lauantai 12. huhtikuuta 2014
Kevätlomalla: Turun linnassa
Lounaan jälkeen suuntasin tiistaina Turun linnaan, jossa kutsui uusittu museon perusnäyttely. Luonnollisestikin tarkistin lipputiskillä kuvauspolitiikan. Ensimmäinen neiti osasi sanoa, että "ilman salamaa, vain omaan käyttöön", ja toverinsa täydensi tarkentavaan kysymykseeni, että "ei julkaistavaksi". Joten kuvitus siis aivan muualta (*).
Ensimmäiseksi päädyin pienoishoviin, jonka huoneet olivat niin hämärässä valaistuksessa, etten erottanut lasin läpi juuri mitään. Teema jatkui uudessa perusnäyttelyssä, jossa en erottanut muistiinpanovihostani edes puhdasta kohtaa, saati että olisin nähnyt mitä kirjoitan. Esillä ei minusta ollut kovin paljon valonarkoja esineitä, joten ilmeisesti haettiin tunnelmaa.
Juuri ennen pimeää perusnäyttelyä oli valon täyttämä ritarisali, jossa oli kaikenlaista kokeiltavaa, jopa aikuisille vaatteita. Jos olisin saanut ottaa näytettävän valokuvan, olisin viitsinyt heittäytyä mukaan. Hieno yksityiskohta on isot muovilevyt, jotka heittivät seinille väriä, jota siellä ennen aikaan on voinut ollakin.
Perusnäyttely oli rakenteeltaan varsin tavanomainen. Esinetiedot olivat esillä pienillä (ja kerran isolla) kosketusnäytöillä, minkä tajuamiseen meni hetki. Kaikki teksti sai kolmisensataa vuotta sellaiseen klimppiin, että erotus olisi vaatinut runsaasti aivotyötä. Painopiste oli vahvasti 1500-luvussa ja Juhana Herttuan ajassa. 3d-mallinnuksessakin siitä hypättiin suoraan 1900-luvulle. Vaikka olihan linna 1600-luvullakin ja kun jaksoi vaeltaa kaikkien tyylihuoneiden läpi pääsi 1500-luvun jälkeistä aikaa käsittelevään huoneeseen. (Ohjattiinkohan minut väärälle reitille? Kuljin minne käskettiin.)
Tyylihuoneissa pidin vauhtia yllä, mutta älysin hiljentää oikeassa kohdassa ja ihailin kustavilaisessa ruokasalissa silkille kirjailtuja tauluja, joiden tekijöistä erottui "11.11.1809 turussa Catharina Sophia Holmberg" ja "4.9.1901 Christina Bergbuell". Mahonkihuoneessa oli kaksi viehättävää häiveompelutyötä, jotka oli tehnyt Sophia Wiander 1820.
Päälinnan puolella on vaihtuvana näyttelynä Ritarin elämää, jossa todennäköisesti/ehkä/ilmeisesti kerrottiin Henrik Klaunpoika Dieknin vaiheista 1400-luvulla. Näyttely Enemmän kuin tuhat sanaa? Turun linna kirjallisuudessa ja taiteessa oli huomattavasti mielenkiintoisempi.
Toisin kuin aikaisemmilla kerroilla pidin tiukasti kartasta kiinni ja kiersin kaiken mahdollisen. Eli löysin tieni myös 1800-luvun pukujen luo sekä pieneen lelumuseoon ja ryijyjen keskelle. Tuttavalleni väitin illalla oleeni museossa "pari tuntia", mutta kassakuitti pääsymaksusta on leimattu 12:28 ja olin pihalla sopimassa tapaamista kyseisen tuttavan kanssa 15:40. Eli kolmisen tuntia.
(*) "Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)" s. 265, 265 ja "Kuvallinen Suomen historia vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka" s. 189, digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Kevätlomalla: Siirtolaisuusinstituutissa
Paikka, joka aukesi tiistaina 8:15 oli Siirtolaisuusinstituutti. Olin sen verran käyntiin valmistautunut, että selasin läpi verkossa olevan arkistoluettelon ja poiminut siitä lupaavimman yksikön.
Jos homma olisi mennyt kuin Strömsössä, arkiston työntekijä olisi arkistoyksikön mainittuani ottanut esiin sen yksityiskohtaisemman luettelon, jota selaten olisin oitis ymmärtänyt ettei siinä ole mitään helppokäyttöistä minulle. Mutta asiointi kulki minulle niin käsittämättömiä polkuja, etten kuultuani tarkemmasta arkistoluettelosta enää jaksanut kysyä olisiko siihen voinut tehdä sanahakuja.
Kirjkaston puolella palvelu pelitti aivan toisella tavalla. Valitsin "ongelmakseni" äskettäin läytyneen maininnan Webster's Cornersista. Kirjastonhoitajan tuomista kirjoista selvisi, että siellä tosiaan oli Matti Kurikan vuonna 1905 aloittama Sammon takojat -yhteisö. Siitä oli tullut 1909 osuuskunta ja 1912 sekin purettiin. Webster's Cornersista tuli tavallinen "Finntown". (Teuvo Peltoniemi: Finnish Utopian Communities in North America. Finns in North America. Micration studies C9. 1988)
Arkiston ja kirjaston lisäksi instituutissa on näyttely- ja museotilaa. Finglish-kuvat olin aikanaan nähnyt Valokuvataiteen museossa, mutta katsoin nyt niiden kuvaajasta dokumentin, joka pyöri non-stop. Ilmainen sisäänpääsy, suosittelen lämpimästi.
