sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Sukututkimusta ja kulttuuriperintöä, viikko 2

(Jatkoa 1. viikkoon.) Englantilaisessa sukututkimuskurssissa puhuttiin tällä viikolla tutkimusstrategian ja -suunnitelman eduista. Suositeltin tutkimuspäiväkirjaakin, ettei tee asioita useampaan kertaan. Kieltämättä on turhauttavaa löytää vanhoista muistiinpanoista "löytö", jonka teki äskettäin uudestaan, mutta kirjanpitoon ja sen hyödyntämiseen menisi myös aikaa ja energiaa. Tutkimusstrategiavinkki FAN eli ystävät, tuttavat ja naapurit on tullut täällä muutamaan kertaan mainituksikin. Tietokantahakujen yhteydessä eri nimimuodot voisi kyllä tosiaan palauttaa mieleen ennen hakujen tekoa, tässä on opittavaa.

Sain viime sunnuntaina ähellettyä kulttuuriperinnön kurssille ennakkotehtävään "Pohdi, mitä kulttuuriperintö sanana ja ilmiönä tuo mieleesi" vastauksen, jossa oli enemmän kysymystä kuin vastausta. 
Vuosia sitten yrittämieni kulttuurihistorian opintojen pysyvin anti on ollut kulttuuri-sanan vierastaminen. Käsite, joka on toisaalta kaikenkattava ja toisaalta (sekä toisaalla) toisin ymmärretty, lähestyy merkityksettömyyttä. Yhdistettynä perintöön saadaan mukaan lisää problematiikkaa. Minkä ryhmän kulttuuri on perintöä ja kenelle? Jos kulttuurin piirre ei ilman tekohengitystä ole osa elävää kulttuuria, onko sitä olemassa "kulttuurina"? Ja kun elävän kulttuurin tunnusmerkki on muuttuminen, onko perinnöksi määrittely kulttuurin tappamista? 
Kysymyksistä näkyy, että olen viime vuodet (esimerkiksi kesäkuussa 2014) kuunnellut lähinnä esityksiä aineettomasta kulttuuriperinnöstä.  Aineelliseenkin liittyy kuitenkin ajatukset ja käsitykset, joiden täytyy olettaa olevan jollekin joukolle yhteisiä, jotta esineellä tai taideteoksella on merkitystä. Vai riittääkö, että se on merkityksellinen eri tavoilla "jonkun kulttuurin edustajille"? Entä jos esineen/teoksen/tavan tunteminen perustuu vain ja ainoastaan oppivelvollisuuden voimalla annettuun opetukseen, jonka yksi tehtävä on ylläpitää kansallisvaltion henkeä?
Kurkistin paria muuta vastausta ja ilahduin kyseenalaistuksista.

Ensimmäisen varsinaisen luentoviikon suoritukseen liittyy luentojen lisäksi verkkoartikkeli (pdf) ja paperiartikkeli kirjasta. Jälkimmäiseen pääsivät käsiksi vain maksaneet kurssilaiset ja ensiksi mainittu herätti kulttuurihistoria-allergiani oireita. Eli ihan hyvä, etten yrittänyt todellista kurssin suorittamista.

Visa Immonen "selvensi" videoluentopätkässä kulttuuriperinnön olevan "joukko menneisyydestä periytyneitä aineellisia ja aineettomia resursseja, jotka ihmiset tunnistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietojensa ja perinteidensä heijastumaksi ja ilmaisuksi niiden omistuksesta riippumatta".Ylle kopioimani pohdinta ei mennyt täysin metsään, sillä Immonen viittasi Laurajane Smithin näkemykseen kaiken kulttuuriperinnön aineettomuudesta.

Kaikeksi onneksi kulttuuriperinnön tutkimus ei luentopätkien mukaan ole käsitepyörittelyä vaan keskeisenä kysymyksenä on se miten menneisyyttä arvotetaan, säilytetään, esitetään, käytetään, yms. Tähänhän olen viime vuosina kiinnittänyt enenevässä määrin huomiota ja käsittääkseni maininnut teeman täällä blogissakin aika monta kertaa. Saako menneisyydestä esittää tulkintoja sekä amatöörit että historiantutkijat - esimerkiksi.

Onko historiapolitiikka osa kulttuuriperinnön tutkimusta vai jotain ihan muuta jää vielä mietittäväksi. Immosen edeltäjä kulttuuriperinnön tutkimuksen apulaisproffanahan painotti kaikkea muuta kuin historiaa.

Kansallispukukuvat olen leikellyt Kansalliskirjaston digitoimista Koti ja Yhteiskunta -lehden vuoden 1900 käsityöliitteistä 5-6, 7-8 ja 10. Kas viikon luennoista selvisi, että kulttuuriperinnön tutkimus voi kohdistua myös menneisyydessä esitettyyn menneisyyskuvaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti