Olen edelleen ihastunut digitoituihin osoitehakemistoihin. Ilman niitä en olisi innostunut (enkä pystynyt) palaamaan asuinalueeni pariin luomalla järjellisessä ajassa "asutuksen yleisluettelon" Helsingin Töölön Taipaleen huviloiden omistajista/pääasukkaista.
Mutta hakemistoilla on rajansa. Niistä saan pitkän sarjan esimerkiksi "Simenoff, H":ta ja kerran tittelin "underofficersenkan". Henkilöstä tulee huomattavasti mielenkiintoisempi avaamalla henkikirja 1880 (KA U:87a:2472), jossa hän on vuonna 1838 syntynyt "Underofficersenkan Henrika Karolina Semenoff född Walhelm". Sillä aiemmassa Taipale-hutkimuksessanihan erään Isak Walhemin perhe oli ensimmäinen Taipaleeseen henkikirjoitettu. Ja henkikirjassa 1860 hänellä on tytär Henrika...
En löydä perhettä ajan rippikirjan hakemistosta, mutta HisKi-haku kertoo, että muurarinkisälli Isak Walhelm ja Hedda Christina Ståhlberg (s. ~1815) saivat Helsingissä lapsia: Amanda Soph s. 28.9.1838, Henrica Carol: s. 19.11.1840, Carl Isaac s. 3.7.1844, Carl Fredrik s. 16.4.1847, Emilia Wilh:na s. 8.10.1848 ja Hedda Maria s. 15.2.1851. Syntymävuosi on vaihtunut isosiskon kanssa, mutta eiköhän paluumuutto ole tällä vahvistettu.
Nurmijärvellä Eric Ståhlbergille 8.11.1814 syntynyt Hedvig Christina on todennäköisesti perheen äiti. Mutta onko muurarinoppilaana ja -kisällinä Helsingissä esiintynyt Isak Walhelm sama mies kuin värjärinkisälli Isak Walhelm Sääksmäen Valkiakoskelta, joka oli syytettynä elatusjutussa 1847 ja kadonnut oikeuden käsistä (FAT 11.8.1847, 3.1.1848, 6.9.1849, 8.2.1850)? Tämän veli David Johansson Skåning Tammelan Susikaisen kylästä (RK Tammela 1847-53, Sääksmäki 1810-15).
Kiistatta Taipaleen Walhelm on muurarinkisälli Isak Walhelm, joka pidätettiin 1868 varastetun tavaran hallussapidosta tai myynnistä (Suomalainen Wirallinen Lehti 19.12.1868). Että sellainen alkuasukas naapurustollani. Vuotta aiemmin huolenaan oli olleet vain löytölehmät (Hufvudstadsbladet 9.10.1867)
Kuollessaan 66-vuotiaana 4.4.1880 Isak Abraham Walhelmia tituleerattiin tilanomistajaksi (Morgonbladet 8.4.1880). Mutta kun tyttärensä Henrika Karolina Semenoff vei kanteensa muurarinkisällin leskeä Helena Katarina Walhelmia vastaan hovioikeuteen asti, kyseessä lienee ollut äitipuolensa (Åbo Underrättelser 21.6.1883) Henrika Simenoff on viimeistä kertaa Helsingin osoitekalenterissa Taipaleessa vuonna 1885.
lauantai 2. huhtikuuta 2016
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Uusi paikallishistoriasivusto!
Hämmästyttävässä hiljaisuudessa on aloittanut toimintansa yhdistys Paikallishistorian toimintatuki, joka on juuri äskettäin avannut sivustonsa. Se on hämmästyttävä suoritus kattaessaan heti alusta alkaen koko maan - mukaanlukien luovutetun Karjalan.
Tämä uusi paikallishistoriaportaali yhdistää käytännöllisesti kaiken tähän mennessä digitoidun historiallisen aineiston yhteen paikkaan. Vapaatekstihaulla, hakemistoilla tai karttanäkymästä voi valita paikkakunnan, kylän tai yksinkertaisesti maantieteellisen alueen ja saa linkit kaikkeen aineistoon, jossa selvä yhteys paikkaan.
Jotta tämä on saatu aikaan ovat yhdistyksen aktiivit georeferoineet tuhansittain karttoja ja jollain ilveellä luoneet linkitykset sadoille tuhansille rippikirjojen, voudintilien ja läänintilien sivuille. Esimerkiksi Kokemäen kohdalla linkityksiä on (kuten ylläolevasta Kiettare-näkymästä huomaa) lisäksi tuomiokirjakortistoon ja Suomen asutuksen yleisluetteloon. Sekä maataloustilastoihin, joista blogiin kirjoitin vuonna 2012, ja lainhuutokortistoon, joita ei tuohon kuvaan tullut näkyviin. Sekä moneen muuhun. Halutessaan voi tehdä aikarajauksen, joka jättää jäljelle vain siihen kuluvat lähteet.
Esimerkiksi kattavuudesta ja tuoreudesta voi vielä todeta, että mukana on myös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kunnittain järjestettyä sananparsikokoelmaa, vaikka sen ensimmäiset osat ilmestyivät Arkistolaitoksen digitaaliarkistoon vasta tämän viikon tiistaina!
Tarpeetonta yrittää kuvata mikä apu tästä tulee olemaan sekä historianharrastajille että -tutkijoille. Testaa itse!
Tämä uusi paikallishistoriaportaali yhdistää käytännöllisesti kaiken tähän mennessä digitoidun historiallisen aineiston yhteen paikkaan. Vapaatekstihaulla, hakemistoilla tai karttanäkymästä voi valita paikkakunnan, kylän tai yksinkertaisesti maantieteellisen alueen ja saa linkit kaikkeen aineistoon, jossa selvä yhteys paikkaan.
Jotta tämä on saatu aikaan ovat yhdistyksen aktiivit georeferoineet tuhansittain karttoja ja jollain ilveellä luoneet linkitykset sadoille tuhansille rippikirjojen, voudintilien ja läänintilien sivuille. Esimerkiksi Kokemäen kohdalla linkityksiä on (kuten ylläolevasta Kiettare-näkymästä huomaa) lisäksi tuomiokirjakortistoon ja Suomen asutuksen yleisluetteloon. Sekä maataloustilastoihin, joista blogiin kirjoitin vuonna 2012, ja lainhuutokortistoon, joita ei tuohon kuvaan tullut näkyviin. Sekä moneen muuhun. Halutessaan voi tehdä aikarajauksen, joka jättää jäljelle vain siihen kuluvat lähteet.
Esimerkiksi kattavuudesta ja tuoreudesta voi vielä todeta, että mukana on myös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kunnittain järjestettyä sananparsikokoelmaa, vaikka sen ensimmäiset osat ilmestyivät Arkistolaitoksen digitaaliarkistoon vasta tämän viikon tiistaina!
Tarpeetonta yrittää kuvata mikä apu tästä tulee olemaan sekä historianharrastajille että -tutkijoille. Testaa itse!
torstai 31. maaliskuuta 2016
Maaliskuuta
12.3.
- Mikä on tanskalainen lästin murto-osa tdr? [Kukaan ei innostunut auttamaan tämän lästin murto-osan kanssa. Tuli vastaan Öresundin tuylleissa, kuva Nye danske magazin. Kyseessä lienee sanan Tønde monikon lyhenne.]
- Kyllähän Suomeen vielä yksi keskiaikatapahtuma mahtuu. [Helsingan keskiaikapäivä 13.8.2016 Helsingin pitäjän kirkolla]
- Kyläkirjaan tekstejä antanut tyytymätön julkaisuun
- Ruotsalaisessa väikkärissä. Kuinkahan on sisältöön tutustuttu?
- Vaihtoehtohistoriallinen kartta karkasi tekijän käsistä menneisyyden kuvaukseksi.
- Google-haku "almqvist ryska fångar i sverige" tuotti mainoksen "Snygga Baltiska Tjejer". Onneksi myös hyödyllisiä linkkejä.
- Menneistä kevään merkeistä ja pääsiäisen tavoista Kotuksen blogissa
- Katri Vuolan esitys Liedon mestarista @NatMuseum_FI viime viikolla nyt verkossa #keskiaika
25.3.
- Anneli Kanto näkee romaaniensa anakronismisyytteiden takana tietämättömyyden.
- Näkemys (englanniksi) URL:ien käyttämisestä lähdeviitteissä
- Pekka Uotila löysi digitoiduista sanomalehdistä muistitiedon vahvistusta. Jos olisi uudempia, ei lukisi vanhoja?
- Lisäsin aamun aluksi 9 blogia @Historiablogit . Listalla nyt 64 enemmän tai vähemmän aktiviista.
29.3.
- Ruotsissa maatutka löysi (mahdollisen) talon 900-luvulta. Milloin meillä...?
30.3.
- Historiallinen kartta läväyttää Ruotsin vallan rannallemme 1158. Suhteellisen tarkkaa?
Kaksi lukematonta historiallista romaania
Taas kannoin kirjastosta kaksi romaania, joita en saanut luettua. Jollain on varmasti parempi tai ainakin toisenlainen maku, joten mainostan näitä kuitenkin. Molemmat ovat omakustanteita ja kirjoittajansa historiantutkijoita.
Eeva-Liisa Oksanen, jonka pitkäaikaiset sukututkijat muistavat Suomen sukututkimusseuran kirjastohointajana, on kirjoittanut Elimäen historian. Tuore romaaninsa Kapinantekijä ja kuningatar perustuu takakannen mukaan tositapahtumiin, alkaa Kirkholman taistelusta 17.9.1605 ja päättyy 6.6.1654. Ensimmäisessä luvussa Synkkä ukkospilvi nousee etelästä Anjalan kylän ylle" eli Elimäeltä aloitetaan. Teksti ei napannut minua mukaansa mutta ehkä paikallista historiaa tunteva ihastuu?
Sara Medbergin Holhokki viittaa "Jane Austenin aikaan" etu- ja takakannessa, mikä pitänee paikkansa. Sen sijaan kirjailijaesittelyn (s. 4) väite kuvauksesta "samassa hengessä" kuin Austenin "klassiset teokset" on silkkaa puppua. En ole tainnut tällä vuosisadalla lukea yhtään Austenia, mutta olen lukenut kymmenittäin n.s. regency romansseja, joille Holhokki oli ilmiselvää sukua. Englantiin sijoitetuissa hömppäromantiikassa on epärealistinen määrä sankareita, joiden aatelisarvo on duke eli korkein mahdollinen. Holhokissa puolestaan Kristiinankaupungin lähistöllä (luulin, että Pohjanmaalla ei ollut kartanoita) ruusupusikon läpi ratsastaa jo sivulla 25 "korkeajalosukuinen kreivi Dominic Lindswärd".
Englanninkielisestä romantiikasta moni tulee käsissäni hylätyksi alkusivuilla ja niin kävi siis myös Holhokille. En siis osaa sanoa missä määrin Medberg on hyödyntänyt käynnissä olevaa väitröstutkimustaan tyttöjen kasvatuksesta 1700- ja 1800-luvulla. Kirjaa markkinoivasta blogistaan voi lukea kirjan tekstiin liittyviä lyhyitä faktapätkiä.
Itseäni kiinnostavasta ruotsalaisesta ratsastuskulttuurista siellä ei näytä olevan lisätietoa. Sankarittaren ratsastaminen naistensatulassa (silkkikengissä!) alkusivuilla ei vaikuttanut uskottavalta. Siitä huolimatta, että Pohjanmaalla saattoi kyllä nähdä naisen ratsastavan ilman satulaa ja hajareisin. Ainakin kerran heinäkuussa 1850 Vaasan läheisyydessä
Eeva-Liisa Oksanen, jonka pitkäaikaiset sukututkijat muistavat Suomen sukututkimusseuran kirjastohointajana, on kirjoittanut Elimäen historian. Tuore romaaninsa Kapinantekijä ja kuningatar perustuu takakannen mukaan tositapahtumiin, alkaa Kirkholman taistelusta 17.9.1605 ja päättyy 6.6.1654. Ensimmäisessä luvussa Synkkä ukkospilvi nousee etelästä Anjalan kylän ylle" eli Elimäeltä aloitetaan. Teksti ei napannut minua mukaansa mutta ehkä paikallista historiaa tunteva ihastuu?
Sara Medbergin Holhokki viittaa "Jane Austenin aikaan" etu- ja takakannessa, mikä pitänee paikkansa. Sen sijaan kirjailijaesittelyn (s. 4) väite kuvauksesta "samassa hengessä" kuin Austenin "klassiset teokset" on silkkaa puppua. En ole tainnut tällä vuosisadalla lukea yhtään Austenia, mutta olen lukenut kymmenittäin n.s. regency romansseja, joille Holhokki oli ilmiselvää sukua. Englantiin sijoitetuissa hömppäromantiikassa on epärealistinen määrä sankareita, joiden aatelisarvo on duke eli korkein mahdollinen. Holhokissa puolestaan Kristiinankaupungin lähistöllä (luulin, että Pohjanmaalla ei ollut kartanoita) ruusupusikon läpi ratsastaa jo sivulla 25 "korkeajalosukuinen kreivi Dominic Lindswärd".
Englanninkielisestä romantiikasta moni tulee käsissäni hylätyksi alkusivuilla ja niin kävi siis myös Holhokille. En siis osaa sanoa missä määrin Medberg on hyödyntänyt käynnissä olevaa väitröstutkimustaan tyttöjen kasvatuksesta 1700- ja 1800-luvulla. Kirjaa markkinoivasta blogistaan voi lukea kirjan tekstiin liittyviä lyhyitä faktapätkiä.
Itseäni kiinnostavasta ruotsalaisesta ratsastuskulttuurista siellä ei näytä olevan lisätietoa. Sankarittaren ratsastaminen naistensatulassa (silkkikengissä!) alkusivuilla ei vaikuttanut uskottavalta. Siitä huolimatta, että Pohjanmaalla saattoi kyllä nähdä naisen ratsastavan ilman satulaa ja hajareisin. Ainakin kerran heinäkuussa 1850 Vaasan läheisyydessä
The country and the people on the Russian side seem to be identical with Sweden and Swedes. Lakes, trees, rocks, and large wandering stones characterise both sides, and the dress and language are the same. Met a girl riding man-fashion upon a bare-backed horse, her hair streaming out behind her from under a black silk handkerchief. Took her for a Tartar or Cossack, for she was riding furiously in a cloud of dust. Shouted at her to stop, but she only grinned, and rode all the faster, trying to look shy as she passed.Olisiko tässä sankaritar, joka veisi minut mukaansa?J. F. Campbell: Frost and fire : natural engines, tool-marks and chips : with sketches taken at home and abroad by a traveller (1864) s. 303
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Helsingin rippikirja 1711 ja eri tavoin palastellut kirkonkirjat
Aiemmin tuli todettua, että Vakassa paljastetaan Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan köyhäinhoidon (!) tileihin luetteloidussa niteessä olevan
Näky palautti muistista sanat "Helsingin rippikirja vuodelta 1711". Näillä hakemalla löysin Petter Sund -projektin vanhasta tehtävälistauksesta tekstin
Toisen iloisen yllätyksen Helsingin kirkonkirja-aineistojen kanssa sain eilen Kansallisarkistossa. Viime viikolla (pidemmittä selityksittä) koin tarpeelliseksi tutustua piispantarkastuksen alkuperäiseen pöytäkirjaan, joka painetun version mukaan oli Helsingin kirkonarkistossa. Vakasta löytyikin sarja II Cc Piispantarkastusten pöytäkirjat, jossa yksikkö Piispantarkastusten pöytäkirjat 1676 - 1724 näytti mikrofilmaamattomalta. Tarkempi olisi kiinnittänyt huomiota sen tunnisteeseen I Aa:1, joka viittasi aivan toisaalle, mutta minä siirryin tilaamaan. Tuloksellisesti.
Piispantarkastuksista ei ollut originaalina suurempaa iloa, mutta sama sidos sisältää myös 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun historiakirjat! Olin jo luopunut ajatuksesta käydä läpi kummilistat, sillä mikrofilmiltä digitoidut sivut ovat kamalan näköisiä. Mutta originaalista sai jotain tolkkuakin ja pystyi kurkkimaan sisätaitteeseen. Läpikäynnillä sain tarkennettua elin- ja kuolinaikoja, joten olen kiitollinen Arkistolaitokselle poikkeamisesta säännöstä "alkuperäisiä ei anneta, jos on digitoitu". Oliko tarkoituksellista on eri asia.
Tunnisteen I Aa:1 perusteella luulisi nidoksen kuuluvan sarjaan I Aa Pää- ja rippikirjat, mutta ei sitä siellä ollenkaan. Viite digitoituun mikrofilmiin puuttuu myös yksiköstä Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1667 - 1726, jossa on myös tuo tunniste I Aa:1. Arkistoalan standardien mukaan on varmasti toimittu, mutta amatööriasiakas kokee tilanteen hieman sekavaksi. On siis yksikköjä, joissa on muutakin kuin nimi lupaa, ja yksikköjä, jotka on hajotettu osiin niin, että mikään ei tarjoa tietä digitointiin. Onkohan muissakin seurakunnissa samanlaista sotkua?
mm. Kirkontilit (1704-1736), Penkkijärjestys (1600- ja 1700-lukujen vaihde), penkkijärjestys (1712), penkkijärjestys (1720-lukua), penkkijärjestys (1728).Markkinakauppiaan tapaan voi sanoa "eikä tässä vielä kaikki". Läpikäynnissäni osuin ruotsalaisia 1700-luvun alun rippikirjoja muistuttaville sivuille. Esimerkki aukeamasta:
Sakari Tamminen: Vanhan rippikirjan viestejä sodan ja ruton ajan Helsingistä. SKHS vuosikirja 77 (1987) s. 41-51: "vanhimmassa tilikirjassa, vsta 1704 on tilimerkintöjen jälkeen 19 sivuinen rippikirja, jossa 575 nimeä KK 52 VA fol 175-193, ajoitus 15.3.-31.8.1711"En muista mitä Tamminen oli sivuista saanut artikkeliinsa irti, mutta joku sukututkija voi löytää tiedonmuruja. Omaan tutkimukseeni kuuluva henkilö oli heti ensimmäisellä rivillä!
Toisen iloisen yllätyksen Helsingin kirkonkirja-aineistojen kanssa sain eilen Kansallisarkistossa. Viime viikolla (pidemmittä selityksittä) koin tarpeelliseksi tutustua piispantarkastuksen alkuperäiseen pöytäkirjaan, joka painetun version mukaan oli Helsingin kirkonarkistossa. Vakasta löytyikin sarja II Cc Piispantarkastusten pöytäkirjat, jossa yksikkö Piispantarkastusten pöytäkirjat 1676 - 1724 näytti mikrofilmaamattomalta. Tarkempi olisi kiinnittänyt huomiota sen tunnisteeseen I Aa:1, joka viittasi aivan toisaalle, mutta minä siirryin tilaamaan. Tuloksellisesti.
Piispantarkastuksista ei ollut originaalina suurempaa iloa, mutta sama sidos sisältää myös 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun historiakirjat! Olin jo luopunut ajatuksesta käydä läpi kummilistat, sillä mikrofilmiltä digitoidut sivut ovat kamalan näköisiä. Mutta originaalista sai jotain tolkkuakin ja pystyi kurkkimaan sisätaitteeseen. Läpikäynnillä sain tarkennettua elin- ja kuolinaikoja, joten olen kiitollinen Arkistolaitokselle poikkeamisesta säännöstä "alkuperäisiä ei anneta, jos on digitoitu". Oliko tarkoituksellista on eri asia.
Tunnisteen I Aa:1 perusteella luulisi nidoksen kuuluvan sarjaan I Aa Pää- ja rippikirjat, mutta ei sitä siellä ollenkaan. Viite digitoituun mikrofilmiin puuttuu myös yksiköstä Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1667 - 1726, jossa on myös tuo tunniste I Aa:1. Arkistoalan standardien mukaan on varmasti toimittu, mutta amatööriasiakas kokee tilanteen hieman sekavaksi. On siis yksikköjä, joissa on muutakin kuin nimi lupaa, ja yksikköjä, jotka on hajotettu osiin niin, että mikään ei tarjoa tietä digitointiin. Onkohan muissakin seurakunnissa samanlaista sotkua?
tiistai 29. maaliskuuta 2016
Sukututkimusta ja kulttuuriperintöä, viikko 3
Sukututkimuskurssilla esiteltiin peruslähteinä valtionhallinnon syntyneet/vihityt/kuolleet, kirkolliset lähteet ja väestönlaskennat. Kaikki esimerkit ovat edelleen Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista eli kovin eksoottiseksi kurssi ei taida muodostua. Tällä kertaa harjoiteltiin perhetaulun täyttämistä. Paperille. Lyijykynällä. Merkitsemättä lähteitä. I was not impressed.
Kurssi Kulttuuriperintö ja nykyaika otti askeleen menneisyyteen. Renesanssin aikana syntyi "uudenlainen käsitys menneen ja nykyhetken eroista". Arvostettiin antiikkia ja löytöretkien myötä saatiin (varmaankin?) uusi ymmärrys eurooppalaisuudesta. (Kuva kirjasta Mexican and Central American antiquities, calendar systems, and history (1904)) Aineistoja kerättiin ja järjestettiin, mutta ei tutkittu teoreettisesti. Valistusaika toi systemaattisuutta ja luokittelua.
Romantiikka ja nationalismi herätti kiinnostuksen kansankulttuuriin 1800-luvun alusta alkaen. Suomen kehityksestä Immonen nosti esiin Fanny Churbergin vuonna 1879 antaman kehoituksen käsitöiden keruuseen. Vuosisadan aikana meillä ja muualla syntyi kulttuuriperintöä kerääviä ja/tai hoitavia instituutioita.
Nykykeskustelussa Immosen mukaan kulttuuriperintö on joko 1) Virallinen ja Vakava Asia, jonka arvo itsestäänselvyys, 2) menneisyyden karnevalisointia tai 3) kriittistä kulttuuriperinnön tutkimusta.
Kurssi Kulttuuriperintö ja nykyaika otti askeleen menneisyyteen. Renesanssin aikana syntyi "uudenlainen käsitys menneen ja nykyhetken eroista". Arvostettiin antiikkia ja löytöretkien myötä saatiin (varmaankin?) uusi ymmärrys eurooppalaisuudesta. (Kuva kirjasta Mexican and Central American antiquities, calendar systems, and history (1904)) Aineistoja kerättiin ja järjestettiin, mutta ei tutkittu teoreettisesti. Valistusaika toi systemaattisuutta ja luokittelua.
Romantiikka ja nationalismi herätti kiinnostuksen kansankulttuuriin 1800-luvun alusta alkaen. Suomen kehityksestä Immonen nosti esiin Fanny Churbergin vuonna 1879 antaman kehoituksen käsitöiden keruuseen. Vuosisadan aikana meillä ja muualla syntyi kulttuuriperintöä kerääviä ja/tai hoitavia instituutioita.
Nykykeskustelussa Immosen mukaan kulttuuriperintö on joko 1) Virallinen ja Vakava Asia, jonka arvo itsestäänselvyys, 2) menneisyyden karnevalisointia tai 3) kriittistä kulttuuriperinnön tutkimusta.
Luin viime vuoden opiskelijalehtiä
Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijoiden lehden Poleemin numerossa 1/2015 haastateltiin Jukka Korttia. Poiminta ohessa.
Korttia haastateltiin myös talous- ja sosiaalihistorian opiskelijoiden aikakauslehti Irtolaisessa 1/2015, Samassa numerossa julkaistiin Sakari Heikkisen teksti ensimmäisen maailmansodan taloudellisista vaikutuksista Suomessa. Se löytyy myös Heikkisen blogista.
Historian opiskelijoiden Kronikan 1/2015 tiivistin tuoreeltaan twiittiin "esittelee jääkarhujoukot, Risto Marjomaan ja mielenkiintoisia työn alla olevia hissan graduja". Numerossa 2/2015 on esillä salkoaseiden pieni renesanssi Ranskan suuressa vallankumouksessa. Henkilöjutussa Rose-Marie Peake ja Riikka-Maria Pöllä, joiden tämän kevään kurssia "Utriosta Keskisarjaan - kuinka popularisoida historiaa menestyksellisesti?" olisin mielelläni kuunnellut. (Samalla nimellä on samojen luennoitsijoiden vetämänä kurssi Helsingin seudun kesäyliopiston ohjelmassa kesäkuun alussa.) Artikkelissa mainittu "kahdenkymmenen minuutin dialogi, jossa 1600-luvun nunna ja kurtisaani keskustelevat" minulla oli viime syksynä tilaisuus kokea, mutta vasta nyt sain tietää kuka esiintyi ja mistä (suunnilleen) oli kyse.
Irtolaisen numerosta 2/2015 voi lukea verenluovutuksen lyhyen historiiikin.
Tampereen yliopiston Aviisissa 9/2015 kysyttiin miksi keskiaikainen taistelu kiehtoo nykyihmistä ja esiteltiin Historical European Martial Arts -harrastusta.
Juho Petteri Hännisen kaksiosainen artikkeli Heimo Haiton elämästä julkaistiin Irtolaisen numeroissa 3/2015 ja 4/2015.
Poleemissa 4/2015 paljastettiin (ensimmäistä kertaa?) Erkki K. Osmonsalon (myöhemmin poliittisen historian professori) osallistuneen elokuussa 1944 SS-päällikön kokoonkutsumaan kokoukseen, jonka "tarkoituksena oli perustaa Suomeen vastarintaliike, joka tarvittaessa suorittaisi vallankaappauksen ja estäisi erillisrauhan solmimisen Neuvostoliiton kanssa." Väitämme-palstalla haastateltiin Marjatta Rahikaista (jota oli haastateltu myös Irtolaisen numerossa 4/2015). Rahikainen tiivisti Pietarin ja Haelsingin yläluokkaisten naisten avioliittomarkkinoiden opit (1800-luvulta?):
Korttia haastateltiin myös talous- ja sosiaalihistorian opiskelijoiden aikakauslehti Irtolaisessa 1/2015, Samassa numerossa julkaistiin Sakari Heikkisen teksti ensimmäisen maailmansodan taloudellisista vaikutuksista Suomessa. Se löytyy myös Heikkisen blogista.
Historian opiskelijoiden Kronikan 1/2015 tiivistin tuoreeltaan twiittiin "esittelee jääkarhujoukot, Risto Marjomaan ja mielenkiintoisia työn alla olevia hissan graduja". Numerossa 2/2015 on esillä salkoaseiden pieni renesanssi Ranskan suuressa vallankumouksessa. Henkilöjutussa Rose-Marie Peake ja Riikka-Maria Pöllä, joiden tämän kevään kurssia "Utriosta Keskisarjaan - kuinka popularisoida historiaa menestyksellisesti?" olisin mielelläni kuunnellut. (Samalla nimellä on samojen luennoitsijoiden vetämänä kurssi Helsingin seudun kesäyliopiston ohjelmassa kesäkuun alussa.) Artikkelissa mainittu "kahdenkymmenen minuutin dialogi, jossa 1600-luvun nunna ja kurtisaani keskustelevat" minulla oli viime syksynä tilaisuus kokea, mutta vasta nyt sain tietää kuka esiintyi ja mistä (suunnilleen) oli kyse.
Irtolaisen numerosta 2/2015 voi lukea verenluovutuksen lyhyen historiiikin.
Tampereen yliopiston Aviisissa 9/2015 kysyttiin miksi keskiaikainen taistelu kiehtoo nykyihmistä ja esiteltiin Historical European Martial Arts -harrastusta.
Juho Petteri Hännisen kaksiosainen artikkeli Heimo Haiton elämästä julkaistiin Irtolaisen numeroissa 3/2015 ja 4/2015.
Poleemissa 4/2015 paljastettiin (ensimmäistä kertaa?) Erkki K. Osmonsalon (myöhemmin poliittisen historian professori) osallistuneen elokuussa 1944 SS-päällikön kokoonkutsumaan kokoukseen, jonka "tarkoituksena oli perustaa Suomeen vastarintaliike, joka tarvittaessa suorittaisi vallankaappauksen ja estäisi erillisrauhan solmimisen Neuvostoliiton kanssa." Väitämme-palstalla haastateltiin Marjatta Rahikaista (jota oli haastateltu myös Irtolaisen numerossa 4/2015). Rahikainen tiivisti Pietarin ja Haelsingin yläluokkaisten naisten avioliittomarkkinoiden opit (1800-luvulta?):
Miehen pyydystämisessä tärkeintä oli ennen kaikkea isän asema, johon oletettiin kuuluvan myös varakkuus. Ulkonäeöllä oli paljon merkitystä: aikakauden miesten välisessä kirjeenvaihdossa kiinnitettiin paljon huomioita esimerkiksi8 naisten pukeutumiseen. Naisilta odotettiin keskustelutaitoa, mutta muutoin luonteella ei juurikaan ollut väliä.Samasta numerosta saa myös oppaan lyhyeen kävelyyn ensimmäisen maailmansodan teemakävelyyn Helsingissä.
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Suomen taiteen tarina
Runsas viikko sitten Ateneumissa avattiin uusi, toistaiseksi esillä oleva, kokoelmanäyttely otsikolla Suomen taiteen tarina. Nimi sai minut ajattelemaan näyttelyä enemmän kulttuurihistoriallisena kuin taiteellisena ja tässä mielentilassa kävin sitä katsomassa eilen. En huomannut minkäänlaista viitoitusta, mutta tulkitsin sopivaksi aloituspisteeksi tämän
josta lähtevä käytävä edusti varhaista ei-kirkollista maalaustaidetta Suomessa eli 1800-luvun maisemamaalausta. (Varhaisempaa on, mutta näyttely ei ottanut tähän mitään kantaa. Lähdettiin ikään kuin metsästä liikkeelle.)
Varsinaisten taideteosten rinnalle oli tuotu maisemien painokuvat, m.m. kirjasta Finland framstäldt i teckningar. Mutta osion esittelyteksti on niin minimaalinen, että ilman muuta tietoa jäänee ymmärtämättä se, että painokuvien taustalla olevat piirrokset on tehnyt samat kädet kuin vastapäisen seinän maalaukset. (Suosittelen kirjaa Finska Vyer/Suomalaisia näkymiä ja muistutan Finland framställdt i teckningar -kuvapankista.)
Nurkan takana odotti ensimmäinen ulkomainen lisä norjalaisen maalauksen muodossa. Näyttelystä lähtiessäni luin mainostekstin, jonka mukaan näyttely "nostaa esiin uusia teoksia ja rinnastuksia, luoden samalla yhteyden niin Suomen kuin maailman historiaankin." Minun pitäisi nyt valittamisen sijaan olla tyytyväinen, sillä viime kesänä Göteborgissa heräsin miettimään pohjoismaisen 1800-luvun lopun taiteen yhteyksiä, joita oli esillä myös Ateneumin alkusyksyn näyttelyssä. Mutta taidehistorian osaamattomuuteni on niin totaalista, että pelkkä taulun läsnäolo ei riitä "rinnastukseksi".
Ensimmäisessä isommassa salissa oli teemana Ihmiset ja sekaisin olivat sekä säädyt että kansat. Maalauksista ei (kai?) ollut mitään lisätietoja tarjolla eli aika pinnalliseksi jää tämäkin. Viehätyin vanhanaikaisesta ripustuksesta.
Ettei pointti ripustuksesta menisi ohi, Ateneum jakoi näyttelyn avaamisen yhteydessä valokuvia taidenäyttelyistä sata vuotta sitten
Seuraavaan Kalevala-saliin teoksia ei ollut riittänyt tiheyteen vaadittavaa määrää. Taidetta enemmän mietin sitä onko Kalevala "painettu kokoelma vanhoja suomalaisia runoja" ja vaskikanteleelle ominainen valmistusmateriaali mänty?
Symbolismin saliinkaan ei ollut liikatarjontaa ja kouluttamattomin silmin sekä Gallen-Kallelan tytön pää että Paul Gauguinin maisema olisivat voineet olla muutakin.
Iso sali, jonne tullaan suoraan pääportaista, oli omistettu perinteiseen tapaan Kultakauden klassikoille, joihin "tiivistyy käsitys suomalaisesta identiteetistä, ihmisestä ja maisemasta". Mutta miksi tiivistyy? Oletettavasti joku on (jo) tehnyt tutkimuksen, joka kertoo miten juuri näistä teoksista tuli "klassikoita", joita toistetaan Suomen taiteen helminä kirjasta ja verkkosivusta toiseen? Kuka teki noston ja miten sitä vahvistettiin? Kulttuuriperinnön opiskelijaa kiinnostaisi tietää. Mutta näyttely haluaa vain vahvistaa olemassaolevaa?
Kertauksena aikalaisnäkemys Simbergin enkelistä.
Näyttely jatkui kronologisesti ja päättyi hienosti - ikäänkuin elokuvan loppukrediitteinä - taiteilijoiden muotokuvien täyttämään seinään.