Hangon museon kiertonäyttely "Amerikkaan Amerikkaan - Hanko siirtolaisten lähtökaupunkina" oli täynnä mielenkiintoista faktaa, mutta antipatiani seisaaltaan lukemista kohtaan pulpahti taas pintaan.
Kahdessa museohuoneessa oli kaikenlaista. Alkuperäiset Amerikan dokumentit jäivät päällimmäisenä mieleen.
Jos homma olisi mennyt kuin Strömsössä, arkiston työntekijä olisi arkistoyksikön mainittuani ottanut esiin sen yksityiskohtaisemman luettelon, jota selaten olisin oitis ymmärtänyt ettei siinä ole mitään helppokäyttöistä minulle. Mutta asiointi kulki minulle niin käsittämättömiä polkuja, etten kuultuani tarkemmasta arkistoluettelosta enää jaksanut kysyä olisiko siihen voinut tehdä sanahakuja.
Kirjkaston puolella palvelu pelitti aivan toisella tavalla. Valitsin "ongelmakseni" äskettäin läytyneen maininnan Webster's Cornersista. Kirjastonhoitajan tuomista kirjoista selvisi, että siellä tosiaan oli Matti Kurikan vuonna 1905 aloittama Sammon takojat -yhteisö. Siitä oli tullut 1909 osuuskunta ja 1912 sekin purettiin. Webster's Cornersista tuli tavallinen "Finntown". (Teuvo Peltoniemi: Finnish Utopian Communities in North America. Finns in North America. Micration studies C9. 1988)
Arkiston ja kirjaston lisäksi instituutissa on näyttely- ja museotilaa. Finglish-kuvat olin aikanaan nähnyt Valokuvataiteen museossa, mutta katsoin nyt niiden kuvaajasta dokumentin, joka pyöri non-stop. Ilmainen sisäänpääsy, suosittelen lämpimästi.
Hangon museon kiertonäyttely "Amerikkaan Amerikkaan - Hanko siirtolaisten lähtökaupunkina" oli täynnä mielenkiintoista faktaa, mutta antipatiani seisaaltaan lukemista kohtaan pulpahti taas pintaan.
Kahdessa museohuoneessa oli kaikenlaista. Alkuperäiset Amerikan dokumentit jäivät päällimmäisenä mieleen.
Kevätlomalla: Kulttuurikuntoilua
Turku on aamuvirkulle sopiva kaupunki, tiistain ensimmäinen kohde aukesi 8:15. Mutta tämäkin jätti aikaa aamureippailulle. Ainesta moiselle olin tulostanut kulttuuripääkaupunkivuoden jäämistöön kuuluvista kulttuurikuntoilureittikuvauksista. Sellaisenaan mikään ei kiinnostanut eli kelvannut, joten tein oman versioni.
Sen ensimmäinen rasti oli ArkkitehTOUR:sta Kurjenkaivon kenttä. Paikan päällä en saanut oikein tolkkua millä maa-aleella oli sijainnut piikkilangoin ympäröity punavankileiri. Mutta näillä main siis.
Seuraava rasti oli Kerttulinmäki eli hirttomäki tai Mätäjärven kallio. Mukana sekä ArkkitehTOURilla että Ihmeellisessä Turussa. Entinen mestauspaikka siis.
Sitten kevyempiin aiheisiin Kupittaan puistossa. Minulle Kupittaa yhdistyy vain ja ainoastaan Kupittaan asemaan, jossa jäin vuosia sitten työasiossa matkatessani junasta. Eli ajattelin paikan olevan kaukana kaupungista, mikä teki Turun 1800-luvun huvittelualueista kirjoittamani tekstin itselleni käsittömäksi. Mutta Kupittaa olikin siis paljon lähempänä kuin kaukana. (Reitillä Ihmeellinen Turku)
Vielä lähempänä kaupunkia oli samassa tekstissä mainitsemani Surutoin, joka esiintyy poluilla ArkkitehTOUR ja Turku palaa kartalle. Sekä tietenkin omassani. Polkutekstejä yhdistelleen paikalla oli ensin Gadolinin suuri puutarha, josta 1800-luvun alkupuolella tehtiin huvipuisto. Sitä kohtasi konkurssi ja tulipalo. "Turun palon jälkeisessä Engelin ruutukaavassa sille ei ollut sijaa ja puisto vaipui unohduksiin." Ilmeisesti ei siis rajoittunut nykyisiin katuihin.
Sen ensimmäinen rasti oli ArkkitehTOUR:sta Kurjenkaivon kenttä. Paikan päällä en saanut oikein tolkkua millä maa-aleella oli sijainnut piikkilangoin ympäröity punavankileiri. Mutta näillä main siis.
Seuraava rasti oli Kerttulinmäki eli hirttomäki tai Mätäjärven kallio. Mukana sekä ArkkitehTOURilla että Ihmeellisessä Turussa. Entinen mestauspaikka siis.
Sitten kevyempiin aiheisiin Kupittaan puistossa. Minulle Kupittaa yhdistyy vain ja ainoastaan Kupittaan asemaan, jossa jäin vuosia sitten työasiossa matkatessani junasta. Eli ajattelin paikan olevan kaukana kaupungista, mikä teki Turun 1800-luvun huvittelualueista kirjoittamani tekstin itselleni käsittömäksi. Mutta Kupittaa olikin siis paljon lähempänä kuin kaukana. (Reitillä Ihmeellinen Turku)
Vielä lähempänä kaupunkia oli samassa tekstissä mainitsemani Surutoin, joka esiintyy poluilla ArkkitehTOUR ja Turku palaa kartalle. Sekä tietenkin omassani. Polkutekstejä yhdistelleen paikalla oli ensin Gadolinin suuri puutarha, josta 1800-luvun alkupuolella tehtiin huvipuisto. Sitä kohtasi konkurssi ja tulipalo. "Turun palon jälkeisessä Engelin ruutukaavassa sille ei ollut sijaa ja puisto vaipui unohduksiin." Ilmeisesti ei siis rajoittunut nykyisiin katuihin.
torstai 10. huhtikuuta 2014
Kevätlomalla: Lasarettimuseossa
Turun matkaa suunnitellessani tarkistelin tietenkin museoita aukioloaikoineen. Verkkosivujen listoista löytyi Turun lasarettimuseo, josta en ollut aiemmin kuullut. Se on auki yksityisille vain kuukauden ensimmäisenä maanantaina... ja sellaisenahan olin Turkuun lähdössä!
Paikan päällä odotti pienen pieni pytinki, joka osoittautui nukuttavimmaksi museoksi, jossa olen koskaan käynyt. Heti eteisessä oli nimittäin nukutuslaite - heh, heh!
Seuraavan kynnyksen takana odotti nuori ja osaava opas, joka selosti talon neljä huonetta. Ensimmäisessä oli valokuvia sairaala-alueen kehityksestä. Oppaan selittäessä ensimmäisen lasareetin hienoutta/autuutta, mieleeni tuli potilaslista vuodelta 1761, jossa kuolleisuus oli kohtalainen.
Toisessa huoneessa oli lavastettu 1900-luvun alkupuolen (?) lääkärien vastaanottohuone, jossa nykyajan avokonttorien tapaan kaksi lääkäriä katsasti kahta potilasta yhtäaikaa.
Huoneen vitriineihin oli aseteltu paljon mielenkiintoista, jota en 12 tunnin paaston jälkeen oikein jaksanut omaksua. Esimerkiksi vuolletut stetoskoopit.
Kolmannessa huoneessa oli sairashuoneisiin liittyvää kalustoa ja neljännessä sekalaisempaa, m.m. laboratorioesineistöä. Opas kertoi asiantuntevasti entisajan senkan mittauksen. Kun hän alkoi selittää keuhkoihin työnnettäviä metalliputkia, pakenin toiseen päähän taloa. (Ja sain näin otettua valokuvat kysymättä lupaa.)
Turun lasareettimuseo esittelee siis lääketieteeseen liittyvää esineistöä, joten kuten omassa kontekstissaan. Opas olisi ehkä osannut kertoa enemmänkin lääkärien ja sairaanhoitajien työn muutoksista, mutta silti rinnastaisin tämän tehdasmuseon kanssa. Eli kyseessä ei ollut sairaalaväen museo, minusta. Tosin opasta haastatellessani sain kuulla, että museossa käy paljon ryhmisä sekä sairaalan henkilökunnasta että opiskelijoista. Eli on kuitenkin heidän museonsa, tavallaan.
Paikan päällä odotti pienen pieni pytinki, joka osoittautui nukuttavimmaksi museoksi, jossa olen koskaan käynyt. Heti eteisessä oli nimittäin nukutuslaite - heh, heh!
Seuraavan kynnyksen takana odotti nuori ja osaava opas, joka selosti talon neljä huonetta. Ensimmäisessä oli valokuvia sairaala-alueen kehityksestä. Oppaan selittäessä ensimmäisen lasareetin hienoutta/autuutta, mieleeni tuli potilaslista vuodelta 1761, jossa kuolleisuus oli kohtalainen.
Toisessa huoneessa oli lavastettu 1900-luvun alkupuolen (?) lääkärien vastaanottohuone, jossa nykyajan avokonttorien tapaan kaksi lääkäriä katsasti kahta potilasta yhtäaikaa.
Huoneen vitriineihin oli aseteltu paljon mielenkiintoista, jota en 12 tunnin paaston jälkeen oikein jaksanut omaksua. Esimerkiksi vuolletut stetoskoopit.
Kolmannessa huoneessa oli sairashuoneisiin liittyvää kalustoa ja neljännessä sekalaisempaa, m.m. laboratorioesineistöä. Opas kertoi asiantuntevasti entisajan senkan mittauksen. Kun hän alkoi selittää keuhkoihin työnnettäviä metalliputkia, pakenin toiseen päähän taloa. (Ja sain näin otettua valokuvat kysymättä lupaa.)
Turun lasareettimuseo esittelee siis lääketieteeseen liittyvää esineistöä, joten kuten omassa kontekstissaan. Opas olisi ehkä osannut kertoa enemmänkin lääkärien ja sairaanhoitajien työn muutoksista, mutta silti rinnastaisin tämän tehdasmuseon kanssa. Eli kyseessä ei ollut sairaalaväen museo, minusta. Tosin opasta haastatellessani sain kuulla, että museossa käy paljon ryhmisä sekä sairaalan henkilökunnasta että opiskelijoista. Eli on kuitenkin heidän museonsa, tavallaan.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
Kevätlomalla: Åbo akademin käsikirjoitusarkistossa
Lomani jatkui matkailun merkeissä, sillä lähdin maanantaiaamuna Turkuun. Linja-auto toi juuri sopivasti perille Tuomiokirkon kulmalle varttia vaille 10. Ykköskohteenani kun oli kirkon takana oleva Åbo Akademin kirjasto, jonka käsikirjoituskokoelmat aukesivat tasan kello 10.
