Avoin tapaus

Eilisen iltapäivän kuuntelin seminaaria Öppet fall, joka oli ikäänkuin samannimisen kirjan julkistus paitsi, että kirja ei ole vielä painossakaan. Sadan vuoden harppauksin Suomen historian vuosia 1417-2017 kontrafaktuaalisesti tarkasteleva artikkelikokoelma tulee ilmestymään myös suomeksi.

Kirjan Nils Erik Villstrandin kanssa toimittanut Petri Karonen selitti, että tarkoituksena on tuoda esiin samanaikaisuuksia, ihmisten toimintaa ja valintamahdollisuuksia. Kysytään "mitä tästä voi seurata", eikä "miten me päädyimme tähän tilanteeseen". Kontrafaktuaalista tutkimusta kohtaan on maailmalla esitetty kovaakin kritiikkiä ("unhistorical shit"). Karonen korosti, että kyse ei ole vaihtoehtoisesta historiasta, joka on fiktiota.

Omista artikkeleistaan olivat puhumassa Ulla Koskinen ja Marjaana Niemi. Koskinen oli kirjoittanut vuodesta 1517 ja heti alusta kävi selväksi, että tietoni vuodesta olivat perin puutteelliset. Uskallan kylläkin väittää, ettei Tanskan kuningas Kristian II:n rakastajattaresta puhuttu koulun historiantunneilla mitään. Eikä täten hänen kuolemansa merkityksestä Suomelle. Ei Koskinenkaan siitä pidemmälti puhunut, mutta esityksensä edetessä tietojeni aukkoja tuli esiin yhä enemmän. Vasili III:kaan ei ollut tuttu edes nimeltä. Ellei hän olisi ollut kiireinen tataarien kanssa kriittisellä hetkellä, olisi voinut olla olennainen osa kouluopetustamme.

Koskisen esittämistä monista risteyskohdista pysäyttävin oli Kustaa Vaasan uskonnollinen ajattelu tai sen puute. Hyväksytty näkemyshän on, että hän otti luterilaisuuden valtakuntaansa lähinnä käytännöllisistä syistä ja tästähän esimerkiksi seurasi sitten sata vuotta myöhemmin osallistuminen 30-vuotiseen sotaan. Mutta jos hän olisi ollut harras katolilainen, ei Ruotsissa olisi ollut reformaatiota (ainakaan ylhäältä annettuna). Tai, jos hän olisi ajanut radikaalia kirkonuudistusta, ristiriitoja olisi syntynyt valtakunnan sisälle.

Niemi oli tarkastellut vuotta 1917 kiinnittäen huomiota siihen, miten ihmiset näkivät oman aikansa ja tulevaisuutensa. Hänen läpikäymissään päiväkirja-aineistoissa 17.3.1917 oli päivä, joka avasi tulevaisuuden ja herätti odotuksia, kun taas 6.12.1917 sivuutettiin kuin lähes merkityksettömänä.

Hauska yksityiskohta oli se, että kaupunkisuunnittelijat Eliel Saarinen ja Bertel Jung käyttivät työnsä pohjana tilastollista analyysiä ja väestöennusteita. Tilastot ja tiedeuskohan tulivat juuri esille Ritva Kyllin esityksessä 1910-luvusta.

Seminaarin lopetti Dick Harrisonin puheenvuoro. Harrison kannattaa kontrafaktuaalista historian käsittelyä, kun kyse on yksittäisten ihmisten tekemistä päätöksistä eikä hallitsemattomista ilmiöistä. Kun päätöksiä miettii muiden mahdollisten vaihtoehtojen kautta, tulee käyttäneeksi uusia lähteitä ja oppineeksi uusia asioita. Vaikka sitten päätyisi lopputulokseen, että spekuloitu vaihtoehto ei olisi ollut todellisuudessa mahdollinen. Harrison korosti (kahdesti), että analyysi on tärkeää myös suhteessa nykyaikaan, sillä edelleen ihmisten päätöksillä on merkitystä.

Yksi Harrisonin monista esimerkeistä oli Kustaa IV Aadolfin kompromissihaluttomuus vuonna 1808. Harrisonin mukaan kuningas, joka oli "dum & galen", olisi hyvinkin voinut saada Venäjän keisarin keskusteluilla pysymään omalla puolellaan rajaa kunnes kv-politiikan käännökset olisivat tehneet hyökkäyksestä Ruotsin puolelle epätodennäköisen. (Ymmärrän yhä paremmin, miksi kuningasparin matka Suomeen on painettu unholaan.)

Suomen historia 1900-luvulla oli Harrisonista aivan loistava esimerkki erilaisista poluista. Sillä olisihan ollut loogista, että Suomelle olisi käynyt kuin muille Venäjästä itsenäistyneille Itä-Euroopan maille. Hetki demokratiaa, oikeistodiktatuuri, venäläisten/saksalaisten vastaanotto vastarinnatta ja toisen maailmansodan jälkeen kansandemokratia. Mutta ei. Miksiköhän? Ehdin kirjoittaa paperiini "ruotsalainen perintö?" minuutteja ennen kuin Harrison sen mainitsi. (Esityksessä oli vahva Déjà-vu -tunnelma.)

Sekä Koskinen että Niemi puhuivat englanniksi, joten minulle tuli mieleen Harrisonin Magmaan vuonna 2011 kirjoittama kolumni, jossa hän veti herneen nenään, kun Helsingin lentokentän tarjoilija ei osannut ruotsia. (Kolumnista on hävinnyt/hävitetty vilkas kommentointi, johon itsekin osallistuin.) Tuossa kolumnissakin oli jo edellä mainittuja kontrafaktuaalisuuksia, kuin myös Harrisonin nytkin esittämä skenaario "suomen kieli olisi ollut merkityksetön vähemmistökieli, jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin osaksi".

Fennomaanina haluan tietenkin kuvitella, että suomen puolesta olisi taisteltu, joten loppukeskustelussa änkytin på bristfälliga svenska kysymyksen siitä, millainen kansallisajattelu olisi syntynyt/synnytetty, jos Suomi olisi 1800-luvulla ollut osa Ruotsia. Harrison vastasi kiitettävän perusteellisesti ja omia ajatuksiani vastaavasti. Koska kansallisuusaate sekä Suomessa että Ruotsissa muodostui suhteessa 1809 eroon, yhteisessä maassa symbolit olisivat olleet muuta kuin viikinkejä ja patalakkeja. Mutta fennomania olisi toki ilmaantunut jossain muodossa, joka ei olisi (ehkä) riittänyt pitämään suomea laajassa käytössä.

Kuvakollaasin ainekset: Miami University Libraries, Italian Pictures, drawn with pen and pencil. [By S. M.], British Library, The Open court, Preventive medicine and hygiene

Varhaisista lehtilevikeistä eli aukkoja tiedoissa

Viime talvena hehkutin tutulle Ihan Oikealle Historiantutkijalle (1) tekemiäni Suomea koskevia löytöjä digitoiduista Dagligt Allehanda -sanomalehdistä. IOH1 totesi, ettei ruotsalaisia sanomalehtiä ole tarpeeksi huomioitu 1700-luvun tutkimuksessa ja koska tämä on lemppariaiheeni nyökytin innokkaasti. Puheeksi tuli myös lehtien levikki 1700-luvulla Suomen puolella ja olimme yhtä mieltä myös siitä, että tästä on olemattomat tiedot.

Jälkikäteen ajatellen en tiedä mihin oman mielipiteeni perustin. Enkä usko, että IOH1 tarkoitti, ettei tiedetä kirjaimellisesti mitään, mutta näin asia jäi muistiini. Niinpä hätkähdin kun nyt alkuvuodesta Ihan Oikea Historiantutkija (2) mainitsi postin myöhästymisen vuoksi ryppäissä Turkuun 1700-luvulla toimitetut lehdet. Kysyin tietenkin lähdettä ja häpesin sitten pää punaisena kun se oli niinkin peruskamaa kuin Päivö Tommilan osuus Suomen lehdistön historia 1:ssä.

