Kellarista

Kun luin Kirjakon blogista 1790-luvun Turkuun sijoittuvasta dekkarista innostuin kauhiasti. Kun laskin Jyrki Heinon Kellarin käsistäni, sanoin ääneen "Tää oli hyvä".

Hyvä lukuromaani ja dekkari, jonka luin yhdessä illassa. Rakenne oli perinteinen, mutta ilahduttavasti keskittyi selvittelemään murhan mahdollisia motiiveja eikä epäiltyjen alibeja. Loppuratkaisuun asti jännite säilyi ja kaikki tuntui tarpeeksi uskottavalta historiallisesti. Mielenkiinnolla odotan 1700-luvun mentaliteetteihin perehtyneen tuttavani tuomiota kirjasta.

Historia ei kirjassa jäänyt kärryiksi ja kynttilänvaloksi, vaan juonikuvioon sekaantui ajan politiikka ja aatehistoriakin. Itse arvostin sitä, että kyse ei ollut Suomen historian kuluneimmista jaksoista, joten sain uuttakin ajateltavaa.

Kiinnitin taannoin huomiota siihen, että historiallisten tyttökirjojen päähenkilöt tapasivat saada aikaansa nähden yliannostuksen opetusta ja olivat järjestään kiinnostuneita kehityksestä. Vastaavasti Heinon luutnantti Carl Wennerhiem tuntuu olevan ripauksen edellä aikaansa ja näin lähempänä nykylukijaa. Hän on luopunut peruukista ja on kiinnostunut ruuanlaitosta. Ei mahdotonta, mutta harvinaista.

Sattumalta olin vähän ennen kirjan lukemista kerännyt YouTube -videoista listan 1700-luvun kokkausta. Englantilaista ja amerikkalaista, joten ei aivan suoraan Wennerhielmin keittiöstä. Mutta mies oli mukana Amerikan vapaussodassa, joten pätkät sotilasruuasta ainakin taustoittavat Kellaria. Joka toivottavasti ei jää kirjoittajansa ainoaksi historialliseksi dekkariksi.

Wennerhielm oli hengaillut myös Kustaa III:n hovissa, joten  kuvituksena Nordiska museetin Flickrissä tarjoama kuva 1790-luvun juhla-asusta.