Olin mielestäni (taas) tehnyt perusteelliset etukäteisvalmistelut. Tarkistanut aukiolot ja ohjeiden mukaan ilmoittanut etukäteen tarpeistani. Itsehyväisenä selasin matkakansiotani Kampissa bussia odotellessa. Ja sitten huomasin, että ohjesivulla oli ollut linkki arkiston sääntöihin, joita en ollut lukenut. Uups. Kännykkä esille ja selvisi, että valokuvaus oli kiellettyä ja henkilökunnan ottamat kuvat 2 euroa kappaleelta.
Ilmeisesti asiassa olisi ollut neuvotteluvaraa, sillä paikan päällä räpsytti ei-äänettömällä kameralla kuvia Ruotsista tullut arkiston käyttäjä. Mutta itse istuin kynä sauhuten koko aukioloajan, joka juuri riitti tilaamani aineiston läpikäyntiin.
Ensimmäinen arkistoyksiköistä oli mummoni isoisän isän Suomen talousseuralta saaman palkinnon hakemuspaperit. Puntta ei ollut suuren suuri, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Eli suosittelen vastaavien esivanhempien tutkijoita hyödyntämään arkistoa. Itse sain tarvittavat lähtötiedot Talousseuran arkistoa esittelevistä julkaisuista, joissa palkinnon saajia on lueteltu pitäjittäin. Arkiston henkilökunta oli hakenut näiden mukaiset paperit valmiiksi esille, joten helpompaa ei voine olla.
Toinen arkistoyksiköistä oli Severin Tigerstedtin käännetyt kirjeet, jotka huomasin Nappari-romaanista. Ne eivät sisältäneet haaveilemaani mainintaa Hilda Rintasen Bakun matkasta, eivätkä kovin suuria määriä Kokemäen historiaakaan. Mutta jälkimmäistä sentään muutaman blogikirjoituksen verran. Täällä joskus, ei tällä viikolla.
Olin mielestäni (taas) tehnyt perusteelliset etukäteisvalmistelut. Tarkistanut aukiolot ja ohjeiden mukaan ilmoittanut etukäteen tarpeistani. Itsehyväisenä selasin matkakansiotani Kampissa bussia odotellessa. Ja sitten huomasin, että ohjesivulla oli ollut linkki arkiston sääntöihin, joita en ollut lukenut. Uups. Kännykkä esille ja selvisi, että valokuvaus oli kiellettyä ja henkilökunnan ottamat kuvat 2 euroa kappaleelta.
Ilmeisesti asiassa olisi ollut neuvotteluvaraa, sillä paikan päällä räpsytti ei-äänettömällä kameralla kuvia Ruotsista tullut arkiston käyttäjä. Mutta itse istuin kynä sauhuten koko aukioloajan, joka juuri riitti tilaamani aineiston läpikäyntiin.
Ensimmäinen arkistoyksiköistä oli mummoni isoisän isän Suomen talousseuralta saaman palkinnon hakemuspaperit. Puntta ei ollut suuren suuri, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Eli suosittelen vastaavien esivanhempien tutkijoita hyödyntämään arkistoa. Itse sain tarvittavat lähtötiedot Talousseuran arkistoa esittelevistä julkaisuista, joissa palkinnon saajia on lueteltu pitäjittäin. Arkiston henkilökunta oli hakenut näiden mukaiset paperit valmiiksi esille, joten helpompaa ei voine olla.
Toinen arkistoyksiköistä oli Severin Tigerstedtin käännetyt kirjeet, jotka huomasin Nappari-romaanista. Ne eivät sisältäneet haaveilemaani mainintaa Hilda Rintasen Bakun matkasta, eivätkä kovin suuria määriä Kokemäen historiaakaan. Mutta jälkimmäistä sentään muutaman blogikirjoituksen verran. Täällä joskus, ei tällä viikolla.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Kevätlomalla: Kuuntelin ruotsalaista radiota
Matkustaminen Tampereelle lauantaina tarjosi hyvän mahdollisuuden kuunnella puhelimesta pois muutaman kuukauden radio-ohjelmat Bernadottelandiasta.
Släktbandin jaksoissa oli tietenkin paljon mielenkiintoista. Kauden viimeisessä jaksossa ”Ingeborg förlorade hedern efter kunglig våldtäkt” melkein mainittiin tuttavani, kun kahteen kertaan passiivissa kerrottiin Kansallisarkistossamme tehdystä Bure-löydöstä. Ymmärrän kyllä, ettei radion kuuntelijoita voi rasittaa monilla nimillä, mutta kun aiheena oli naisten elämä, niin olisi suonut mainittavan myös Tiina Miettisen.
”Jordarv och ständiga konflikter”-jakso sai tiedostamaan, etten vieläkään ymmärrä menneisyyden maanomistusta täysin. Mainitut oikeusjutut tarjosivat selitystä sille miksi esi-isäni alkoi vaatimaan vanhempiensa myymää tilaa, vaikka minusta kauppa oli selvä asia.
”Hur hårda var sabbatsreglerna?”-jaksosta opin, että sapatin pyhittämiseen oli pehmennys 1734-laissa. Ja, että Ruotsissa 1800-luvun loppupuoliskon herätysliike kovensi sapatin tulkintaa. Miten Suomessa kehitys? Muistan tutkimusta vain 1700-luvulta. Milloin lainsäädäntöä muutettiin? (Piirros Heino Aspelin, Tuulispää 26/1909)
Vetenskapsradion Forum esitteli jaksossa ”Kriminella karriärer förr och nu” Tukholman kaupunginmuseon uutta näyttelyä Skuggsidan, jota täytynee lähteä ennen tammikuuta 2015 katsomaan. Radio-ohjelman mukaan suurkaupungin meininki peilaa tilannetta muualla maassa, eli myös Suomessa Ruotsin aikana?
Vetenskapsradion Historia on edennyt 600. jaksoonsa, jota juhlittiin miettimällä historiantutkijoiden merkitystä. Ruotsissa oli aihetta myös miettiä historian opetusta, kun valtakunnallisesta kokeesta tuli heikot tulokset.
Huutokaupoista tehdyn tutkimuksen esittely kuullosti erinomaisen mielenkiintoiselta. Tavaraa vaihdettiin ja kerättiin enemmän kuin muista lähteistä on näkynyt? Lantatunkiokin saatettiin kaupata huutokaupalla Tukholmassa, jossa 1700-luvulla oli jopa viisi huutokauppatilaisuutta viikossa. Yhden huutokauppapöytäkirjan olen arkistossa kohdannut, missä loput?
Göteborgissa on näyttely 1800-luvun historiamaalauksista, jotka ovat (ohjelman mukaan) unohtuneet 1800-luvun lopun taidevirtausten mukaan. Yksi mainituista maalauksista on Kaarle XII:n ruumissaatto, joka on täyttä fiktiota. Näyttelyssä yritetään tuoda esille, että oman aikammekin kuvaesitykset ovat rakennettuja, eivätkä välttämättä totta. Pitää erityisesti paikkansa historiallisissa elokuvissa, joita voi pitää historiamaalausten jatkumona.
Monuments men -filmin tapahtumia käsittelevän jakson lopussa kerrottiin yhdistyksestä, joka alkaa huolehtimaan ruotsalaisista sotamuistomerkeistä ulkomailla. Eli siis Baltian maissa, Saksassa, Norjassa, Länsi-Intiassa ja Afganistanissa. Yksi oli joukosta selvästi poissa, joten yritin löytää lisätietoa verkosta. Päädyin sivustolle Svenska minnesmärken i utlandet, jossa on kolme kohdetta Suomesta. Yksi näistä on Kupittaan ruotsalaiskylä. Eli siteemme Ruotsiin eivät sitten niin kovin tiukkoja kuitenkaan?
Släktbandin jaksoissa oli tietenkin paljon mielenkiintoista. Kauden viimeisessä jaksossa ”Ingeborg förlorade hedern efter kunglig våldtäkt” melkein mainittiin tuttavani, kun kahteen kertaan passiivissa kerrottiin Kansallisarkistossamme tehdystä Bure-löydöstä. Ymmärrän kyllä, ettei radion kuuntelijoita voi rasittaa monilla nimillä, mutta kun aiheena oli naisten elämä, niin olisi suonut mainittavan myös Tiina Miettisen.
”Jordarv och ständiga konflikter”-jakso sai tiedostamaan, etten vieläkään ymmärrä menneisyyden maanomistusta täysin. Mainitut oikeusjutut tarjosivat selitystä sille miksi esi-isäni alkoi vaatimaan vanhempiensa myymää tilaa, vaikka minusta kauppa oli selvä asia.
”Hur hårda var sabbatsreglerna?”-jaksosta opin, että sapatin pyhittämiseen oli pehmennys 1734-laissa. Ja, että Ruotsissa 1800-luvun loppupuoliskon herätysliike kovensi sapatin tulkintaa. Miten Suomessa kehitys? Muistan tutkimusta vain 1700-luvulta. Milloin lainsäädäntöä muutettiin? (Piirros Heino Aspelin, Tuulispää 26/1909)
Vetenskapsradion Forum esitteli jaksossa ”Kriminella karriärer förr och nu” Tukholman kaupunginmuseon uutta näyttelyä Skuggsidan, jota täytynee lähteä ennen tammikuuta 2015 katsomaan. Radio-ohjelman mukaan suurkaupungin meininki peilaa tilannetta muualla maassa, eli myös Suomessa Ruotsin aikana?
Vetenskapsradion Historia on edennyt 600. jaksoonsa, jota juhlittiin miettimällä historiantutkijoiden merkitystä. Ruotsissa oli aihetta myös miettiä historian opetusta, kun valtakunnallisesta kokeesta tuli heikot tulokset.
Huutokaupoista tehdyn tutkimuksen esittely kuullosti erinomaisen mielenkiintoiselta. Tavaraa vaihdettiin ja kerättiin enemmän kuin muista lähteistä on näkynyt? Lantatunkiokin saatettiin kaupata huutokaupalla Tukholmassa, jossa 1700-luvulla oli jopa viisi huutokauppatilaisuutta viikossa. Yhden huutokauppapöytäkirjan olen arkistossa kohdannut, missä loput?
Göteborgissa on näyttely 1800-luvun historiamaalauksista, jotka ovat (ohjelman mukaan) unohtuneet 1800-luvun lopun taidevirtausten mukaan. Yksi mainituista maalauksista on Kaarle XII:n ruumissaatto, joka on täyttä fiktiota. Näyttelyssä yritetään tuoda esille, että oman aikammekin kuvaesitykset ovat rakennettuja, eivätkä välttämättä totta. Pitää erityisesti paikkansa historiallisissa elokuvissa, joita voi pitää historiamaalausten jatkumona.
Monuments men -filmin tapahtumia käsittelevän jakson lopussa kerrottiin yhdistyksestä, joka alkaa huolehtimaan ruotsalaisista sotamuistomerkeistä ulkomailla. Eli siis Baltian maissa, Saksassa, Norjassa, Länsi-Intiassa ja Afganistanissa. Yksi oli joukosta selvästi poissa, joten yritin löytää lisätietoa verkosta. Päädyin sivustolle Svenska minnesmärken i utlandet, jossa on kolme kohdetta Suomesta. Yksi näistä on Kupittaan ruotsalaiskylä. Eli siteemme Ruotsiin eivät sitten niin kovin tiukkoja kuitenkaan?
Kevätlomalla: Pirkanmaan alta
Vuodesta 2009 on Pirkanmaan alueen arkeologisia tutkimustuloksia esitelty vuosittaisessa seminaarissa, jota lähdin viime lauantaina ensimmäistä kertaa seuraamaan.
Erityisesti olin kiinnostunut Pirkkalankylästä, josta jaettiin väliaikatietoja viime kesänä Twitterissä ilman, että oikeasti ymmärsin missä oltiin ja mitä tekemässä. Nyt sain Sami Ranisen esittelystä kuvan vanhan tien viereen rakennettavan pyörätien vaatimista kaivauksista, joissa oli löytynyt vuotta 1000 edeltävä rakennuksen pohja, jota jopa ympäröi pari hirsikertaa, toisen rakennuksen pohja ja keskiajan alun salaoja. Esinelöytöihin kuului runsaasti todennäköisesti Välimeren itäpuolella valmistettuja lasihelmiä. Sillä Hämeessäkään ei rautakaudella eletty eristyksissä ulkomaailmasta.
Tietoa kaivauksesta kirjallisena saa Pirkanmaan alta -julkaisusta, joka on verkossa vapaasti luettavissa edellisten tapaan. Alkusanoissaan Tuija-Liisa Soininen kertoi, että Siiri-tietopalvelussa on avautunut kulttuuriympäristöosuus, joka on yhteydessä Museoviraston tietokantoihin. Sopivalla haulla voi jostain paikasta saada nyt esiin valokuvia, esinekuvia ja arkeologiaa.
Ulla Moilasen esitys Pälkäneen rauniokirkon koekuopista herätti mielenkiintoisen yleisökysymyksen. Voisiko luukuopan aineistosta tehdä dna-kartoitusta? Ammattilaisten reaktio oli oitis negatiivinen. Luita on käsitelty niin paljon, ettei luotettavia tuloksia irtoa, ja on liian kallista. Ensimmäinen argumentti on validi. Mutta kun käynnissä on alueellisia dna-projekteja, joissa yksityiset ihmiset jo maksavat satoja euroja testeistä, voisi heiltä ehkä saada kerätyksi pienen lisäsumman arkeologisen analyysin teettämiseenkin?
Muuten yleisön mukaanotto tuntui olevan Pirkanmaalla hyvin käynnissä. Museon esityksen mukaan vapaaehtoisia on käytetty muistitiedon keruussa, kuva-arkistossa ja katukierrosoppaina. Metallinpaljastajaharrastajatkin onnistuttiin mainitsemaan positiivisessa mielessä: 1780-luvun hopeasolki oli päätynyt valtakunnalliseen kokoelmaan.
Erityisesti olin kiinnostunut Pirkkalankylästä, josta jaettiin väliaikatietoja viime kesänä Twitterissä ilman, että oikeasti ymmärsin missä oltiin ja mitä tekemässä. Nyt sain Sami Ranisen esittelystä kuvan vanhan tien viereen rakennettavan pyörätien vaatimista kaivauksista, joissa oli löytynyt vuotta 1000 edeltävä rakennuksen pohja, jota jopa ympäröi pari hirsikertaa, toisen rakennuksen pohja ja keskiajan alun salaoja. Esinelöytöihin kuului runsaasti todennäköisesti Välimeren itäpuolella valmistettuja lasihelmiä. Sillä Hämeessäkään ei rautakaudella eletty eristyksissä ulkomaailmasta.
Tietoa kaivauksesta kirjallisena saa Pirkanmaan alta -julkaisusta, joka on verkossa vapaasti luettavissa edellisten tapaan. Alkusanoissaan Tuija-Liisa Soininen kertoi, että Siiri-tietopalvelussa on avautunut kulttuuriympäristöosuus, joka on yhteydessä Museoviraston tietokantoihin. Sopivalla haulla voi jostain paikasta saada nyt esiin valokuvia, esinekuvia ja arkeologiaa.
