Rupriikki 2.0 ja kaksi taidenäyttelyä

Lauantaina suuntasin Tampereelle kuuntelemaan esityksiä arkeologiasta (mistä erillinen teksti myöhemmin) ja tarkistamaan Rupriikin uuden ulkoasun Vapriikin osana. Vanhassa kävin kerran ja sisällöstä jäi päällimmäiseksi muisto kaulinlaudasta, jonka kaiverrukset eivät olleet hölynpölyä, ja hienosta oltermanninsauvasta. Kumpikaan ei kuulunut nykyiseen näyttelyyn.

Koska en katsonut lipunmyyjän antamaa karttaa, osuin Rupriikin alueelle Vapriikissa vahingossa. Onnekkaasti Mediakaupunki-osioon niin, että pääsin katsomaan sen kronologisessa järjestyksessä, josta niin kovasti pidän. Minkä vuoksi en ymmärtänyt pelistudion vitriinin upottamista janalle aivan epäloogiseen kohtaan.

Vitriineissä kerrottiin sanomalehdestä, radiosta, televisiosta. Kaikki kosketusnäytöt toimivat, mikä teki tutustumisesta informatiivista. Ja kun ei ollut ruuhkaa, klikkailin esiin kuvia ja musiikkia. Tekstin määrä oli järjellisen vähäistä, mikä hyvä.

Mediakaupunki oli tietenkiin Tampere, sillä tämähän ei ole valtakunnallinen joukkoviestinnän museo? Vähän kaikkea oli Suomen ensimmäisenä, mutta muusta Suomesta ei selvinnyt mitään. Eli osio nimetty asianmukaisesti.

Sen loputtua edessä oli osio Kaikki pelaa? Sen oikeassa reunassa on aikajana peleistä 1800-luvun alusta nykypäivään. Mutta jos haluaa katsoa sen aikajärjestyksessä pitää kävellä ensin toiseen päähän.

Ja jumittua matkalla pöntölle pelaamaan absoluuttisen kökköä Tetris-tyyppistä peliä kerta toisensa jälkeen... Jos Pelimuseossa tulee olemaan tällaista... Niin, mitä tälle osalle Rupriikkia tapahtuu, kun Pelimuseo avataan?

Aikajanalla oli 1930-luvulta sähköllä toimiva tietokilpailupeli! Väitettiin, että "Kiinnostus roolipelejä kohtaan oli 1980-luvun alussa valtavaa". Ehkä Tampereella, mutta Kokemäellä sellaisesta kuulin ekaa kertaa 1980-luvun puolivälissä Ruotsista paluumuuttaneelta pojalta.

Sitten varsinaimpaan (?) näyttelyyn Verkkovoimaa!, jota ainakin osin kierrettiin vastapäivään. Loppupäässä hukkasin logiikan ja aloin epäillä askeliani.

Mutta sitä ennen olin yrittänyt viestittää Edelcrantzille optisella lennättimellä, mutta viestini ei mennyt hänelle perille ollenkaan. Laitteesta puuttui verkkovoima? Sähkötyspisteestä puuttui näyttö ja taitoni eivät ihan riittäneet sokkona taputteluun. Myöhemmin vastaan tuli toinen piste, josta näin, että kaksi kirjainta oli ihan oikein!

Paikallisia (ainakaan museokortin haltijoita) tuskin haittaa, jos laitteet eivät ole aina käyttökunnossa. Mutta kun tulee pidemmän matkan päästä... niin pitää muistaa, että tämä museo on tehty tamperelaisille eikä meille muille.

Sähkölennättimen kohdalla kävijä sai tietää milloin se alkoi toimia Tampereella, mutta ei mitään ympäröivästä maailmasta. Tiedoksi: lennättimen pointti on, etä viesti lähtee muualle, jossa pitää olla kyky vastaanottaa se. Olisi voitu esittää lennättimen käyttölaajuus, kun se otettiin Tampereella käyttöön eli minne kaikkialle voitiin nyt viestiä?

Lankapuhelinta olisi saanut kokeilla, mutta kun siinä ei ollut yhtä yksityiskohtaisia ohjeita kuin Riihimäen kaupunginmuseossa, niin en uskaltanut yrittää.

Lopussa hypättiin kännyköihin ja tietokoneverkkoihin tavalla, jossa en pysynyt mukana. Hieman huvittuneena kuuntelin itseäni vanhempaa ryhmää vitriinin ääressä. "Tällainen oli Erkillä" "Ei tässä ole sitä, niin eihän tässä ole kaikkia". Juu ei.

Kertauksena ja tiivistyksenä: Rupriikkia ei ole tarkoitettu helsinkiläiselle, joka on ennenkin nähnyt Telex-laitteiston.

Otsikossa luvatut taidenäyttelyt katsastin arkeologian kuuntelun jälkeen. Werstaassa on esillä Lenin-museon kokoelmien taidetta ja julisteita. Kaikki mielenkiintoista, mutta edes kansion kanssa kulkemalla työt eivät saaneet tarpeeksi kontekstia. Erityisesti Neuvostoliiton viimeisten vuosien ja sen lopun jälkeiset teokset mietittyttivät. Oliko kaikki tehty "tosissaan"?

Tampereen Taidemuseoon talsittuani kello oli viisi ja olin hieman väsynyt, mutta näyttelyssä Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén oli maalauksia, joista jaksoin innostua. Erityisesti pidin Alvar Cawénin äidistään tekemistä muotokuvista.