Ei kun kirjastoon, jossa jouduin toteamaan, etten ollut kyseistä sivua koskaan lukenutkaan. Siinä nimittäin oli suuresti kaipaamaani viite suomalaisessa kaupungissa tilattuun sanomalehteen. Tämä toistaiseksi ainoa tunnettu tieto on vuodelta 1691 Kokkolasta. Se oli tuotu tiedoksi Historiallisessa Arkistossa jo vuonna 1898, mutta sieltä tai Tommilan kirjasta sitä ei ollut poiminut ruotsalaisen lehdistöhistorian kirjoittaja tai muut, joita viime vuonna luin. Eikä tietoa Kokkolan sanomalehdestä 1600-luvulla ollut myöskään ajan kaupunkeihin erikoistuneella Ihan Oikealla Historiantutkijalla (3), jolta aiheesta viime vuonna kyselin.

Toisaalta Tommila ei ollut löytänyt (tai ainakaan käyttänyt) Gunnar Suolahden keräämiä tietoja 1700-luvun sanomalehtilevikeistä, joihin törmäsin kirjassa Elämää Suomessa 1700-luvulla (1925). Kirjoituksessa Kun kahvi tuli maahamme on seuraava pätkä.

1730- ja 1740-luvuilla olivat sanomalehdet maassamme vielä perin harvinaisia. Esim kirkkoherroista vain varakkaimmat, ja varsinkin ne, jotka asuivat kaupungeissa tai kaupunkien lähistöllä, tilasivat jotakuta lehteä: 1730-luvun alulla Kokkolan kirkkoherra tunnettua Europeischer Mercurius, ja Helsingin kirkkoherra ranskalaisia aikakauskirjoja Journal des Sçavants [p.o. Sçavans] ja Nouvelles de la republique des lettres, 1740-luvulla Perniön kirkkoherra ruotsalaista Lärdomstidningar; Finströmin kirkkoherralla oli Dalinin Svenska Argus, Den välsignade tryckfriheten, Lärdomstidningar ja Svenska Mercurius vuodesta 1755 alkain sekä Uppsala tidningar ja Dagligt allehanda. Käsinkirjoitettuja uutislehtiäkin tuli Tukholmasta päin jokunen: esim. Vähän-Savon tuomari Vijkman, joka valtiopäivämiehenä ja puoluekätyrinä oli tottunut päivän tapahtuma seuraamaan, tilasi niitä yksissä Kuopion kirkkoherran Argillanderin ja Iisalmen kirkkoherran Helsingiuksen kanssa.

Tiedot painetuista lehdistä Suolahti oli kerännyt pappien perukirjoista, joita hän kävi läpi pappeja koskeviin tutkimuksiinsa. Olisin Suolahtea varovaisempi tulkitsemaan niitä lehtien tilauksiksi, sillä lehtiä ja vuosikertoja voitiin myydä myös eteenpäin. Tietenkin, jos lehtien vuosikerrat jatkuivat kuolinaikaan asti, on kyse todennäköisesti tilatusta lehdestä.

Ilokseni ja yllätyksekseni kirjahistoriallisessa tietokannassa Henrik esimerkiksi yllä mainittu Svenska Argus esiintyy sekä perukirjoissa että huutokaupassakin. Ilmaisut ovat niin epämääräisiä ettei tiedä onko kyse yhdestä lehdestä vai vuosikerrasta. Ja kyse on joka tapauksessa enemmän aikakaus- kuin sanomalehdestä.

Sanomalehtien osalta Henrikistä löytyi vuonna 1794 Oulussa huutokaupattu Dagligt Allehandan vuosikerta 1778. Vuonna 1787 Porvoossa huutokaupattiin 10 nidettä (?) Post- och Inrikes Tidningareja. Niitä oli myös viikkolehtien kanssa Oulussa 1766 huutokaupatussa erässä. Vuonna 1797 kuolleella apteekkarioppilaalla oli kokoelma yhteensidottuja Posttidningareja.

Yhteenvetoni on suuntaa-antava eikä täydellinen. Oliko lehtiä sitten osumissa vähän siksi, että niitä ei ollut alunperinkään tilattu paljon vai siksi, että useimmat eivät nähneet tarpeelliseksi lehtiä säilyttää?

Karamellihistoriaa vuodelta 1914

Olikohan Terpan (Registeringstidning för varumärken n:o 533), jonkinlainen tervapastilli? Ainakin mainoksensa mukaan "erinomaisen vaikuttava rintapastilli" (Tuhkimus 6/1914)

Darling (n:o 533) on nimeltään muodikas ainakin siinä mielessä, että Helsingissä oli tähän aikaan valokuvaamo, lastenvaatetusliike (!) ja ravintola nimeltä Darling. Darling saattoi olla myös tuttu Peter Pan -kirjan perheen sukunimenä.

Aerominth (n:o 536) oli Tuulispään 14-16/1914 tekstimainoksen mukaan "ilmava makeinen. Se on sievässä rasiassa ja erinomaisen maukas ja kevyt imeskeltävä ilmaretkillä. Maassa kulkevat se tekee hyvin henkeviksi."

Fido (n:o 536) oli Fazerin mainonnan mukaan (Otava 4/1914) kermatäytteinen ja herkullinen.

Tjin-Tjin (n:o 540) viitannee Kiinaan, jossa alkuvuonna 1914 oli levotonta ja uutisointia sieltä oli runsaasti sanomalehdissä. Sen kanssa yhtä aikaa tuli markkinoille ulkoasultaan minimaalisemmat Saima ja Algier (n:o 551)

Serpentin (n:o 540) tuli kauppoihin vapuksi 1914.

Fyrenin 18-19/1914 mainoksessa näkyy, miten paperi oli taitettu.

Cleopatra (n:o 551) sai lastenlehti Pääskyseen 12/1914 mainosrunon, joka yksi säkeistö kuuluu "Kuule kuinka sulle haastaa / Niilin liejuvelli: / Makein CLEOPATROISTA on / uusi karamelli".

Maryn (n:o 551) minimalistinen ulkoasu jääköön väliin tästä melko runsaasta karamellivuodesta, jolloin myös paholaisen nimi Mefisto (n:o 551) sopi karamellille. Fazer selittää mainoksessaan (Otava 10/1914), että Luther taisteli paholaista vastaan heittämällä sitä mustepullolla, mutta nyt pikkupaholaiset voi tuhota syömällä ne.

Mutta oikeasti Mefisto-nimi ja kuva taisivat ratsastaa Faust-oopperan suosiolla. Esitykuva lehdestä Uuden ajan kynnyksellä. Suomen työväen alpumi no 16/1913.

Aivan toinen tunnelma on Cupidossa (n:o 551), joka Tuulispään 40-42/1914 mukaan oli pehmeä suklaakaramelli ja täytetty hienolla hedelmämehulla, jonka herkullisuus vie voiton kaikista tähän saakka saavutetuista.

Kesällä, ennen maailmansodan syttymistä rekisteröitiin kansallisromanttisella kuvalla varustettu Senta (n:o 551). Senta oli tätä ennen höyrylaivan nimi, mutta mitähän muuta se tarkoitti? Onko viitattu Wagnerin Lentävän hollantilaisen roolihahmoon?

Rauha sitten rikkoutui heinäkuun lopussa, kuten hyvin tiedämme, ja 25.9.1914 Fazer jätti rekisteröinti-ilmoituksen Maailmansota-karamelleilleen (n:o 554), jotka esittelivät sotaan ehtineiden maiden sotilaita.

Oliko Lassella (n:o 559) suhdetta sotaan?

Vihdoin sotapolulle

Viikonloppuna jaettiin sosiaalisessa mediassa Hesarin juttua kantakorttien avaamista tutkimusmahdollisuuksista. Se toi Kansallisarkistoon sunnuntaina 1274 kantakorttitilausta, kun sotapolku.fi-avauksen aiheuttama ruuhka oli jo valmiiksi jonossa. Korttien hakeminen ei ole suoraviivaista vaan "Taitava selvittäjä pystyy käsittelemään noin 20 tilausta päivässä".

Kirjahyllyni sekasorrosta ei myöskään ollut suoraviivaista hakea Kansallisarkistolta vuonna 2011 saamaani isoisäpakettia, mutta kun innostuin kasoja penkomaan niin se tuli yllättävän nopeasti vastaan ja sain vihdoinkin aikaiseksi syöttää vaarini tiedot Sotapolku.fi-sivustolle ja samalla tutustuin sen olemukseen.

Perusteellisuuden hengessä aloitin rekisteriselosteesta, joka minusta asiallisesti sallii syötettyjen tietojen luovutuksen "lainsäädännön sallimissa ja velvoittamissa rajoissa mukaan lukien mutta ei rajoittuen seuraavien tahojen käyttöön: museot, tutkimuslaitokset, tutkijat, Arkistolaitos." Ei aivan avointa dataa, mutta ei sentään lukittu laatikkokaan.

Sitten katsoin ohjevideon tietojen lisäyksestä. Siinä oli niin hyvät selostukset, ettei minun kannata tähän toistaa samaa. Ohjeet olivat saatavilla myös pdf-muodossa.

Vaarini kantakortin vakinaisen palvelun osiossa oli vain kuusi riviä, joten tietojen syöttö kävi vauhdikkaasti. HRR eli Hämeen ratsurykmentti joukko-osastotasona kuullosti hieman karkealta jaolta, kun hämärästi muistelin kymmenen vuotta sitten tekemääni selvitystä vaarin liikkeistä. (Selattuani kirjaani Ilmavallaksi ja Ilmavaltana en löytänyt merkkiäkään kyseisestä selvityksestä lukuunottamatta Ilomantsin taistelua, jonka kertomuksia vertailin krittisesti.)

Minut yllätti se, ettei kantakortista käytetty muita tietoja. Kuten ilmoitettuja taisteluita. Sotapolku perustuu vain joukko-osastoihin, minkä takia epäilen sitä jonkun verran.

Visuaalisesti sotapolku (yllä) ei ole kovin kummoinen, mutta kustakin kohdasta avautuu kyseisestä jaksosta artikkeli, joita voi käydä läpi järjestyksessä. Erityisesti pidin artikkelin alle linkittyvistä SA-kuvista, jotka eivät olleet saatavilla kymmenen vuotta sitten ja joita en ole myöhemmin innostunut vaaria ajatellen etsimään.

Mutta lähetän kyllä taas kiitokset sinne missä ne eivät saajaansa tavoita: serkkujeni sedälle, joka äänitti vaarin muistelmia ja äidilleni, joka kirjoitti puhtaaksi vaarin sotapäiväkirjan. Näistä syntyi toimittamani kirja, joka antaa geneerisiä HRR-artikkeleja yksityiskohtaisemman ja yksilöllisemmän kuvan vaarini sotapolusta. Esimerkiksi Ilomantsin osalta tiedän, että vaarini oli esikunnassa adjutanttina eikä osallistunut taisteluihin.

Vaarini sivu

P. S. Edelleen muistelen Hattuvaarassa käyntiä kesällä 2009.
P. S. 2. HRR:n jatkosodan kirjallisuutta listattuna

1900-luvun lautasen mielenkiintoisuus

Eilen kävin HAikin tilaisudessa, jossa Ritva Kylli laajensi vankilaruokaa käsittelevää HAik-artikkeliaan 1910-luvun yhteiskunnan ja ruokavalion muutoksiin.

Vankilaruokinnassa oli tähän aikaan jo ihanteena (säästäväisyyden ohella) ravitsevuus. Ajan tieteellisen ajattelun hengessä vankeja punnittiin. Tavoitteena ilmeisesti oli painon pysyminen samana, mutta Kyllin mukaan jo pelkästään aterioiden säännöllisyys saattoi olla vangeille uutta ja kroppaa kasvattavaa. Viralliseen tilastoon kerättyjen painotietojen perusteella mittauksia tehtiin jostain otoksesta eikä koko populaatiosta, mikä kannattanee tulkinnassa ottaa huomioon. (Irtoaisiko muuten vangeista kerätyistä tiedoista yksi laajahko setti pituusmittauksia? Olisi naisiakin mukana.)

Vankiloiden arkkitehtuurissakin näkyi uusia ajattelu, joka ulkopuolisessa maailmassa oli toi vauhtia, liikettä, kiirettä ja tehokkuutta. Markkinoille tuli jatkuvasti uusia tuotteita (kuten olen Fazerin karkkeja kootessani huomannut) ja esimerkiksi sokerin kulutus kasvoi (muuallakin kuin karkeissa).

Tuulispää 13/1911

1910-luvun keittokirjoista Kylli nosti esiin 200 ruokaohjetta yksinäisille, jossa poikkeuksellisesti selitettiin miten keittäminen ja leipominen kaakeliuunissa tapahtuu. (Mahdollisesti ajatellen paremmin varustetuista kodeista opiskelemaan lähteneitä.) Kirjassa mainittiin myös ruuan lähteinä automaatit. Kylli ei ollut näistä aiemmin kuullut, mutta minähän perehdyin aiheeseen viime vuonna (Miltä automaattiravintola näytti? Automaattiravintoloista täydennystä). Tuolloin ei ollut kotikäytössä 1910-luvun lehtiä, joten nyt oli uutta tietoa, että vuonna 1912 automaatteja oli Helsingissä jo toistakymmentä. Mutta Kyllikään ei ollut löytänyt automaattien loppua ja sen syytä.

Viimeisenä teemana oli kasvissyönti. Sekä huvittavaa että surullista oli kuulla, että peruskeittokirjassa Kotiruoka oli jo 1908 kirjoitettu, että "nykyajan vaatimusten mukaisesti" oli pyritty kasvisruokien osuus saamaan "mahdollisimman laajaksi ja monipuoliseksi". Johonkin tämä siis hyytyi ja nykyään käytetään lähes samoja fraaseja ja perusteluja. Kylli nosti esiin 1910-lukua ja nykyaikaa yhdistävänä "uutuutena" myös lehtikaalin, jonka historiaa haravoin pari vuotta sitten.

Jukka Vornasen kasvissyönnin historiaa käsittelevää väitöskirjaa odottaessa kertauksena gradulinkit

• Vornanen, Jukka: Kaswisruokaiset wegetariaanit. Kasvissyönnin varhaisvaiheet Suomessa vuosina 1865-1910
• Piirainen, Tiina: Itsekuria ja idealismia : vegetarismi Suomessa vuosina 1900 - 1929

Yleisökeskustelu muodostui pitkäksi ja aktiiviseksi. Yksi kysymys koski margariinia, jonka Kylli oli maininnut vankiloiden yhteydessä. Olisin voinut kontribuoida, jos olisi muistanut vielä laardin yhteydessä selvittämäni yksityiskohdat.

Historian faktabaari

Viimeisimmän Tukholman reissun metromatkalla bongasin museomainoksen lisäksi kanssamatkustajan kädessä Metro-lehden, josta näkyi kiinnostava otsikko Expert: Det är väldigt vanligt med historiska missförstånd. En saanut printtilehteä omiin käsiini, mutta kuten linkistä näkyy, löysin sen verkosta.

Otsikon ekspertti on Historiska museetin pedagogi. Hänestä yksi suurimmista väärinkäsityksistä historian suhteen on se, että luullaan historiasta olevan hyvät tiedot. Ei yksittäisillä ihmisillä vaan yleensä. Mutta jäljellä on vain siruja ja todisteet useimmista asioista ovat kadonneet, toteaa Anna Westerberg Davidson. Hyvä pointti.

Jutulla puffattiin Metron ja Historiska museetin videosarjaa, jossa tätä kirjoittaessani on ilmestynyt 5 osaa. Ne eivät todellakaan räjäyttäneet tajuntaani, sillä aloituspätkä oli Nej, vikingahjälmar hade inte horn. Argh... pitääkö viikinkypärien sarvia todellakin vielä jankata? Tuoreessa BBC:n More or less -jaksossa todettiin, että yksi syy, että faktojen korjaus on vaikeaa, kun ensin on aina mainittava se, mikä ei ole totta.

Tuskin kenelläkään viikinkien kypäräsarviin on niin suuria tunteita kiinnittynyt, että tämä estäisi uuden tiedon omaksumista? Tunteista voi sen sijaan olla kyse Metron jutussa mainitussa uskossa ikiaikaiseen (tai ainakin yli tuhatvuotiseen) Ruotsiin. Tätä aihetta sivusi video Nej, Erik XIV var inte den fjortonde kung Erik.

Historiska museetin olen muutamaan kertaan kiertänyt, joten jaksot Nej, så här gick inte Karl XII:s likfärd till, Nej, så här gick det inte till när danskarna invaderade Gotland 1361 ja Nej, stenåldersmänniskan från Barum var inte man eivät päässeet yllättämään. Jälkimmäisestä kyllä heräsi ajatuksia.

Suomesta ei ole (luiden säilymättömyyden vuoksi) vastaavaa keissiä ja hautojen sukupuolitus esitetään minusta usein hyvin suoraviivaisesti esineiden perusteella. Esimerkiksi Kalmistopiirin kirjoituksessa Sukupuoliroolit menneisyydessä: Tiedetäänkö kuka oikeasti metsästi? Sami Raninen toteaa "Suomessa asiaa valaisevat erityisesti rautakauden hautalöydöt, joissa nuolenkärkien ja keihäänkärkien kaltaiset löydöt selvästi keskittyvät miehenhautoihin." Mutta mistä tiedämme sen olevan miesten hauta...

Myöhemmin julkaistussa Heli Etu-Sihvolan kirjoituksessa Queer–arkeologia – kummajaisesta osaksi uutta holistista tutkimussuuntausta? todetaankin, että "Esinekeskeisyys on ongelmallista sukupuolta ja erityisesti seksuaalisuutta tutkittaessa". (Antropologisen näkökulman aiheeseen tarjoaa Antroblogin video Kulttuurishokki: Esihistorialliset sukupuoliroolit.)

Jos vastaavia itsestäänselvyysvideoita tehtäisiin Suomen historiasta, mitä väärinkäsityksiä niissä käsiteltäisiin? Mieleen ei tule mitään yhtä helppoa ja naurettavaa esimerkkiä kuin viikinkien sarvet. Vai uskovatkohan ihmiset yleissti, että karjalanpiirakoita oli vain yhtä mallia ja niissä kaikissa aina riisitäyte?

Useimmat yleiset väärinkäsitykset ovat niitä kansallisen menneisyyden luontiin käytettyjä, jotka herättävät tunteita. Ei, Suomen kansa ei ole "aina" ollut olemassa. Ei, Suomen kuningaskunnasta ei ole mitään luotettavia todisteita eikä lähteitä.

Twitter-joukkoistuksesta pari lisää

@RittisMaria @K_KM_K @tkoola "Ruotsalaiset toivat kristinuskon Suomeen ristiretkillään"

— FVM (@FVM__) April 17, 2017

@K_KM_K Hakkapeliitat? Aikalaistodistaja William Wattsin mukaan Kustaa Aadolfin suomalaiset sotilaat olivat tottuneempia lapioon kuin miekkaan.

— Olli Bäckström (@OlliBackstrom) April 17, 2017

Ja Facebookista tuttavani kontribuutio: "EI OLLUT MITÄÄN RUOTSI-SUOMEA." Lähihistoriasta mainittiin jatkosodan aloitus ja yhteistyö saksalaisten kanssa. Näistä kaikista on tietenkin kirjoitettu monta koostetta ja analyysiä. Oli vain niin, että kun keskityin ihmettelemään ruotsalaisten älyttömyyttä, unohdin omat ongelmamme.

Kasvit ja eläimet tulevat ja menevät

Jatkoin eilen Satakunnan Historiallisen seuran seminaarin kuuntelua aamupäivän verran. Ehdottomasti kannatti, sillä Juha Suomisen esitys kasvitulokkaista pääsi hätkähdyttämään.

Suominen aloitti selittämällä itsestään selvyyden, että jääkauden jälkeen (jokseenkin?) kaikki kasvilajit ovat tänne tulleita. (Heräsikö joku jään alle aikanaan jäänyt vielä henkiin?) Tulokkaiksi hän laski kuitenkin vain ne, joiden menestykseen vaikutti ihmisen toiminta maiseman muokkauksessa tai muuten. Pitkin historiaa kasveja on tullut ja mennyt, mikä oli päässyt itseltäni unohtumaan.

Menneitä kasveja ovat m.m. erilaiset rikkaruohot, jotka liittyivät viljelykasveihin. Kun siemeniä alettiin ostaa ulkomailta, mukana tuli uusia kasveja ja vanhat puolestaan hävisivät. Valitettavasti aikaisempien aikojen kasvien siirtymisestä ei ole tietoa eikä Suominen esittänyt teorioitakaan siitä.

Kukaan ei myöskään tiedä, miksi tumma tulikukka kasvaa nyt siellä, missä rautakautisia ketoja oli. Tästä maininnasta tuli mieleen monet kesäyliopiston arkeologiset retket, joilla muutamat ryntäsivät kasvien pariin etsimään juuri näitä menneisyyden elämän jälkiin liittyviä. Ja sitten tuli mieleen mummoni monesti mainitsema Forsbyn Hiisi, jossa ainakin mummon kouluaikoina kasvoi lajeja, joita ei muualla ollut. Liittynee tavalla tai toisella tapaan, jolla niemeä on vuosisatojen ajan käytetty.

Konkreettisena esimerkkinä muutoksesta vuosisatojen aikana Suomisella oli leskenlehti. Vuonna 1773 hyväksytyssä väitöskirjassa Förtekning på finska medicinal-växter tekijä ei tuntenut kuin yhden paikan, jossa kasvoi leskenlehtiä. (Kokemäenjoen rannalla, mahdollisesti Harjavallassa.) Ja nythän sitä on joka paikassa niin tavallisena, että olisin hyvinkin voinut lisätä sen kevään merkiksi johonkin käsikirjoitukseeni.

Andreas Trepte Wikimedia CC BY-SA 2.5,

Toinen aamupäivän puhuja oli Auli Bläuer. Hänellä oli ensimmäisellä kalvollaan otsikko "Muutos on pysyvä olotila", joka summeerasi edellisen esityksen lisäksi omansa. Bläuer puhui tietenkin omasta erikoisalastaan eli eläinten luiden tutkimuksesta.

Esityksessä herätti keräilijä-metsästäjien elämäntavan vaatima osaaminen. Heidät kuten monet muutkin menneisyyden ihmiset mielletään liian usein "yksinkertaisiksi", vaikka todellisuudessa erittäin harva nykyajan ihminen pärjäisi töissään saamatta opastusta.

Loppukeskustelussa tuli esiin siili, joka yleisössä istuneen Mikko Heikkilän mukaan on kielessämme vanha sana, mutta koska siiliä ei syöty eli luut eivät päätyneet nuotioon, emme tiedä milloin eläin on tullut Suomeen.