Tietokonemuseo ja -muistoja

Muutaman viikon takaisella sunnuntaikävelylläni Jätkäsaaressa en voinut olla huomaamatta isoja lakanoita, jotka mainostivat Helsingin tietokone- ja pelikonsolimuseota, joka on Verkkokauppa.com:n rakennuksessa. Poikkesin siellä tutustumassa näköalatasanteelle, totesin museon jakautuvan kahteen kerrokseen ja katsoin parhaaksi tutustua siihen paremmalla ajalla.

Viime viikon lauantaina ei ollut vasrinaisesti parempi aika, sillä vilustuminen oli iskemässä. Mutta kun oli kyseiseen kauppaan asiaa niin otin hissin neljänteen kerrokseen. Museon todellisuus selvisi yhdellä vilkaisulla, sillä se ei suinkaan kattanut koko kerrosta vaan pienen porrastasanteen, joka olikin järkevämpi kokoluokka ja myös hyvää hyötykäyttöä tilalle. Tosin hissien hitauden takia siirtyminen museon osien välillä oli tuskaisen hidasta. (Pahoittelen kuvien surkeaa laatua, ei ollut kameraa mukana.)

Kyse on yksityisen harrastajan Ari Tommiskan kokoelmista, jotka on järjestetty siististi vitriineihin. Omien tervetuliaissanojensa mukaan hän on iloinen saadessaan "jakaa kanssasi fiiliksen, joka syntyy esimerkikisi vanhan kuusnepan tai Spectravideo näkemisestä:)" Tämän tavoitteenasettelun näyttely kyllä täyttää, vaikka laitteita ennenstään tuntematon jää kaipaamaan lisätietoa niiden käyttötavoista ja yleisyydestä. Museon verkkosivusto kertoo museon kokoelmista, mutta ei ainakaan Commodore 64:sta taustatietoa.

Commodore 64 oli ainoa laitteista, jonka olen omistanut ja joka herätti muistikuvia. Nykyiseltä kotikoneeltani löysin pari vuotta sitten käynnissä olleen keräykseen kirjoittamani tietokonemuistelmat:

Naapurin poika sai Vic 20:n ja ohjelmoi. Itse kävin koulun tietotekniikkakerhossa, jossa tehtiin infantiileja basic-ohjelmia. Opin ripauksen kehittyneempää kamaa saatuani oman C64:sen. Mutta enimmäkseen kopsasin siihen ohjelmia kirjaston kirjoista. Sprite-animaatiot sain liikkumaan kulmasta kulmaan ja kehittelin jonkun ennustushärvelin. Mutta kasettiasema hävitti ohjelmat yhtä tehokkaasti kuin...

(Olin nähnyt War Gamesin ja kuvittelin, että voisin hyvin helposti tehdä hyvin jännittäviä asioita, ei se ihan niin ollut.)

PC:tä käytin ekaa kertaa 80-luvun lopussa matemaattis-luonnontieteellisessä kesälukiossa. Pelattiin pelejä ja kirjoitettiin tekstit lehteen. Kaveri kusetti Monopolissa multa tontit, kun en ihan heti päässyt kärryille.

1990 LTKK:ssa irc, sposti ja news-ryhmät tekstipohjaisesti unix-koneilla. Tulin kouluun 7:ksi aamulla, jotta pääsisin koneelle ennen luentoja. Joku tietotekniikan puolen kaveri näytti graafista asemaa, jota taisin itsekin uskaltautua joskus kokeilemaan.

TKK:ssa 1991 alkaen myös ensin tekstinäytöt. Gopher? Aikanaan 93/94 graafinen WWW. Tein melko pian oman kotisivun kopsaamalla HTML-koodin jonkun muun sivusta ja vaihtamalla tekstit. Verkkosurffausta harrastin sitten pitkälle yöhön koulun tiloissa. Kesällä 95 kesäkoulussa yritettiin ryhmätöihin hakea tietoa verkosta, mutta oli tuolloin vielä aika köyhää.

Takaisin tehtaaseen, ei kun 1900-luvulle

Nuori tehdastyöläinen vuodelta 1908 ei tietääkseni ole suomalainen (The Library of Congress, Flickr). Valitsin sen kuvitukseksi, sillä muistelin tallessa olevan erityisesti tehtaisiin liittyviä linkkejä yli tarpeen. Mutta ei niitä hirveän montaa ollutkaan:

• Porin puuvillatehdasta esittelevä sivusto
• Antti Uotila: Suomen metalliteollisuuden kehitys 1918-1939 - Tarkastelua tilastojen valossa
• Juha Laakkonen: Rajoitettu vai rajaton valta? : Sorsakosken hienotaetehtaan isännöitsijöiden suhtautuminen ja vuorovaikutus työväestöönsä vuosina 1891 - 1938  
• Risto Turunen: Pumpulivallankumous - Finlaysonin tehtaalaisten maailmankuvan muutos 1800-luvulta vuoteen 1918

Joten jatketaan 1900-luvun muilla tunnelmilla tuoreehkojen gradujen myötä.

Alkupuolelta vuosisataa:

• Anne Piesanen: Käsityö ja aktivismi : Käsityö kansalaisaktivismin toimintamuotona 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa.
• Juha Kauppinen: Hienostorouvia ja "plebeijinaisia". Naiskuva suomalaisten pilalehtien pilapiirroksissa 1898-1907.
• Katri Korolainen-Virkajärvi: Auktoriteetit ja yhteiskunnan murros − Sosiaalinen kontrolli Sörnäisten seurakuntien alueella 1906−1917
• Laika Katriina Nevalainen: Rationalisoitua säädynmukaisuutta. Helsinkiläiset ja turkulaiset keskuskeittiötalot 1900-1920-luvuilla
  
• Outi Hartikka: Avioituminen maalaisyhteisössä : Korpilahden pitäjän avioliittokenttä 1910- ja 1920-luvuilla
• Mirja Mäntylä: Kaukajärven kartanon rakentaminen ja tilankäyttö 1905 - 1939
  
• Saara Mäkelä: "Mikä ihana kuva: isä, äiti ja lapset Herran työssä" : Lähetystyöntekijöiden perhe-elämä Kiinassa 1910- ja 1920-luvuilla
  
• Rissanen, Anu: Työtä, sokkeja, lääkkeitä : Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoitomuodot vuosina 1926-1959
• Marja Lehto: Viina liikkuu : paljastunut alkoholin kuljetusrikollisuus Kouvolassa kieltolakivuosina 1928-1931 
• Leeni Rautopuro: Huligaaneja ja pamppukaartilaisia : kieltolain kiertäminen ja kontrollointi Saarijärvellä vuosina 1927–1930
  
• + tuore artikkeli Marjo Nieminen: Tyttöoppikoulusta ammattiin – Turun suomalaisessa jatko-opistossa 1800–1900-lukujen taitteessa opiskelleiden urapolut

"1918"

• Juha: Kaita-aho: Vapaudesta vallattomuuteen: Kansan Lehden ja Aamulehden taistelu kansasta maaliskuun vallankumouksen mainingeissa 1917
• Jaakko Mikkola: Muiden sota - Sisällissota, sen tapahtumat ja tulkinnat Lammilla
  
• Marja-Riitta Martti: Sisällissodan varjossa, aatteen valossa. Arvi A. Laakson tie punaorvosta kommunistiksi Karl Mannheimin sukupolviteorian mukaan
• Magdalena Rutkiewicz: Kyllä Cygnaeuskin kääntyisi haudassaan : Mikrohistoriallinen tutkimus kapinasta tuomitun Hulda Salmen paluusta kansakoulunopettajaksi
• Tuomas Juvonen: Valkoisen Suomen manifesti: Tampereen valloituksen muistojuhla 1919

Sotien aika

• Ilari Taskinen: Sopeutumiskyvyn dokumentit - Sodan kokemusten hallinta jatkosodan kirjeissä 
• Aija Välilä: Pikkulottana maalla ja kaupungissa: Lotta Svärd -järjestön tyttötyön sisällöllinen kehitys Paltamossa ja Tampereella 1932-44 
• Anne Wacklin: Suojeluskunnat ja Lotta Svärd syksyllä 1944 : toiminnan lakkauttaminen ja omaisuuden luovutukset Keski-Suomessa
• Otto Aura: Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941-44
  
• + Etelä-Karjalan museon tuottama materiaali Lasten Salpalinja.

Loppupuoli 1900-lukua

• Henrik Lampikoski: Kedjan som inte fick brista : Den finska poliskårens utbildning och professionalisering 1944-1977
  
• Essi Avela: Väinö Kantele lähetystyöntekijänä kommunistien valtaannousun aikana Kiinassa 1948—1951
  
• Mirka Kiianmies: Museomiehistä museonaisiin - Museoalan naisistuminen Suomessa 1950-1980-luvuilla 
• Mikko Lindgren: Kertomus Suomesta - Heslingin Sanomissa, Aamulehdessä ja Turun sanomissa esitetty historia itsenäisyyspäivinä 1967 - 2007 
• Tuulia Hakala Tila, luonnonrauha, puhdas luonto ja erämaisuus valttikortteina - Kotimaan vetovoimatekijät Suomen Matkailu -lehden kansikuvissa 1945-1989 
• Joel Lehtonen: Porvarillisen koneiston vallankumousta tekemään
  
• Sami Lauri: Valistuksen sanansaattajat: Suomalaisen vapaan ja oikeutetun muurariuden historiakuva
• Elina Stormbom: "Sukunimeni on kuin moottoripyöräjengiläiselle liivi en luopuisi siitä mistään hinnasta": Nuorten naisten sukunimen valinta avioliiton yhteydessä.

Kellarista

Kun luin Kirjakon blogista 1790-luvun Turkuun sijoittuvasta dekkarista innostuin kauhiasti. Kun laskin Jyrki Heinon Kellarin käsistäni, sanoin ääneen "Tää oli hyvä".

Hyvä lukuromaani ja dekkari, jonka luin yhdessä illassa. Rakenne oli perinteinen, mutta ilahduttavasti keskittyi selvittelemään murhan mahdollisia motiiveja eikä epäiltyjen alibeja. Loppuratkaisuun asti jännite säilyi ja kaikki tuntui tarpeeksi uskottavalta historiallisesti. Mielenkiinnolla odotan 1700-luvun mentaliteetteihin perehtyneen tuttavani tuomiota kirjasta.

Historia ei kirjassa jäänyt kärryiksi ja kynttilänvaloksi, vaan juonikuvioon sekaantui ajan politiikka ja aatehistoriakin. Itse arvostin sitä, että kyse ei ollut Suomen historian kuluneimmista jaksoista, joten sain uuttakin ajateltavaa.

Kiinnitin taannoin huomiota siihen, että historiallisten tyttökirjojen päähenkilöt tapasivat saada aikaansa nähden yliannostuksen opetusta ja olivat järjestään kiinnostuneita kehityksestä. Vastaavasti Heinon luutnantti Carl Wennerhiem tuntuu olevan ripauksen edellä aikaansa ja näin lähempänä nykylukijaa. Hän on luopunut peruukista ja on kiinnostunut ruuanlaitosta. Ei mahdotonta, mutta harvinaista.

Sattumalta olin vähän ennen kirjan lukemista kerännyt YouTube -videoista listan 1700-luvun kokkausta. Englantilaista ja amerikkalaista, joten ei aivan suoraan Wennerhielmin keittiöstä. Mutta mies oli mukana Amerikan vapaussodassa, joten pätkät sotilasruuasta ainakin taustoittavat Kellaria. Joka toivottavasti ei jää kirjoittajansa ainoaksi historialliseksi dekkariksi.

Wennerhielm oli hengaillut myös Kustaa III:n hovissa, joten  kuvituksena Nordiska museetin Flickrissä tarjoama kuva 1790-luvun juhla-asusta. 

Muuttaessa mietittävää

Vuonna 1762 painetussa oppaassa Den Kloka och Husaktiga Gumman, hwilken, genom egen och andras förfarenhet, uptäcker hwarjehanda nyttiga och nödiga Hus-CURER, så wäl för människor som kreatur, jämte hwad eljest nödwändigt och nyttigt pröfwas at weta, uti et hushåll, så i städer, som på landet. on monta hyödyllistä neuvoa ja ties vaikka osaa voisi nykyaikaankin soveltaa.

Esimerkiksi sivulta 202 alkavat neuvot koskien uuden asuinpaikan valintaa.

1. Pitää ottaa selvää onko paikallisen sää ja vesi terveellistä ja käyttökelpoista. Erityisen hyödyllisiä ovat purot ja padot, joita voivat hyödyntää hanhet, ankat ja muut vesilinnut. Niihin voi myös istuttaa kaloja. Virta- ja koskipaikkoja voi käyttää myllyn tai sahan paikkoina.

2. Onko maa hedelmällistä? Jollei, onko kyse vain edellisen asujan työnteon puuttesta?

3. Onko käytössä hyviä niittyjä?

4. Ovatko naapurit mukavia? Mikään ei ole pahempaa kuin ilkeät ja saidat naapurit, joiden kanssa pitää riidellä käräjillä ja pitäjänkokouksissa. Jos ovat varastavaisia ja juoruilevia, tulee elämästä yksi helvetti.

5. Onko lähellä kauppakaupunki? Mielummin sellainen johon pääsee vesitietä.

Kun meistä tuli Suomi

Kuten sunnuntaina jo mainitsin Raili Mikkanen kyseli blogitekstissään Suomen sisällissotaan sijoittuvia lastenkirjoja. Tein omasta mielenkiinnostani hakuja kirjaston tietokannassa ja sain ulos kolmen naisen (Åsa Tallgren-Backlund, Ulrika Willför-Nyman ja Marlene Ahlberg) kirjoittaman kirjan När vi blev Finland. En berättelse om Finlands ödesstunder, jonka oli kuvittanut Marika Grön. Kirja on formaatiltaan kuvakirjan oloinen, mutta tekstirikkaampi. Suunnattu ehkä 3-6 -luokkalaisille?

Ei siis tarkoitettu meikäläisen ikäluokalle, mutta mielenkiinnolla luin kirjan läpi. Miten on onnistuttu esittämään vuodet 1808-1945 lapsille sopivasti?

Ihmisten kautta! Eli upposi minuun ilman suurempia ongelmia. Kehyskertomuksessa isoisoisä kertoo suvun ja Suomen vaiheista nuorison edustajalle. Kriisiaikojen kohdalle on kirjoitettu minä-muotoinen tarina lapsen tai nuoren aikuisen näkökulmasta. "Minä" liittyi kehyskertomuksen sukuun, mutta yhteyksillä ei ollut juurikaan merkitystä. Kyseessä oli siis lyhennetty ja kevennetty versio Kaakkinen-Kuisma-Mannisen Suomen lasten historiasta, joka kattoi ajan kivikaudelta nykypäivään. Mukaanlukien jääkäriliikkeen ja sisällissodan.

När vi blev Finland vältti kielikysymyksen lähes täysin. Historia seuraili enimmäkseen konventionaalisia linjauksia. Schaumannia tosin tuskin on esitetty suomalaisissa kirjoissa yhtä ihailevassa valossa kuin tässä kirjassa: "Efter sin död sörjdes han av många, många finländare". Sisällissodasta esitettiin vaihtoehtoisena käsitteenä vapaussota, jätettiin satunnaiset teloitukset mainitsematta, mutta mukana oli sodan jälkeiset vankileirit. Kuningasseikkailu oli yllättävän perusteellisesti selitettynä. Jatkosota sai tuoreen kuuloisen alun:

Hitler sade i ett tal i radion att Finland var på Tysklands sida i kriget mot Sovjetunionen. Detta ledde till att Sovjetunionen anföll Finland med sina bombplan.

Joitain muutoksia kaipaisin, mutta vastaavalle voisi olla tilausta suomenkielisenäkin.

Tiedonmuruja miehistä Christinan ympärillä

Runsas viikko sitten Yrjö Kotivuori yllätti minut iloisesti sähköpostilla, jossa hän kertoi valtakunnan registratuurasta löytämästään maininnasta esiäidistäni. Aiemmin tuntematon Christina Humblen ensimmäinen (tai ainakin aiempi) aviomies sai nyt nimekseen Fredrik Berner. Suhteellisen tavanomaiseen nimeen liittyi arvokas lisätieto, että mies oli kuollessaan Pohjanmaan rykmentin riveissä.

Niinpä heti kun oli mahdollista riensin kirjastoon katsomaan Petanderin rykmenttihistoriikkeja. Hohenthal-tutkimuksesta tutut kirjat olivat siellä missä ennenkin, mutta julkaisusarjassa ei ollutkaan 1600-luvun loppua. Käännyin SukuForumilaisten puoleen. He olivat kovasti lähettämässä minua rullien pariin, mutta onneksi eräs herrasmies totesi kaipaamani historiikin olevan toisessa julkaisusarjassa. Samassa kirjaston hyllyssä ja arvostamani Petanderin käsialaa sekin.

Upseeriluettelosta Fredrik sai m.m. täydellisemmän etunimen Fredrik Johan, uran aloituksen 1677 ja kuoleman elokuussa 1697. Petander tunsi myös Christina Humblen, mutta enhän minä häntä täältä olisi koskaan älynnyt hakea.

Aloitin lukemaan historiikkiosuutta saadakseni selville, missä Fredrik oli liikkunut eli missä todennäköisemmin Christinan kohdannut. Teksti ei valitettavasti ollut yksikkökohtaista ja vaiheet jäivät hämäriksi.

Onnekas sattuma sai sormeni avaamaan kirjan uudelleen hakemistojen puolelta ja siellähän olikin kaksi mies-Humblea! Christinan syntymävuosi on (muistaakseni kuoliniästä) arvioitu 1660 ja kundit olivat syntyneet 1674 ja 1676. Voisivat siis hyvin olla Christinan veljiä tai lähisukulaisia, jotka ovat junailleet Christinan ja Fredrikin avioliiton Liivinmaalla.

Valtakunnan registratuuran tietenkin tarkistin myös poiketen kansallisarkistolla pitkästä aikaa. Lyhyessä tekstissä oli kyse Christinan anomasta armovuodesta eikä siitä tullut esiin muuta hyödyllistä. Mutta opinpa samalla, että sotilaiden vaimotkin saattoivat armovuosia saada.

Humble-mietinnöistä on aikaa, joten muistin virkistämiseksi selailin hakemistoja ja Anbytarforumin keskusteluja. Vaikuttaa siltä, että nimi on käytössä monella eri suvulla. SBL tuntee kolme.

Christinan toinen avioliitto solmittiin vuonna 1699 Riiassa, jonne myös ensimmäinen aviomies oli ollut sijoitettuna. Ilmeisesti aika sotilaallinen kaupunki, sillä Gallicasta löytyi tällainen 1600-luvun kartta:

Perintöasioita Tukholmassa 1631-32

Tukholman asukas Simon Mattson ja sisarensa Brita Mattsdotter, joka oli laivapuuseppä Knut Anderssonin vaimo, tulivat oikeuteen 21.6.1631 selittämään perintöasioita. Sisarukset perivät vanhemmiltaan Karinilta ja Matts Olufssonlta osuudet Vähäkyrön "Muleo"ssa (Mullonkylässä?) sijaisevasta tilasta, jota nyt viljeli heidän veljenpoikansa Mårten Eriksson.

Espoon kylässä "Skrakarby"/"Skinckebyn" (ensiksi mainittu suomeksi Koskelo, jälkimmäistä kirjoitusasua ei ole kyläluettelossa) asuva Karin Simonsdotter teki 20.11.1631 kauppakirjan tontista Tukholmassa. (Tontin sijainti määriteltiin nimeämällä naapuritonttien omistajat. Oikeuspäytäkirjaan merkittiin myös tontin koko: 33*31*30,5*28,75 syliä.) Sen oli omistanut hänen veljensä Claus Simonsson ja myynnistä saatu raha meni tämän hautauksen ja velkojen maksuun. Kauppaan oli lupa Ramborg Arvidsdotterilta, joka todennäköisesti oli sisarusten äiti.

Tukholmassa asuneen ja Hollolassa syntyneen Skolastika Mårtensdotterin äiti kuoli koti-Suomessa ja miehensä Klemet Jacobsson haki oikeudelta 7.8.1632 sopivaa paperia perinnön lunastukseen. (Skolastika oli toisessa avioliitossaan, ensimmäinen aviomies oli henkivartiokaartilainen Petter Pållack.)

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XX 1631-1632 (2004) s. 162-163, 188, 339-340, 359
Kuva Peter Sillén SHMM

Käynti kokoelmakeskuksessa

Viime torstaina pääsin Helsingin kaupunginmuseon ystävien kanssa samaisen museon kokoelmakeskukseen tutustumiskäynnille. Ilmoittautumisten peruutusten vuoksi meillä oli luksuskohtelu: yhtä paljon esittelijöitä kuin vierailijoita.

Aluksi saimme kalvosulkeiset kokoelmakeskusten työnjaosta ja toimenkuvasta. Saimme perustiedot myös museoesineitä uhkaavista asioista: Valo, kosteus, tuhoeläimet jne. Näitä vastaan taistelevat täällä ammattilaiset niin hyvissä tiloissa, että puhuvat säilyttämisestä ja kokoelmakeskuksesta eivätkä varastoimisesta varastossa. Mitähän sanoja pitäisi käyttää pitkin Suomea puisiin ulkorakennuksiin työnnetyistä paikallismuseoesineistä?

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmakeskus ei tällaisenään pysty palvelemaan yksityisiä tiedonhakijoita kuin etäisesti: spostilla tai puhelimella. Vasta akateemisen jatkotutkinnon tekijöille pystytään tarjoamaan mahdollisuus tutkia kokoelman esineitä. Kokoelmatietokanta avoimuutta en huomannut kysyä, mutta ymmärtääkseni se on sisällöltään vielä puuttellinen. Kulutusyhteiskunnan tultua Suomeen 70-luvulla alettiin tallettaa niin paljon esineitä, että niitä vasta nyt inventoidaan. Nykyään kokoelmapolitiikka on niin tiukka, että kokoelmiin lisätään vain noin 100 esinettä vuodessa.

Päästyämme varsinaisen varast... kokoelman puolelle kaduin etten ollut ottanut mukaan kameraa silläkin uhalla ettei sitä olisi saanut käyttää. (Kuvakavalkaadin voi käydä katsomassa Suomen Kuvalehden sivuilla.) Oli se vaan niin jännää nähdä rekillinen HKL:n työpukuja, korkeavarastossa huonekaluja ja pienesineiden hyllyllä tekarit. Tekstiiliosastolla saimme myös nähdä 1800-luvun pakkauksen, joka konkretisoi työmäärää, joka pelkkään esineiden säilyttämiseen menee. Konservointiosastolla mainittiin viimeaikaisena haasteena Made in Helsinki -näyttelyn hatut, joten kuvituksena sellainen (Kuvaus: István Bolgár - Juho Nurmi, Helsingin kaupunginmuseon lehdistökuvat).Miten pakkaisit tuon turvallisesti jälkipolville säilytettäväksi?

Kokoelmakeskukseen pääsevät melko harvat, mutta kaikki voivat lukea kirjan Melkoinen  museoretki, jossa ollaan juuri kokoelmakeskuksessa.

Kerättyä

Nordiska museet/Flickr

Reijo Valta kirjoitti kontrafaktuaalisesta Suomen historiasta. Kajsa Varjonen kirjoitti på svenska historian käyttämisestä.

Sofia Gustafsson kertoi palan 1700-luvun historiaa: Martin Gutatis desperata brott

Johanna Enquist kertoi kokemuksistaan Helsingissä viime viikolla kokoontuneesta arkeologiakonferenssista. Samoin Ilari Aalto. Yritin itse saada otetta puhutusta Twitterin kautta.

Reija Satokangas on palannut Oulun yliopistoon opettamaan historiaa ja kertoi lukukauden alkutunnelmista. Turun Tilda kirjoitti lukuvuoden alusta Turun puolessa.

Satu Kantojärvi raportoi sukututkimuspäivästä Ikaalisissa. Markka-ajassa aloitettiin sukututkimus. Tapani Valkonen työstää erikoisempaa sukupuuta.

Marko Leppänen tutustui Inkoon kirkon kuolemantanssiin. Kari Hintsala vieraili Rosalan viikinkikeskuksessa. Helena Ruotsala kirjoitti Kalervo Palsan ateljeen kohtalosta.

Sami Liuhto kommentoi historiallisia henkilöitä t-paitojen kuvituksena. Petrus löysi kirjallisuutta vanhoista herkuista. Reijo Valta luki Naantalin luostarin ohjeita tautien karkotukseen

Kariav muisteli päivää 1.9.1955. Antti Leino luki 1700-luvun väitöskirjasta suomen kielen sijamuodoista.

Kirjojen joukkorahoituksesta syntyi keskustelua, jota Kirjakko kokoaa yhteen.

Raili Mikkanen mietti

Jäin oikein miettimään omalta osaltanikin sitä, mitä kirjoitan nuorille, mitä aikuisille. Aikuisten kirjoissani olen pysytellyt maamme vaikeissa vuosissa 1900-luvun taitteessa ja alkupuolella, ja kun halusin puhua noista ajoista, minulle luonteva valinta oli kirjoittaa aikuisille. Miksi ihmeessä?

Kirjavinkkien Laura mietti kirjallista aikamatkailua. Kirjavinkkien Irja luki Rosa Meriläisen uutuuden Nainen punainen. Salla Brunou luki Reetta Laitisen sarjakuva-albumin Kirjailija ja madame. Reetta luki Aki Ollikaisen romaanin Nälkävuosi ja tutki aihetta laajemminkin. Suketus luki Indrek Halgran dekkarin Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus. Jaana luki Marianne Backlénin romaanin Tulilinnun tanssi.

Ankallisarkistossa

Tein tällä viikolla historiaa ostamalla elämäni ensimmäisen Aku Ankan irtonumeron. Eräs tuttavani oli nimittäin maininnut, että siinä (numero 36/2012) on kertomus arkistoalasta ja tähän piti perehtyä paremmin kuin kirjastossa pystyy. (Ja lehti oli melko halpa.)

Jutussa Aku Ankka oli päätynyt hanslankariksi Ankallisarkistoon. Sinne kuljetetaan aseistetulla ja panssaroidulla turvakuljetuksella juuri allekirjoitetut paperit. Arkistointisykli on ripeä myös muiden papereiden kohdalla, sillä edellisenä päivänä tehty "Pääministeri Nysvän toisen hallituksen 157. mietintö" on jo hyllyssä. Kuitenkin "paperologian, musteviirujen ja tomuanalyysin ekspertit" ehtivät suojaamaan "liuskat kestämään ajan hammasta."

Aku Ankka on aivan väärällä asenteella liikenteessä:

"Hyllymetreittäin pelkkiä pölyisiä paperinivaskoita. Luulisi siimahäntien jo simahtaneen silkasta tylsyydestä. Olisipa ikävää, jos Hanhivaaran pingispöytäkirjat pisteltäisiin parempiin suihin."

Asiakkaita sentään tulee ja menee sen verran, että arkiston kuva ei jää hiljaiseksi ja pölyiseksi. Erillispainos Arkistolaitoksen rekrytointimateriaaliksi!