Avoin tapaus

Eilisen iltapäivän kuuntelin seminaaria Öppet fall, joka oli ikäänkuin samannimisen kirjan julkistus paitsi, että kirja ei ole vielä painossakaan. Sadan vuoden harppauksin Suomen historian vuosia 1417-2017 kontrafaktuaalisesti tarkasteleva artikkelikokoelma tulee ilmestymään myös suomeksi.

Kirjan Nils Erik Villstrandin kanssa toimittanut Petri Karonen selitti, että tarkoituksena on tuoda esiin samanaikaisuuksia, ihmisten toimintaa ja valintamahdollisuuksia. Kysytään "mitä tästä voi seurata", eikä "miten me päädyimme tähän tilanteeseen". Kontrafaktuaalista tutkimusta kohtaan on maailmalla esitetty kovaakin kritiikkiä ("unhistorical shit"). Karonen korosti, että kyse ei ole vaihtoehtoisesta historiasta, joka on fiktiota.

Omista artikkeleistaan olivat puhumassa Ulla Koskinen ja Marjaana Niemi. Koskinen oli kirjoittanut vuodesta 1517 ja heti alusta kävi selväksi, että tietoni vuodesta olivat perin puutteelliset. Uskallan kylläkin väittää, ettei Tanskan kuningas Kristian II:n rakastajattaresta puhuttu koulun historiantunneilla mitään. Eikä täten hänen kuolemansa merkityksestä Suomelle. Ei Koskinenkaan siitä pidemmälti puhunut, mutta esityksensä edetessä tietojeni aukkoja tuli esiin yhä enemmän. Vasili III:kaan ei ollut tuttu edes nimeltä. Ellei hän olisi ollut kiireinen tataarien kanssa kriittisellä hetkellä, olisi voinut olla olennainen osa kouluopetustamme.

Koskisen esittämistä monista risteyskohdista pysäyttävin oli Kustaa Vaasan uskonnollinen ajattelu tai sen puute. Hyväksytty näkemyshän on, että hän otti luterilaisuuden valtakuntaansa lähinnä käytännöllisistä syistä ja tästähän esimerkiksi seurasi sitten sata vuotta myöhemmin osallistuminen 30-vuotiseen sotaan. Mutta jos hän olisi ollut harras katolilainen, ei Ruotsissa olisi ollut reformaatiota (ainakaan ylhäältä annettuna). Tai, jos hän olisi ajanut radikaalia kirkonuudistusta, ristiriitoja olisi syntynyt valtakunnan sisälle.

Niemi oli tarkastellut vuotta 1917 kiinnittäen huomiota siihen, miten ihmiset näkivät oman aikansa ja tulevaisuutensa. Hänen läpikäymissään päiväkirja-aineistoissa 17.3.1917 oli päivä, joka avasi tulevaisuuden ja herätti odotuksia, kun taas 6.12.1917 sivuutettiin kuin lähes merkityksettömänä.

Hauska yksityiskohta oli se, että kaupunkisuunnittelijat Eliel Saarinen ja Bertel Jung käyttivät työnsä pohjana tilastollista analyysiä ja väestöennusteita. Tilastot ja tiedeuskohan tulivat juuri esille Ritva Kyllin esityksessä 1910-luvusta.

Seminaarin lopetti Dick Harrisonin puheenvuoro. Harrison kannattaa kontrafaktuaalista historian käsittelyä, kun kyse on yksittäisten ihmisten tekemistä päätöksistä eikä hallitsemattomista ilmiöistä. Kun päätöksiä miettii muiden mahdollisten vaihtoehtojen kautta, tulee käyttäneeksi uusia lähteitä ja oppineeksi uusia asioita. Vaikka sitten päätyisi lopputulokseen, että spekuloitu vaihtoehto ei olisi ollut todellisuudessa mahdollinen. Harrison korosti (kahdesti), että analyysi on tärkeää myös suhteessa nykyaikaan, sillä edelleen ihmisten päätöksillä on merkitystä.

Yksi Harrisonin monista esimerkeistä oli Kustaa IV Aadolfin kompromissihaluttomuus vuonna 1808. Harrisonin mukaan kuningas, joka oli "dum & galen", olisi hyvinkin voinut saada Venäjän keisarin keskusteluilla pysymään omalla puolellaan rajaa kunnes kv-politiikan käännökset olisivat tehneet hyökkäyksestä Ruotsin puolelle epätodennäköisen. (Ymmärrän yhä paremmin, miksi kuningasparin matka Suomeen on painettu unholaan.)

Suomen historia 1900-luvulla oli Harrisonista aivan loistava esimerkki erilaisista poluista. Sillä olisihan ollut loogista, että Suomelle olisi käynyt kuin muille Venäjästä itsenäistyneille Itä-Euroopan maille. Hetki demokratiaa, oikeistodiktatuuri, venäläisten/saksalaisten vastaanotto vastarinnatta ja toisen maailmansodan jälkeen kansandemokratia. Mutta ei. Miksiköhän? Ehdin kirjoittaa paperiini "ruotsalainen perintö?" minuutteja ennen kuin Harrison sen mainitsi. (Esityksessä oli vahva Déjà-vu -tunnelma.)

Sekä Koskinen että Niemi puhuivat englanniksi, joten minulle tuli mieleen Harrisonin Magmaan vuonna 2011 kirjoittama kolumni, jossa hän veti herneen nenään, kun Helsingin lentokentän tarjoilija ei osannut ruotsia. (Kolumnista on hävinnyt/hävitetty vilkas kommentointi, johon itsekin osallistuin.) Tuossa kolumnissakin oli jo edellä mainittuja kontrafaktuaalisuuksia, kuin myös Harrisonin nytkin esittämä skenaario "suomen kieli olisi ollut merkityksetön vähemmistökieli, jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin osaksi".

Fennomaanina haluan tietenkin kuvitella, että suomen puolesta olisi taisteltu, joten loppukeskustelussa änkytin på bristfälliga svenska kysymyksen siitä, millainen kansallisajattelu olisi syntynyt/synnytetty, jos Suomi olisi 1800-luvulla ollut osa Ruotsia. Harrison vastasi kiitettävän perusteellisesti ja omia ajatuksiani vastaavasti. Koska kansallisuusaate sekä Suomessa että Ruotsissa muodostui suhteessa 1809 eroon, yhteisessä maassa symbolit olisivat olleet muuta kuin viikinkejä ja patalakkeja. Mutta fennomania olisi toki ilmaantunut jossain muodossa, joka ei olisi (ehkä) riittänyt pitämään suomea laajassa käytössä.

Kuvakollaasin ainekset: Miami University Libraries, Italian Pictures, drawn with pen and pencil. [By S. M.], British Library, The Open court, Preventive medicine and hygiene