Taiteilijoiden myötä seinätekstiin saatiin myös sidottua Ateneumin rakennus, joka toimi kauan taidekouluna. Monesti olen siellä elämäni aikana käynyt, mutta vasta nyt huomasin portaikossa molemmin puolin tummanväriset alueet, jotka edustanevat alkuperäistä tai ainakin aiempaa väritystä.
Fiilis ollut lähempänä Kansallisarkistoa, Säätytaloa ja entistä Yliopistonmuseota kuin nykyinen valkeus. Muita oivalluksia? Ei. Uusi perusäyttely sopinee paremmin niille, jotka haluavat katsoa tuttuja kuvia uudestaan? Sanoa uuu ja aaa ylpeänä kansakuntamme saavutuksista tms?
josta lähtevä käytävä edusti varhaista ei-kirkollista maalaustaidetta Suomessa eli 1800-luvun maisemamaalausta. (Varhaisempaa on, mutta näyttely ei ottanut tähän mitään kantaa. Lähdettiin ikään kuin metsästä liikkeelle.)
Varsinaisten taideteosten rinnalle oli tuotu maisemien painokuvat, m.m. kirjasta Finland framstäldt i teckningar. Mutta osion esittelyteksti on niin minimaalinen, että ilman muuta tietoa jäänee ymmärtämättä se, että painokuvien taustalla olevat piirrokset on tehnyt samat kädet kuin vastapäisen seinän maalaukset. (Suosittelen kirjaa Finska Vyer/Suomalaisia näkymiä ja muistutan Finland framställdt i teckningar -kuvapankista.)
Nurkan takana odotti ensimmäinen ulkomainen lisä norjalaisen maalauksen muodossa. Näyttelystä lähtiessäni luin mainostekstin, jonka mukaan näyttely "nostaa esiin uusia teoksia ja rinnastuksia, luoden samalla yhteyden niin Suomen kuin maailman historiaankin." Minun pitäisi nyt valittamisen sijaan olla tyytyväinen, sillä viime kesänä Göteborgissa heräsin miettimään pohjoismaisen 1800-luvun lopun taiteen yhteyksiä, joita oli esillä myös Ateneumin alkusyksyn näyttelyssä. Mutta taidehistorian osaamattomuuteni on niin totaalista, että pelkkä taulun läsnäolo ei riitä "rinnastukseksi".
Ensimmäisessä isommassa salissa oli teemana Ihmiset ja sekaisin olivat sekä säädyt että kansat. Maalauksista ei (kai?) ollut mitään lisätietoja tarjolla eli aika pinnalliseksi jää tämäkin. Viehätyin vanhanaikaisesta ripustuksesta.
Ettei pointti ripustuksesta menisi ohi, Ateneum jakoi näyttelyn avaamisen yhteydessä valokuvia taidenäyttelyistä sata vuotta sitten
Seuraavaan Kalevala-saliin teoksia ei ollut riittänyt tiheyteen vaadittavaa määrää. Taidetta enemmän mietin sitä onko Kalevala "painettu kokoelma vanhoja suomalaisia runoja" ja vaskikanteleelle ominainen valmistusmateriaali mänty?
Symbolismin saliinkaan ei ollut liikatarjontaa ja kouluttamattomin silmin sekä Gallen-Kallelan tytön pää että Paul Gauguinin maisema olisivat voineet olla muutakin.
Iso sali, jonne tullaan suoraan pääportaista, oli omistettu perinteiseen tapaan Kultakauden klassikoille, joihin "tiivistyy käsitys suomalaisesta identiteetistä, ihmisestä ja maisemasta". Mutta miksi tiivistyy? Oletettavasti joku on (jo) tehnyt tutkimuksen, joka kertoo miten juuri näistä teoksista tuli "klassikoita", joita toistetaan Suomen taiteen helminä kirjasta ja verkkosivusta toiseen? Kuka teki noston ja miten sitä vahvistettiin? Kulttuuriperinnön opiskelijaa kiinnostaisi tietää. Mutta näyttely haluaa vain vahvistaa olemassaolevaa?
Kertauksena aikalaisnäkemys Simbergin enkelistä.
Näyttely jatkui kronologisesti ja päättyi hienosti - ikäänkuin elokuvan loppukrediitteinä - taiteilijoiden muotokuvien täyttämään seinään.
Taiteilijoiden myötä seinätekstiin saatiin myös sidottua Ateneumin rakennus, joka toimi kauan taidekouluna. Monesti olen siellä elämäni aikana käynyt, mutta vasta nyt huomasin portaikossa molemmin puolin tummanväriset alueet, jotka edustanevat alkuperäistä tai ainakin aiempaa väritystä.
Fiilis ollut lähempänä Kansallisarkistoa, Säätytaloa ja entistä Yliopistonmuseota kuin nykyinen valkeus. Muita oivalluksia? Ei. Uusi perusäyttely sopinee paremmin niille, jotka haluavat katsoa tuttuja kuvia uudestaan? Sanoa uuu ja aaa ylpeänä kansakuntamme saavutuksista tms?
sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
Sukututkimusta ja kulttuuriperintöä, viikko 2
(Jatkoa 1. viikkoon.) Englantilaisessa sukututkimuskurssissa puhuttiin tällä viikolla tutkimusstrategian ja -suunnitelman eduista. Suositeltin tutkimuspäiväkirjaakin, ettei tee asioita useampaan kertaan. Kieltämättä on turhauttavaa löytää vanhoista muistiinpanoista "löytö", jonka teki äskettäin uudestaan, mutta kirjanpitoon ja sen hyödyntämiseen menisi myös aikaa ja energiaa. Tutkimusstrategiavinkki FAN eli ystävät, tuttavat ja naapurit on tullut täällä muutamaan kertaan mainituksikin. Tietokantahakujen yhteydessä eri nimimuodot voisi kyllä tosiaan palauttaa mieleen ennen hakujen tekoa, tässä on opittavaa.
Sain viime sunnuntaina ähellettyä kulttuuriperinnön kurssille ennakkotehtävään "Pohdi, mitä kulttuuriperintö sanana ja ilmiönä tuo mieleesi" vastauksen, jossa oli enemmän kysymystä kuin vastausta.
Sain viime sunnuntaina ähellettyä kulttuuriperinnön kurssille ennakkotehtävään "Pohdi, mitä kulttuuriperintö sanana ja ilmiönä tuo mieleesi" vastauksen, jossa oli enemmän kysymystä kuin vastausta.
Vuosia sitten yrittämieni kulttuurihistorian opintojen pysyvin anti on ollut kulttuuri-sanan vierastaminen. Käsite, joka on toisaalta kaikenkattava ja toisaalta (sekä toisaalla) toisin ymmärretty, lähestyy merkityksettömyyttä. Yhdistettynä perintöön saadaan mukaan lisää problematiikkaa. Minkä ryhmän kulttuuri on perintöä ja kenelle? Jos kulttuurin piirre ei ilman tekohengitystä ole osa elävää kulttuuria, onko sitä olemassa "kulttuurina"? Ja kun elävän kulttuurin tunnusmerkki on muuttuminen, onko perinnöksi määrittely kulttuurin tappamista?
Kysymyksistä näkyy, että olen viime vuodet (esimerkiksi kesäkuussa 2014) kuunnellut lähinnä esityksiä aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Aineelliseenkin liittyy kuitenkin ajatukset ja käsitykset, joiden täytyy olettaa olevan jollekin joukolle yhteisiä, jotta esineellä tai taideteoksella on merkitystä. Vai riittääkö, että se on merkityksellinen eri tavoilla "jonkun kulttuurin edustajille"? Entä jos esineen/teoksen/tavan tunteminen perustuu vain ja ainoastaan oppivelvollisuuden voimalla annettuun opetukseen, jonka yksi tehtävä on ylläpitää kansallisvaltion henkeä?Kurkistin paria muuta vastausta ja ilahduin kyseenalaistuksista.
Ensimmäisen varsinaisen luentoviikon suoritukseen liittyy luentojen lisäksi verkkoartikkeli (pdf) ja paperiartikkeli kirjasta. Jälkimmäiseen pääsivät käsiksi vain maksaneet kurssilaiset ja ensiksi mainittu herätti kulttuurihistoria-allergiani oireita. Eli ihan hyvä, etten yrittänyt todellista kurssin suorittamista.
Visa Immonen "selvensi" videoluentopätkässä kulttuuriperinnön olevan "joukko menneisyydestä periytyneitä aineellisia ja aineettomia resursseja, jotka ihmiset tunnistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietojensa ja perinteidensä heijastumaksi ja ilmaisuksi niiden omistuksesta riippumatta".Ylle kopioimani pohdinta ei mennyt täysin metsään, sillä Immonen viittasi Laurajane Smithin näkemykseen kaiken kulttuuriperinnön aineettomuudesta.
Kaikeksi onneksi kulttuuriperinnön tutkimus ei luentopätkien mukaan ole käsitepyörittelyä vaan keskeisenä kysymyksenä on se miten menneisyyttä arvotetaan, säilytetään, esitetään, käytetään, yms. Tähänhän olen viime vuosina kiinnittänyt enenevässä määrin huomiota ja käsittääkseni maininnut teeman täällä blogissakin aika monta kertaa. Saako menneisyydestä esittää tulkintoja sekä amatöörit että historiantutkijat - esimerkiksi.
Onko historiapolitiikka osa kulttuuriperinnön tutkimusta vai jotain ihan muuta jää vielä mietittäväksi. Immosen edeltäjä kulttuuriperinnön tutkimuksen apulaisproffanahan painotti kaikkea muuta kuin historiaa.
Kansallispukukuvat olen leikellyt Kansalliskirjaston digitoimista Koti ja Yhteiskunta -lehden vuoden 1900 käsityöliitteistä 5-6, 7-8 ja 10. Kas viikon luennoista selvisi, että kulttuuriperinnön tutkimus voi kohdistua myös menneisyydessä esitettyyn menneisyyskuvaan.
Maailmanloppu pääsiäisenä 1898
Brittiläisen J. B. Dimblebyn kirja ilmestyi vuonna 1896 suomennoksena Uusi aika on tulossa!. Siinä ennustettiin maailman loppuvan pääsiäisen aikaan 1898. Nels. R. muisteli kirjan vaikutusta kymmenisen vuotta myöhemmin seuraavasti
Luullakseni ei koskaan, millään kirjatekeellä, ole ollut kiintyneempää lukiakuntaa kun tällä oli vähätietoisen maalaisväestön keskuudessa. Huhu tämän kirjan merkillisyydestä levisi kulovalkean nopeudella talosta taloon, kylästä kylään ja kun yksi tätä merkillisyyttä saatiin kylän keskustaan, kuletettiin sitä talo talolta, kuten hyvää hierojaa. Talon parhaalla lukutaidolla varustettu alkaen lukemaan ja koko väki, pienimmästä suurempaan, ollen kuunteliana ja kun kirja oli loppuun luettu, oli mahdoton löytää henkilöä joka olisi hetkeäkään voinut epäillä, että maailman loppu ei ole ovella.
Suurimman varmuuden antoi kirjalle sen Raamatullinen perus, sillä se oli kokonaan kirjoitettu tuosta pyhästä kirjasta poimittujen viittausten ennustusten, erittäinkin ilmestyskirjan mystillisten ilmestysten perusteella. Se oli täytetty mitä käsittämättöimmillä tauluilla nummerosarakkeineen, joissa kaikissa oli loppulaskelma, sinä ja sinä päivanä "on tapahtuva maailman loppu". Kirjan lopussa vielä sanottiin: "Yhtä varmasti kun kello huomisin päivällä lyö 12:sta, yhtä varmasti tulee maailman loppu tapahtumaan, tässä kirjassa määrätyllä ajalla," Eihän tuommoista varmuutta voinut kukaan epäillä, tai vastaan väittää. Koko pitäjässä tapahtui äkkinäinen muutos. Maailmanlopun pelko, viimeisen tuomion kauhu, valtasi ihmiset. Herkkäuskoisimmat alkoivat heti tekemään parannusta, yhteisiä hartaushetkiä alettiin pitämään yhtenään, joissa rukoiltiin vahvasti ja veisattiin pitkästi. Köyhiä alettiin avustamaan runsaammin kuin ennen. Kaikkein uskovimmat alkoivat jakamaan omaisuuttaan puutteellisten kesken, tietenkin muistaen rikkaanmiehen taivaaseen pääsyn vaikeutta. Vähempiuskoiset taasen siirsivät parannuksen tekoa päivä päivällä, sillä eihän sillä ollut niin erityistä kiirettä, olihan vielä useampia kuukausia aikaa. Ja ei se kuitenkaan missään tapauksessa voi tulla ennen määräaikaa, sehän olisi mitä ajattelemattominta ihmisten narraamista ja helvettiin heittoa ja sitä paitsi kyti monen mielessä hämärä toivo, etta jos Jumala siltikin vielä vähän malttaisi mieltänsä ja antaisi tälle läpi syntiselle maailmalle edes joitakin ajast'aikoja parannuksen aikaa, antoihan se Noalle ainakin semmoista ja tuskinpa ne lie ihmiset sen syntisempiä silloinkaan olleet. Mutta mitä lähemmäksi määräaika tuli, sitä suuremmaksi uskovain joukko kasvoi.
Taivas ei antanut pienintäkään tietoa, etta armonaikaa olisi jatkettu, päinvastoin, kaikki merkit, pyrstötähdet, tähtien lennot ja pimennykset, vahvistivat kirjassa sanottua aikaa. Yhä vain ihmisten hartaus kasvoi. Kirkkokin, jossa pappi jo vuosikausia oli paukutellut tyhjille seinille, oli joka sunnuntai täynnä kansaa, kuten nuijalla lyötynä. Pappi kyllä tiesi syyn tähän kuulijain runsauteen, minkä verran hän uskoi tuon kirjan tosiperäisyyteen, sitä en mene sanomaan, vastustanut ei hän sitä ainakaan, toisinaan vaan saarnassaan naivisti viittasi, miten tärkeää on varustautua "sitä suurta tuomiopäivää vastaan ottamaan."
Kaikki maalliset toimet jäivät kokonaan syrjään sillä nyt oli kysymyksessä kuolemattoman sielun pelastus. Kaikkinainen syntinen ja jumalaton meno, oli kun siivellä pois pyyhkäisty, juopottelu ja tappelu katosivat kuulumattomiin, tanssit ja yöjuoksut jäi menneisyyksien joukkoon. Yksin avioliittojen rakentaminen keskeytyi — olisihan aivan turhaa sekin, jotain vaivaista kuukautta, tai viikkoa vasten — ja ehkä siinä tulisi vielä syntiäkin samassa kaupassa jonka välttäminen oli nyt pääasia, tässä lyhyessä armonajassa. Vaan aika se läheni lähenemistään. Osa alkoi jo viikkokausien paastolla valmistaa itseään tuota suurta päivää vastaanottamaan, toiset taas suurissa uhriaterioissa, köyhät ja rikkaat sekaisin, raviten itseään.
Olin silloin pikku poikanen kun tämä kaikki tapahtui ja nähdessäni sen pelon ja kauhun, mikä aikuiset ihmiset valtasi, sen lisäksi alituiseen kuullessani puhuttavan tuosta maailman lopusta, sai sanoin kuvaamaton pelko minutkin valtoihinsa. En hetkeksikään voinut siitä vapautua, se seurasi minua kuten painajainen kaikkialle. Olin kuullut ja nähnyt miten aikuiset ihmiset rohkaisivat itseään, rukouksilla ja virren veisulla ja koska minäkin osasin "Isämeidän" ja "Herransiunauksen" ulkoa, niin rukoilin alituiseen tiellä käydessäni, maata pannessa ja noustessa. Eniten kuitenkin pelätti aina iltasin levolle mennessä, jos se maailmanloppu sattuu tulemaan nukkuessa eikä sitte ole enään aikaa tehdä lopullista parannusta, sentähden, varustaakseni itseni kaiken mahdollisen varalle, rukoilin nuo rukoukseni edes ja takaisin, siksi kunnes siihen nukahdin. Mutta heti uneen päästyäni, alkoi tuo pelätty maailmanloppu. Tuomiopasuunan hirveä ääni alkoi kuulumaan korvissani. Koko maailma hehkui suurena tuli merenä. Kotini tallinkatolla oli oleminaan suunnattoman suuri kello, jonka kameat lyönnit kutsuivat kansaa tuomiopaikalle. Ja minulle käsittämättömästä syystä, jouduin aina ensimmäisenä tuomittavaksi ja useammasti, ilman minkäänlaista tutkintoa, päistikkaa heitettiin helvetin tuliseen kitaan, johon aina kauhusta väristen heräsin. Minulle oli kerrassaan käsittämätöntä mistä olin niin hirveän syntikuorman itselleni kerännyt, koetin muistella kaikki pahattekoni, niin kauvas kun muistini riitti, vaan ei niitä minun mielestäni niin tavattomia ollut, joitakin kesällisiä paimenessa tehtyjä nauriin varkauksia, (joista olin saanut naapurin isännältä selkäsaunan joka oli mielestäni riittävä) pikku vääryyksiä pallon heitossa, joitakin kirouksia lehmiä paimentaessa, pikku kahakoita Toiskan Matin kanssa, (jotka kuitenkin on jäljestäpäin sovittu) y. m. semmoista. Mutta olinhan minä rukoillut, niinkuin katuva syntinen ainoastaan voi rukoilla ja että minut useammasti heitettiin sinne piinanpaikkaan summakaupassa, tutkimatta, sitä en voinut käsittää. Aloin aina uudelleen rukoilemaan entistä hartaammin, luin kaikki virrenvärsyt, mitä hartaushetkinä olin saanut päähäni ja aloin nukkuman. Mutta asia ei ollut sen kummempi, sama loppu maailmalle ja yhtä kuuma paikka minulle. —
Aurinko kohosi aamulla kuten ennenkin, kirkkaana, lämmittäen ja valaisten. Päivä kului kamalassa jännityksessä, pelon ja toivon välillä. Useamman mielessä pyöri ajatus, että jos sittenkin tuo professori olisi jossakin kohdin laskenut väärin ja se aika ei vielä olisikaan, vaan heti taasen muistui mieleen se kohta, jossa sanottiin: "Yhtä varmasti kun kello huomena lyö 12:sta" j. n. e. ja epäuskon ääni sai vaijeta. Illan tullen jännitys yhä kasvoi, nyt se kuitenkin ennen puolta yötä tapahtuu. Ei uskallettu enään ääneen rukoilla ei veisata, jokainen tietysti mielessään rukoili sen mitä osasi. Jo viimeinkin löi kello 12 ja merkillistä — mitään ei ollut tapahtunut.
Helpotuksen huokaus kohosi useamman rinnasta, ei kukaan kuitenkaan uskaltanut puhua mitään hetkeen aikaan. viimein joku sanoi: "kyllä se professori on varmaan erehtynyt, en voi enempää tätä jännityssä kestää, nukkumaan menen, vaikka tuossa paikassa maailma hukkuisi". Useammat muutkin olivat samaa mieltä ja yksi kerrallaan katosivat makuupaikoilleen. Hurskaimmat kuitenkin valvoivat aamuun asti.
Kun seuraava päivä tuli, oli maailman lopun pelko kadottanut kaiken kauhunsa. Ihmiset alkoivat taas toimimaan joka päiväisiä tehtäviänsä, ja jonkun viikon päästä oli maailma taasen entisellään. Kirkossa käynti jäi sivuasiaksi, hartaushetket loppuivat kokonaan. Ihmiset taasen "söivät joivat, naimat ja huolivat". Kuten Raamattu sanoo.
"Uusi aika on tulossa", oli kadottanut kaiken armonsa. Ihmiset heräsivät maailman lopun kauhusta koko joukon viisaampana, kun olivat sihen joutuessaan. (Pilkka-kirves 1909)
Vårtecken 1910 |