Ulla Moilasen esitys Pälkäneen rauniokirkon koekuopista herätti mielenkiintoisen yleisökysymyksen. Voisiko luukuopan aineistosta tehdä dna-kartoitusta? Ammattilaisten reaktio oli oitis negatiivinen. Luita on käsitelty niin paljon, ettei luotettavia tuloksia irtoa, ja on liian kallista. Ensimmäinen argumentti on validi. Mutta kun käynnissä on alueellisia dna-projekteja, joissa yksityiset ihmiset jo maksavat satoja euroja testeistä, voisi heiltä ehkä saada kerätyksi pienen lisäsumman arkeologisen analyysin teettämiseenkin?
Muuten yleisön mukaanotto tuntui olevan Pirkanmaalla hyvin käynnissä. Museon esityksen mukaan vapaaehtoisia on käytetty muistitiedon keruussa, kuva-arkistossa ja katukierrosoppaina. Metallinpaljastajaharrastajatkin onnistuttiin mainitsemaan positiivisessa mielessä: 1780-luvun hopeasolki oli päätynyt valtakunnalliseen kokoelmaan.
maanantai 7. huhtikuuta 2014
Kevätlomalla: Vapriikin naiset
Lauantaina alkoi kevätlomani, lomalla on tapana matkustaa, joten lähdin Tampereelle. Kimmokkeena oli Vapriikissa pidetty seminaari Pirkanmaan alta, josta enemmän huomenna.
Vapriikin näyttelytarjonnasta kiinnosti eniten Vaikuttavia naisia Tampereelta. Pettymyksekseni se osoittautui ”tekstiä ja kuvia seinällä” -malliseksi. Edelleenkään en ymmärrä mitä lisäarvoa syntyy tekstien lukemisesta seisaaltaan. Ainakaan yksinäiselle museokävijälle.
Ilokseni löysin naisten joukosta Rosa Clayn. Olin huomannut hänet Sortavalan seminaarin matrikkelissa hakiessani muuta tietoa ja on harmittanut etten tehnyt muistiinpanoja. Matrikkelissa tuskin sävy oli yhtä kriittinen kuin Vapriikin seinällä. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden Ambomaasta Suomeen tuomaa tyttöä kierrätettiin sen mukaan ”hengellisissä tilaisuuksissa ympäri maata” ja pidettiin ”näytteillä kuin sirkuseläintä”. Clay valmistui Sortavalan seminaarista 1898 ja sai Suomen kansalaisuuden 1.9.1899, ilmeisesti ensimmäisenä afrikkalaisena. Hän lähti siirtolaiseksi Amerikkaan vuonna 1904.
Vapriikin kesän päänäyttelynä on Afroditen valtakunta – rakkaus ja kauneus antiikin maailmassa. (Olin luullut valmistelleeni reissuni hyvin, mutta jäi lataamatta näyttelyn ääniopas.) Viehättäviä esineitä noin kolmen tuhannen vuoden (laskettuna sattunaisesti katsastetuista esineselosteista) ajalta oli vierekkäin vitriineissä yhdistäjänään käyttötapa. Lukemissani seinäteksteissä oli aikamääreitä säästeliäästi. Mikään ei muuttunut ja kaikki oli harmonista, taustamusiikkia myöten.
Aloin kaivata elämää. Tukholman Vita lögner -näyttelyn värejä. Mieleen tuli äitini reaktio Museum of Londonin roomalaissisustukseen. Hänestä se oli liian moderni esinerikkaudessaan. Sillä antiikkihan on väritöntä, harkittua ja ehdottoman tyylikästä.
Oikea kuva koko yhteiskunnasta? Mitä osaa yhteiskunnasta näyttely esitteli? Implisiittisesti yläluokkaa ja vain satunnaisesti eksplisiittisesti muuta. ”Päivittäiset rukoukset ja rituaalit täyttivät uskovien elämän” eli heihin tuskin kuuluivat ”alempiarvoiset naiset, esimerkiksi maatyöläiset”, joita eivät todennäköisesti koske ilmaisut ”salvoja, voiteita, meikkejä ja hajuvesiä ei säästelty” tai ”antiikissa koruja käytettiin päästä varpaisiin”.
Tavanomaisessa näyttelyssä samaan tapaan yritetään (epätoivoisesti) tuoda mukaan naisten toimintaa. Tässä olisi reilusti voinut sanoa ääneen, että esitellään yläluokan kulttuuria ja unohtaa muut. Tai ainakin käyttää heistä jotain muuta määritettä kuin ”alempiarvoiset naiset”. Englanninkielisessä tekstissä oli samassa kohtaa sentään puhe alemman yhteiskuntaluokan naisesta.
Vapriikin näyttelytarjonnasta kiinnosti eniten Vaikuttavia naisia Tampereelta. Pettymyksekseni se osoittautui ”tekstiä ja kuvia seinällä” -malliseksi. Edelleenkään en ymmärrä mitä lisäarvoa syntyy tekstien lukemisesta seisaaltaan. Ainakaan yksinäiselle museokävijälle.
Ilokseni löysin naisten joukosta Rosa Clayn. Olin huomannut hänet Sortavalan seminaarin matrikkelissa hakiessani muuta tietoa ja on harmittanut etten tehnyt muistiinpanoja. Matrikkelissa tuskin sävy oli yhtä kriittinen kuin Vapriikin seinällä. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden Ambomaasta Suomeen tuomaa tyttöä kierrätettiin sen mukaan ”hengellisissä tilaisuuksissa ympäri maata” ja pidettiin ”näytteillä kuin sirkuseläintä”. Clay valmistui Sortavalan seminaarista 1898 ja sai Suomen kansalaisuuden 1.9.1899, ilmeisesti ensimmäisenä afrikkalaisena. Hän lähti siirtolaiseksi Amerikkaan vuonna 1904.
Vapriikin kesän päänäyttelynä on Afroditen valtakunta – rakkaus ja kauneus antiikin maailmassa. (Olin luullut valmistelleeni reissuni hyvin, mutta jäi lataamatta näyttelyn ääniopas.) Viehättäviä esineitä noin kolmen tuhannen vuoden (laskettuna sattunaisesti katsastetuista esineselosteista) ajalta oli vierekkäin vitriineissä yhdistäjänään käyttötapa. Lukemissani seinäteksteissä oli aikamääreitä säästeliäästi. Mikään ei muuttunut ja kaikki oli harmonista, taustamusiikkia myöten.
Aloin kaivata elämää. Tukholman Vita lögner -näyttelyn värejä. Mieleen tuli äitini reaktio Museum of Londonin roomalaissisustukseen. Hänestä se oli liian moderni esinerikkaudessaan. Sillä antiikkihan on väritöntä, harkittua ja ehdottoman tyylikästä.
Oikea kuva koko yhteiskunnasta? Mitä osaa yhteiskunnasta näyttely esitteli? Implisiittisesti yläluokkaa ja vain satunnaisesti eksplisiittisesti muuta. ”Päivittäiset rukoukset ja rituaalit täyttivät uskovien elämän” eli heihin tuskin kuuluivat ”alempiarvoiset naiset, esimerkiksi maatyöläiset”, joita eivät todennäköisesti koske ilmaisut ”salvoja, voiteita, meikkejä ja hajuvesiä ei säästelty” tai ”antiikissa koruja käytettiin päästä varpaisiin”.
Tavanomaisessa näyttelyssä samaan tapaan yritetään (epätoivoisesti) tuoda mukaan naisten toimintaa. Tässä olisi reilusti voinut sanoa ääneen, että esitellään yläluokan kulttuuria ja unohtaa muut. Tai ainakin käyttää heistä jotain muuta määritettä kuin ”alempiarvoiset naiset”. Englanninkielisessä tekstissä oli samassa kohtaa sentään puhe alemman yhteiskuntaluokan naisesta.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Palkittuja opettajia vuonna 1898
"Lena Sofia Berggren syntynyt 1814 on viidenkymmenen vuoden ajan pitänyt pienten lastenkoulua Pappilanmäellä, Porvoon kaupungin laidassa. Tällä ajalla on yli 1,200 lasta hänen koulussaan saanut tiedon ensimmäisiä siemeniä. Viime aikoina on oppilasluku vähentynyt, kun nykyajan kansakoulut jo täydellisemmin täyttämät sen tehtävän, jonka hyväksi vanha opettaja niin kauvan on uhrannut voimiansa. Eikä 83 vuoden ikäisenä, vanhuksen voimat enää riitä yhtä hyvin kuin ennen. Palkkaa kunnalta hän ei ole nauttinut."
Lainaukset: 15.1.1898 Hämäläinen
Edelfeltin kuva Porvoon kadusta British Libraryn digitoimasta kirjasta "Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)"
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto
Lena Sofian vanhemmat räätäli Anders Andersson Lindholm ja lampuodin tytär Helena Eriksdoter Vehkajärveltä menivät naimisiin Porvoossa 14.10.1813. Jo esikoisensa Helena Sofian syntyessä 11.9.1814 he asuivat Pappilanmäellä ja viimeistään syksyllä 1817 Ander Lindholm toimi kirkkovahtina. Sama titteli hänellä oli kuollessaan 42-vuotiaana 12.6.1827. Vaimonsa kuoli 48-vuotiaana 5.6.1836. Helena Sofia meni sitten 15.11.1836 Sannäsin tilan nikkarin Alexander Ludvig Berggrénin kanssa naimisiin. Tämä kuoli 24-vuotiaana 6.3.1839. Koska Helena Sofia tunnettiin vanhoilla päivillään sukunimellä Berggren, hän ei liene avioitunut uudelleen.
"Tuomas Vappula synt. v 1819 on 49 vuotta toiminut kiertokoulun opettajana Laihialla ja kun hän jo sitä ennen vuoden ajan oli yksityisesti opetustointa harjoittanut, on hänenkin opettaja-aikansa jo 50 vuotta. Tästä ajasta oli hän kolmekymmentä vuotta ainoana opettajana kunnassaan eikä sinä aikana mitään palkkaa kunnalta nauttinut, ainoastaan oppilailta sopimuksen mukaan. Sen jälkeen toimi pari vuosikymmentä kunnassa kolme opettajaa, joista hän oli yksi, nauttien toimesta pientä korvausta kunnalta ja v. 1894 hän erosi kokonaan opettajatoimesta raajarikkoisena ja vanhuutensa kautta työhönkykenemättömänä nauttien pientä kunnan apua elatuksekseen. Julkisella tavalla ei hän ole milloinkaan tullut palkituksi."
Lainaukset: 15.1.1898 Hämäläinen
Edelfeltin kuva Porvoon kadusta British Libraryn digitoimasta kirjasta "Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)"
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto