perjantai 8. joulukuuta 2017

2 taloa 1700-luvulta Lontoossa

Viime sunnuntaina lähdin Lontooseen hakemaan etäisyyttä Suomi100-juhlintaan. Heti keskustaan päästyäni suuntasin Dennis Severs' Houselle, jonka ainoa aukiolo matkani aikana oli alkamassa. Onneksi en viivytellyt, sillä jonossa ehdin seisoa. Sisään kun päästettiin vain kymmenisen henkilöä kerrallaan.
Tämä talo ei ole "kulttuuriperintöä", "paikallishistoriaa", "antiikkia" eikä "museo", esitettään lainaten. Dennis Severs on lavastanut 1700-luvun ja 1800-luvun interiöörejä, joiden on tarkoitus olla hetkiä kuvitellusta eletystä elämästä. Vain kynttilöillä (!) ja takkatulilla valaistut huoneet ovat täynnä tavaraa ja yksityiskohtia, kuten puolityhjät viinilasit, kampauspöydän pinnit ja kampaan jääneet hiukset. Vaikuttavin oli päättyneet bileet, joiden punssimaljassa oli enää mausteita ja sitrushedelmän palanen.

Talossa ei saa valokuvata ja kierros olisi pitänyt tehdä hiljaisuudessa, mutta yksityiskohtia ei ympärilläni maltettu olla kommentoimatta. Ääniefektejä huomasin vain muutaman enkä tuoksujakaan varsinaisesti, mutta tunnelma oli kokonaisuudessaan aivan toinen kuin tavallisissa tyylihuonemuseoissa, joissa ruokapöytä on "katettu" lavasteruualla. Yhtäaikaa romanttinen ja realistinen. (Kuten ullakkohuoneen sisäkatto, joka oli mukamas rikki tai romahtamassa.) Ja lämmin, sillä liekit.

Myöhemmin reissulla katsastamani Dr. Johnson's House oli aivan muuta.
Ihan oikea 1700-luvun talo, jossa oli asunut se "jos olet kyllästynyt Lontooseen, olet kyllästynyt elämään" -mies juuri silloin, kun oli kirjoittanut sanakirjaansa eli pääteostaan. Autenttisuutta riitti, samoin kuin kerrottavaa.

Muutama Johnson'in ajan esine ja huonekalu oli esillä, mutta kokonaisuutta ei oltu paikattu tyylihuonekaluin vaan vierailijoiden käyttöön tarkoitetuin pöydin ja istuimin. Huoneet olivat siis käytännöllisesti katsoen tyhjiä ja hiljaisuus (ollessani yksi kolmesta vieraasta, ei jonoja) paljon täydellisempi kuin Severs' Housessa.

Kun taas Johnsonin aikaan talo oli täynnä ihmisiä, jotka eivät pelänneet sanoa sanottavaansa. En käyttänyt ääniopasta, mutta olisin siitä mielelläni maksanut, jos olisi luvattu kuuluvan menneisyyden dramatisoituja keskusteluja. Huoneiden infolappusissa oli mielenkiintoistakin asiaa, mutta kokemus jäi valjuksi.
klo

2 kommenttia:

  1. Anonyymi8. joulukuuta 2017 klo 17.03

    Löysin blogitekstisi kulttuurihistorian aineopintojen tiedonhakukurssin yhteydessä ja oih! Upea elämys varmastikin ollut erityisesti tuo Dennis Severs' House. Olisipa siellä saanut kuvata, mutta toisaalta salamavalojen räiske rikkoisi (kuvitellun) autenttisuuden tunnelmaa liiaksi. Hieno ja kiehtova idea. Pohdin paloturvallisuusasioita, kun itse olen ollut Turun Luostarinmäen käsityöläismuseossa kesätöissä ja siellä paloturvallisuus on kaiken a ja o. Oliko taloissa siis todellakin aito, roihuava takkatuli?

    -Annika Bäcklund

    VastaaPoista
  2. Kaisa Kyläkoski8. joulukuuta 2017 klo 23.07

    Takkatulet eivät roihunneet vaan paloivat melko pienellä liekillä ja tuskin aiheuttivat paloriskiä, sillä oletetan, että hormit oli tarkistettu ja putsattu.

    Kynttilät sen sijaan aiheuttivat itselleni lähes pakokauhun. Sen lisäksi, että niitä oli hihojen yms. ulottuvilla, yhden porrastasanteen (max. 2*2 metriä) keskellä oli kapean pylvään päällä kolmijalkainen kynttilänjalka. Jota siis ohiteltiin joka puolelta. Ja ainoa poistumisreitti oli kapea portaikko, lattiat puuta ja kuten mainittu, joka paikka täynnä tavaraa, josta suurin osa olisi palanut iloisesti.

    Väkimäärän säätely on varmaan osa turvallisuusvaatimuksia sen lisäksi, että se pitää yllä rauhallista tunnelmaa. Niin ja kuvien otto oli todennäköisesti kielletty myös siksi, ettei lavastuksen yksityiskohdat kulu vaan niitä pitää tulla paikan päälle katsomaan.

    VastaaPoista