Viime perjantaina oli harvinaista hupia. Istuin iltaa aiemmin vain verkosta tuttujen ihmisten kanssa. Periaatteessa täysin sekalaista sakkia. Ainoa yhdistävä seikka oli Twitterin käyttö ja keskustelua kuunnellessani totesin, että sitäkin teen toisin kuin muut.
Vastarannan kiiskenä en myöskään suostunut vastaamaan keskustelunavaukseen duunipaikastani. Ei se ole mikään valtiosalaisuus, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi määritellä vapaa-ajalla persoonani työpaikallani, joka loisi herra-tietää-minkä-mielikuvan? Siksikö, että kuten Pekka Seppänen kolumnissaan (HS 24.3.) suomalaisten tittelinkipeydestä toteaa "Tittelitön kelpaa vain gallupien tavikseksi, jolta kysytään, kumman puolen hän voitelee näkkileivästään."?
Sukututkijoiden ja muidenkin historioitsijoiden tuloksissa menneisyyden ihmisten määritteeksi jää usein se yksi sana, jonka virkamies on päättänyt ylöskirjata: itsellinen, talollisen vaimo, kommisiomaanmittari. Jollei tutkija näe vaivaa ja onnistu lähteiden etsinnässä latistuu ihmisen elämä hyvin yksiuloitteiseksi. Sillä, työssäni (huom! seuraa paljastus!) mittauksen ja raportoinnin tekijänä sekä kehittäjänä, olen kantapään kautta oppinut, ettei mikään numero tai sana yksinään pysty kertomaan oleellista osuutta totuudesta.
Ajatellaan nyt vaikkapa 1600-luvun pappeja, joiden pariin minun pitäisi palata, kunhan saan talohistoriikkini valmiiksi. Heille on toki yhteistä koulutus ja viran vaatimukset, mutta eroja on kuitenkin kuin pullovesillä. Yksi jää ikuisesti kappalaiseksi, toinen kyynärpöi kirkkoherran viran ennen kuin edeltäjän ruumis kylmennyt. Kolmas jahtaa käräjillä taikakeinojen käyttäjiä ja neljäs on itse syytettynä huoraamisesta ja huolimattomasta viranhoidosta.
Ja ties mitä tekivät vapaa-ajallaan. Istuivatko ongella, kirjoittivatko runoja, harrastivatko koruompelua? Kasvattivatko lapsiaan kärsivällisyydellä ja kiinnostuksella vai kurilla ja koivunoksalla? Pitivätkö enemmän kalakeitosta vai ruisleivästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti