempulla Iisakki Heikkinen ei tietenkään päässyt velastaan eroon, mutta sai kaipaamansa lisäajan sen maksuun.

Sikolättiä voi olla vaikea soveltaa nykypävään, mutta nimensä kirjoittamisen kanssa - vaakaan tahi pystyyn - kannattaa edelleen olla varovainen.

Kuva kirjasta "The year's at the spring; an anthology of recent poetry" (1920)

Lokakuusta marraskuuhun

15.10.

• Hbl haastattelee tutkijaa, jolle Kunnas antaa "erityisen kiitoksen" kirjassaan. "Läst igenom" tuskin kattaa osallistumistaan tekemiseen?
• Onkohan tämä tyyppi stoorin hyvis?? Jännä nähdä miten juttu kehittyy. [Tästä jatkokertomuksesta lisää blogitekstissä Se ihana Ulla ja muutamia sanoja lannasta]

16.10.

• 1919, 21, 22, 26, 45, 50, 55, 57, 58, 66, 78, 97... aikalaistekstit ei vaan kiinnosta? Tai jotain. [Kirjallisuuden ystävien Pätemistesti – uskallatko listata lukemasi?]

17.10.

• #hitu2017 työryhmien seurausohjelmani valmis. Tiukkoja valintoja oli tehtävä, paljon on ohjelmaa. 

18.10.

• Viime hetken pukeutumisvinkit #hitu2017-esiintyjille tarjoaa @EGarritzen
• Hki-Salo bussista 6:48 poistumassa ilmeisesti kännissä oleva mies, joka toivotti ohimennessään minulle "kaikkea hyvää". [En ollut erityistapaus. Koko bussi sai saman toivotuksen miehen poistuessa etuovesta.]
• Hissan gradun E vaatii kontakteja ja/tai oikean sukunimen?!
• #hitu2017 alkaa vasta huomenna, mutta oitis Turussa näki ei-turkulaisen hissan proffan.
• Kannattaako käytävässä puhelimeen puhuen morkata nimellä ihmisten toimintaa? Retorinen kysymys Turun yliopiston tiloissa.
• Tätä ennen todella hyvä salaattilounas @AVANmuseo ja devirtualisoitu @LehtoVah .

20.10.

• Kuurojen Pohjoismainen Neuvosto 110 vuotta – tuore historiikki. [Käsikirjoittajana pikkuserkkuni.]
• Pikakäynti WAM:ssa loppui lyhyeen kun salivahtien paljous ja perässä kulkeminen ärsytti. #turku #museot
• Turun taidemuseossa salivahdit pitävät perseensä penkissä. Paljon rauhallisempi olo kävijänä. #turku #museot

30.10.

• Neil MacGregor -fanit, hoi. Uusi radiosarjansa Living With The Gods alkoi äskettäin ja on tuttua tyyliä ja tasoa.

31.10.

• Kun suoraan saatu palautekin satuttaa, niin miltä tuntuisi tämä toimituspolitiikka?

1.11.

• #osallistaminen #museot [Olin käymässä Tarvaspäässä eli Gallen-Kallelan museossa. Tatuointinäyttely siellä ei ole historiallinen, mutta mielenkiintoinen]

• Konffapaperiehdotukseni meni läpi ja pääsen puhumaan naksutinhistoriaa ensi vuonna! Pitänee ostaa yksi esityksen elävöittämiseksi.

4.11.

• Suosittelen lämpimästi! How To Spot a Roman Emperor - Professor Mary Beard FSA FBA

6.11.

• Ihminen on aina muuttanut paremman elämän toivossa

7.11.

• Kaupunkilaiset taisivat vieraantua maaseudusta jo Babylonian aikaan.

14.11.

• Opinnäyte saa palautetta 200 vuotta valmistumisensa jälkeen: "Tässä poika puhuu täyttä potaskaa." [Historiallinen ja taloustieteellinen kuvaus Someron pitäjästä : väitöskirja vuodelta 1774]

• Book Review: Archaeology is Rubbish (Tony Robinson & Mick Aston) Kirja on omassa hyllyssäni ja arvioni yhtä positiivinen.
• Kirjassa Lipunnosto (s. 16) @haavisto pitää Wuolijokea ekana ulkom. taustaisena kansanedustajana. Sillä Ruotsi ei ole ulkomaa? [Ja siihen se lukeminen sitten loppuikin.]

CSI Suonenjoki

Maamiehen ystävässä julkaistiin 9.8.1851 epätavallinen uutinen.

Suonejoen kappelista: Kuin ketskievari Matti Gerdt, joka hallitsee tilaa n:o 12 Suonejoen kylässä, viimeisen Kesäkuun lopulla, puratti vanhaa pirttiä; löydettiin sillan [siis lattian] alta, uunin edustalta, kaksi kyynärää pitkä ja vähää vajaa kaksi kyynärää syvä hauta, jossa oli ihmisen luita. Kuin tähän verrataan se asia, että 24 vuotta sitten samalta tilalta, jota Pietar Laitinen silloin hallitsi, katosi muutama, Anna Riitta Markkanen niminen, vaimo-ihminen, joka oli kuormillinen [eli raskaana] Heikki Vauhkosellen; niin on luultava, löydettyjen luiden olevan mainitun vaimon ruumiin jäänöksiä, vaikk'ei sen kuolemasta ennen ole selkoa saatuna, vaikka monia vuosia käräjiäkin siitä istuttiin.

Tekisi mieli lukea käräjäpöytäkirjoja, vaikka ne eivät vastauksia lupaakaan. Miksi on olennaista, että Anna Riitta odotti lasta Heikille? Hiski-haun perusteella he eivät olleet naimisissa. Oliko raskaus niin pitkällä, että kuopassa olisi pitänyt näkyä myös sikiön luita? Kuinka nopeasti ruumis maatuu rakennuksen alla suomalaisessa maassa? Niin paljon kysymyksiä eikä vastauksia ollenkaan.

(Kuvassa mökki Suonenjoelta vuosikymmeniä myöhemmin. Lähde: Uuden ajan kynnyksellä : Suomen työväen alpumi no 1/1909)

Kun 1900-luvun lehtiin voi tehdä hakuja

Hesari on avannut Aikakoneeseensa sanahaun. Testasin sukunimelläni ja ilman tilaustakin sain esiin vanhempieni kihlaus- ja vihki-ilmoitukset.

Todennäköisesti olisin löytänyt myös nimensä syntymäni yhteydessä. Elävistä ihmisistä löytyy paljon muutakin, mutta tähän OCR-massaan ei silti taideta soveltaa henkilötietolainsäädäntöä. Mietittävää.

Kuvat kertovat, mitä kertovat

Suecia antiqua et hodierna -teoksen kuvia näkee usein, vaikka Suomesta niitä on harmittavan vähän. Kuvia käytetään, vaikka yleisesti on tiedossa, että ne eivät ole aina totuudenmukaisia kuvauksia. Eric Dahlberg esimerkiksi lisäsi mukaan suunnitteilla olevia rakennuksia, sillä kirjan tuotantoprosessi oli pitkä eikä hän halunnut kuvien olevan oitis vanhentuneita.

Käsitykseni kuvien kriittisestä lukemisesta monipuolistui, kun kuuntelin verkkoon tallennetun Jonas Nordinin esityksen Bilden av stormaktstidens Stockholm. Tukholman kaupunginarkistossa sopi keskittyä Tukholman kuviin, joita tietenkin teoksessa on paljon. 

Ensimmäiset kuvat kaiverrettiin Pariisissa, jossa ei tietenkään ollut mitään tietoa Tukholman ulkonäöstä. Niinpä kun Dahlberg keskittyi merkittävimpiin rakennuksiin ja jätti väliin jääneet alueet täytettäväksi "tavanomaisilla rakennuksilla" ei lopputulos vastannut Tukholman todellista ulkonäköä. 

Ajanmukaisuuden saamiseksi osa kuvista perustuu rakennuspiirrustuksiin ja nämä tunnistaa epäinnovatiivisesta kuvakulmasta, suoraan edestä. Dahlbergin huolellisemmin piirtämiin rakennuksiinkin tuli virheitä, joita hän ensivedoksiin korjasi. Osan kaivertajat Pariisissa korjasivat ja osan ei.

Yksityiskohta Pariisissa kaiverretusta Katarina-kirkon kuvasta.

Myöhemmin kuvia kaiversivat Tukholmassa asuneet ammattilaiset. He tekivät tarkempaa jälkeä, osin tarkempaa kuin Dahlberg itse, erityisesti omilta asuinalueiltaan.

Laajemmin tietoa on Nordinin ja Börje Magnussonin kirjassa Drömmen om stormakten. Erik Dahlberghs Sverige ja sitä oli kertynyt Suecia antiqua et hodierna -verkkojulkaisun teon yhteydessä. Verkkoonhan on saatu (kuten jo toukokuussa 2016 tuoreeltaan kerroin) vapaasti käytettävinä korkealaatuisina digitointeina ei ainoastaan painokuvat vaan myös niiden pohjana ollut materiaali. 

Voi verrata SLS:n vuonna 2011 tekemään kuvapankkiin kirjasta Finland framställdt i teckningar. Heikompi kuvalaatu eikä latausmahdollisuutta edes painokuviin. Kehitys kehittyy.

Ensimmäinen suomalainen oopperalaulajatar ja Italiaan päätynyt poikansa

Ensimmäisellä suomalaisella oopperalaulajattarella ei tätä kirjoittaessani ole Wikipedia-sivua suomeksi (kylläkin ruotsiksi, englanniksi ja norjaksi) eikä häntä ole poimittu Kansallisbiografiaankaan.

Todennäköisesti vähäisen kiinnostuksen syynä on se, että Sofia Ulrika Liljegrenin perhetaustasta ei tiedetä yhtään mitään. Syntymävuodekseen mainitaan 1756 ja 1765, joista jompikumpi tai ikänsä lienee kirjattu johonkin varsinaiseen lähteeseen. Vuonna 1781 hän ilmaantuu Tukholman Kuninkaallisen teatterin lavalle oopperakuorossa. Stockholmspostenista 27.11.1783 löysin konsertti-ilmoituksen, jossa Mademoiselle Liljegren mainitaan erikseen aarian esittäjänä.

Gunnar Castrénin Nya Argus -lehden numeroon 20/1916 kirjoittamassa alkuperäislähteisiinkin nojaavassa artikkelissa Mlle Liljegren, den första finska operasångerskan lainataan kansliapresidentti Creutzin kirjettä kuninkaalle heinäkuussa 1784, kun laulajatar oli saanut ensimmäisen pääroolinsa.

Suomalainen tekee ihmeitä oopperassa ja vetää sinne paljon väkeä. Hänellä ei ole ainoastaan kaunis ääni ja kaunis lausunta vaan myöskin ylevä ja teatraalinen vartalo. Hänen näyttelemisessään on todellisuutta ja intohimoa, eikä kävelyssä eikä liikkeissä ole mitään kömpelöä tai häiritsevää. Yhdellä sanalla: hän lyö hämmästyksellä kaikki, hän oppii kaiken, minkä hän tahtoo ja puhuu ranskaa täydellisesti, vaikkei 18 kuukautta sitten osannut muuta kuin suomea. (Suomennos Kodin kuvalehti 45/1916)

Jo huhtikuussa 1784 Creutz oli raportoinut suomalaisen ihastuttavasta äänestä, esitystaidosta sekä rakkaudesta makeaan ja paloviinaan.

Jossain Creutzin kirjeessä laulajatarta kutsutaan nimellä "mlle Rantasalmy" ja Castrén pitää mahdollisena, että Rantasalmi oli laulajattaren syntymä- tai kotipaikka. Hänen asuinpaikkansa vuonna 1787 kertoo kadun tarkkuudella viime vuonna esittelemäni teatterialmanakka.

Liljegren avioitui 23.9.1788 Tukholman hoviseurakunnassa italialaissyntyisen hovikapellimestari Francesco Antonio Uttinin kanssa.

Uttini esiteltiin edellisen vuoden teatterialmanakassa näin:

(Uttinin aiempi vaimo oli haudattu tapaninpäivänä 1775 Tukholman Jakob och Johannes -seurakunnassa.)

Avioliittonsa vuonna Liljegren nimitettiin hovilaulajattareksi. Tämä lienee uransa huippukohta. Sanomalehdistä löysin maininnan vain yhdestä konsertistaan tämän jälkeen (Stockholmsposten 6.4.1789, Dagligt Allehanda 8.4.1789).

Wikipedian mukaan Uttini kuoli Tukholmassa 25.10.1795 ja Liljegren 6.12.1795. Edellisen päivämäärän vahvistaa Inrikes Tidningar 6.11.1795

ja jälkimmäisen tavallaan hoviseurakunnan haudattujen lista, jossa mainitaan Uttinin lesken tulleen haudatuksi Klaran seurakunnassa 13.12.1795. Klaran seurakunnan haudattujen listassa ei ole tästä merkintää. (Kummassakaan seurakunnassa ei ole Uttinin hautausta.)

Liljegrenin kuoliniäksi on kirjattu 30, mikä selittää Castrénin tarjoaman syntymävuoden 1765.

Ajattelin, että Tukholman perukirjoista olisin saanut jotain lisätietoa, mutta kummankaan perukirjaa en löytänyt hakemistosta. Mutta myöhempien Uttinien perukirjoista oli viitteitä, jotka ohjasivat minulle uuteen kokonaisuuteen "Borgrätten", jonka hakemistosta löytyi sitten pariskunnan yhteinen perukirja (Nedre Borgrätten F6:17 (1795-1799) Bild 3120 / sid 309 (AID: v433444.b3120.s309, NAD: SE/SSA/3699)). Siinä on Sophia Ulrica Lilljegrenin kuolinpäivänä jo mainittu 6.12.1795.

Uttinin ensimmäisestä avioliitosta oli elossa kaksi poikaa tanssija Charles ja kamarimuusikko Adolph. Liljegrenin synnyttämä poika Joseph Emanuel oli 6-vuotias menettäessään molemmat vanhempansa. Melko pian velipuolensa päättivät parhaaksi lähettää pojan setänsä hoidettavaksi Bolognaan. (Veljensä perukirjan mukaan oli siellä viimeistään/edelleen vuonna 1804.) Italiaan saapuessaan Joseph Emanuel ei osannut kuin ruotsia, mistä kertoo lehti The Spectator 10.7.1858:

A Bolognese musician, named Uttini, had settled at Stockholm, where he married a Swedish lady. Uttini, it would seem, died early ; but his brother, Caspar Uttini, a physician of Bologna, undertook the education of his son, who was sent to Bologna for the purpose. The boy, at his arrival, was not only entirely ignorant of Italian, but could not speak a word of any language except his native Swedish. In this emergency Mezzofanti, who, although still a student, had already acquired the reputation of a linguist, was sent for, to act as interpreter between the boy and his newly found relatives : but it turned out that the language of the boy was, as yet, no less a mystery to Mezzofanti than it had already proved to themselves. This discovery, so embarrassing to the family, served but to stimulate the zeal of Mezzofanti. Having made a few ineffectual attempts to establish an understanding, he asked to see the books which the boy had brought with him from his native country. A short examination of these books was sufficient for his rapid mind ; he speedily discovered the German affinities of the Swedish language, and mastered almost at a glance the leading peculiarities of form, structure, and inflection, by which it is distinguished from the other members of the Teutonic family ; a few short trials with the boy enabled him to acquire the more prominent principles of pronunciation; and in the space of a few days, he was able, not only to act as the boy's interpreter with his family, but to converse with the most perfect freedom and fluency in the language! "

Italialaisen sedän muistoksi on pystytetty komea hautamonumentti, joten olo etelässä materiaalisesti mukavampaa kuin Tukholmassa, jossa velipuolen leski merkittiin henkikirjoituksessa 1810 rutiköyhäksi (pdf). (Uttinien perukirjat olivat Borgrättenin kirjoissa siksi, että ne olivat miinuksella. Velipuolet tekivät yhteensä 6 konkurssia, ks. Tidigmoderna konkurser.)

P.S. Blogipostaus on jo pitkän puoleinen, mutta tallennan tähän vielä Uttineista SBL:stä, FamilySearchin indeksoinneista, kirkonkirjoista ja perukirjoista kertyneet tiedot.

Francesco Antonio Uttini
Avioliitosta Rosa Scarlattin kanssa lapset

[1] Carlo Gasparo Simone Uttini s. 1753 Italiassa. Tanssija
Avioliitto 29.6.1784 Hovförsamlingen, Tukholma Maria Kristina Lindberg.
Kuollessaan 1.5.1808 elossa tytär Maria Fredrika (avioliitto 28.9.1806 Hovförsamlingen, Tukholma Johan Gustaf Grönroos, kamarimuusikko) ja tytär Hedvig Carolina (s. 17.8.1803 St. Eugenia, Tukholma). Aiemmin kuolleita lapsiaan Frans Mari (s. 1785 k. 20.7.1785), Eva Charlotta (s.~ 1798 k. 16.6.1802), Hedvig Carolina (k. 13.6.1802) ja Carolus Isaac (s. 10.4.1802 St. Eugenia, Tukholma, k. 7.12.1802 Jakob & Johannes, Tukholma).
[2] Adolph Ludvig Uttini s. 1756 Tukholma. Kamarimuusikko. Avioliitto 16.1.1787 Riddarholms församling, Tukholma Maria Margaretha Smedberg. Kuollessaan 20.2.1804 perukirjansa mukaan "naimaton" eikä rintaperillisiä.

Avioliitosta Sophia Ulrica Liljegrenin kanssa lapset

[3] Sophia Antonietta Uttini s. ~1787 (?) k. 14.6.1789 Jakob & Johannes, Tukholma
[4] Frans Emanuel Uttini s. ~1789
[5] Isac Frantz Uttini s. ~1792 k. 25.10.1794 Jakob & Johannes, Tukholma

Epätäydelliset tiedot selittyvät osin sillä, että Uttinit säilyttivät katolisen uskonsa.

Esille

Olin torstaina kuuntelemassa Esille 9. Museo- ja näyttelytutkimuksen forumin. Mielenkiintoani herättäneitä hetkiä talteen alle.

Ensimmäisenä puhui Suzie Thomas elokuussa 2018 päättyvästä projektista Lapland's Dark Heritage, jota olen puolihuolimattomasti sosiaalisissa medioissa seurannut. Ensimmäistä kertaa (sillä Riutula) tuli mieleen, että Lapissa on muutakin synkkää perintöä, vaikka projektin nimen voisi tulkita niin, että sitä on vain/ensisijaisesti saksalaisten Lapissa olo.

Projektikatsauksessa oli vahvasti esillä historianharrastaminen hyvässä (tiedon keruu ja jakaminen) ja pahassa (materiaalin keruu maastosta) eli mieleen tuli Anne Heimon esitys Turussa. Arkeologeilla ja etnologeilla enemmän tottumusta ihmisten kanssa työskentelystä kuin historiantutkijoilla? Thomasilla on aiempaa kokemusta yhteisöarkeologiasta ja se kuului. Hän m.m. totesi, että ei ole eettistä jättää paikallisia projektin päättyessä omilleen.

Satu Savia selosti äskettäin aloittamaansa projektia, jossa hän pyrkii keräämään kokoelman valokuvaaja Tyyne Savian henkilömuotokuvista 1920- ja 30-luvuilta digitoiduista valokuvista ja käyttämään sitä sitten tutkimuskysymykseen vastaamiseen. Savia oli jo identifioinut haasteita, kuten (monesti mainitsemani) esinekoon näkymättömyyden Finnassa. Museoammattilaisena hänestä se on "varmasti luettelointitiedoissa" ja "jätetty viemättä Finnaan". Jos totta, niin parempi kuin tiedon olemattomuus.

Hupaisasti, sillä projekti tosiaan oli alkuvaiheessa, yleisöstä tuli helpottunut ja ilahtunut kommentti siitä, että Savia oli jo todistanut, ettei kuvatutkimusta voi tehdä pelkistä tiedostoista vaan se on "pakko tehdä kunnolla" fyysisten kappaleiden äärellä. Kuuntelimmekohan samaa esitystä?

Pia Koivunen kertoi alustavia havaintojaan Moskovan ja Lenin-museon suhteesta. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen oli syntynyt tarvetta paimentaa tamperelaisia, jotka ymmärrettävästi edelleen halusivat kertoa Leninin ja Stalinin ensitapaamisesta kaupungissaan.

Lopuksi kuulimme Anne-Maria Pennosen (ja monen muun) kahden ja puolen vuoden työstä Veljekset von Wright -näyttelyn rakentamiseksi. Perusteelliselta vaikutti ja alkoi tulla huono omatunto läpikävelystä pari päivää aiemmin.

Ilman erillistä projektia uskaltanen sanoa, että Kansalliskirjaston digitoimien aikakauslehtien von Wright -painokuvista saa tuskin edes blogikuvitusta. Mutta oli hauskaa askarrella.