Herttolan torpparin pojaksi 8.8.1876 syntynyt Frans Nestor Rasi työskenteli kotoa lähdettyään renkinä kokemäkeläisillä tiloilla. Hän otti passin ulkomaille 10.4.1909 ja saapui Vermontin St. Albansiin laivalla Grampian Glasgowsta 9.5.1909. Vastaanottajakseen hän ilmoitti ystävän Wisconsin Superiorissa.
Frans palasi Kokemäelle 1914, mutta lähti takaisin Amerikkaan. Hän täytti ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin Minnesotan Palisadessa, jossa hän oli maanviljelijänä. Lähimmäksi sukulaisekseen Frans ilmoitti John Koivusen samalta paikkakunnalta.
Vuoden 1930 väestönlaskennassa Frans oli merkitty suomalaisista sekatyöläisistä koostuvan talouden pääksi. Hän oli edelleen naimaton ja Suomen kansalainen. Myöhemmin hän on ottanut Minnesotassa Yhdysvaltain kansalaisuuden.
Frans kuoli Minnesotassa 20.1.1961.
Lähteet:
Kokemäen rippikirja 1869-1879 s. 219, 1881-1890 s. 300, 1891-1900 s. 380, 1398, 1410
Siirtolaisuustilaston lähdemateriaali, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Aitkin County, Minnesota; Roll: 1675275; Draft Board: 0.)
Peterzen, Conrad, ed.. Minnesota Naturalization Records Index, 1854-1957
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Logan, Aitkin, Minnesota; Roll: 1078; Page: 4B; Enumeration District: 28; Image: 213.0.)
Ancestry.com. Minnesota Death Index, 1908-2002
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Honkamäen jättiläisen pöytä
Kyläkirjaston kuvalehdessä 11/1885 esittelee nimimerkki K-ll-n (Kustaa Killinen?) alla olevan kuvan sanoin
Yksi tuollainen jättiläisten pöytä, teoltaan mitä merkillisimpiä, on Kuopion pitäjässä. Kukapa ei tuntisi sota-historiassamme kuuluisaksi tullutta Toivalan (eli Toivolan) salmea. Noin kolme virstaa Toivalan majatalosta pohjoseen päin, lähellä Karjalaan menevää maantietä, kohoaa korkea, kallioinen Honkamäki ja tämän rinteellä on näillä seuduilla laajalta kuuluisa jättiläisen pöytä; joka lepää kolmella, noin kuuden korttelin korkuisella kivijalalla, yksi jalka kahdesta kivestä, joista alimmainen on vaan noin miehen pään kokoinen kivimullero, sen päällä vähä suurempi; tuo pieni kivi esittää ehkä sellaista "vaskipyörää", jollaisia nykyaikana käytetään hienompain pöytäin jaloissa. Pöytälautana on valtava kivilaaka, noin kuuden korttelin vahvuinen ja aivan tasapaksuinen; yksi pöydän sivuista on kolme, toinen kaksi syltä pitkä, kolmas ja neljäs sivu muodostavat melkein puoliympyrän muotoisen kaaren. Pöydällä on siis kolmikulmaisen fortepianon (flygelin) muoto, ja kenpä tietää vaikka se olisikin ollut jättiläisneidon soittokone, vaikka se nyt on niin lukittu, etteivät pienet ihmis-kääpiöt saa sitä auki?
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Suomen esittely vuodelta 1768
Vuonna 1768 painettiin Lontoossa kirja The Present State of All Nations, containg a Geographical, natural, commercial, and political history of all the countries in the known world. Ruotsin valtakunta saa siinä perusteellisen esittelyn. Suomi paljastuu elementtirakentamisen edeltäkävijäksi:
The houses of the burghers are generally built of brick; but in the suburbs they are commonly made up of timber, and therefore very subject to conflagrations. These houses are often framed in Finland, according to the plan and dimensions prescribed: from thence they are transported in pieces to Stockholm by water, and there set up by the carpenters. These wooden habitations, if kept in proper repair, will last thirty or forty years, and are deemed warmer, neater, and more healthy than those of brick and stone.Suomesta erikseen todetaan
The country produces some grain, abounds with pastures and cattle, and the lakes are well stocked with fish: these they export to Sweden, together with a considerable quantity of butter and cheese.Sitten luetellaan hämmästyttävän monia paikkoja Suomesta. Suurin osa ilman arviota, mutta osasta, enimmäkseen negatiivinen, kuittaus. Perniö: "an inconsiderable place", Hanko "a celebrated sea-port", Pori "a paultry town", Uusikaupunki "a small town", Helsinki "an inconsiderable place", Porvoo "an antient town, Viipuri "a place of considerable trade", Vehkalahti (eli Hamina) "a wretched town", Hämeenlinna "inconsiderable", Vaasa "famous for being the birth-place of the celebrated Gustavus Vasa"!
torstai 28. huhtikuuta 2011
Hädässä sisko tunnetaan
Sanomalehdessä Inrikes tidningar 20.5.1801 julkaistu ilmoitus kertoo siitä, että kaikkien sosiaaliset verkot eivät kannattaneet paikallisesti. 53-vuotias Catharina Margaretha Hässling pyytää apua vanhuudenvaivoista kärsivän ja sokean sisarensa elättämiseen.
Isosisko Anna Gretan iäksi ilmoituksessa todetaan 77 vuotta. Melko varmasti siis sama kuin Turun ruotsalaisessa seurakunnassa 5.9.1807 83-vuotiaana kuollut "Mamsell Anna Brita Hessling ". Haudattujen listassa ei valitettavasti mitään viitettä asuinpaikkaan eli siskon jäljille haastavaa päästä. Anna Britan kastetta vuoden 1724 paikkeilta ei ainakaan Turun ruotsalaisesta seurakunnasta ole toivetta löytää.
Eli ei siskoista enempää, mutta täytteeksi komea kuva Turusta vuodelta 1814. Peräisin Suomen kuvalehdestä 1.9.1877, mutta perustunee akvarelliin, jonka tekijää en ulkoa muista.
Isosisko Anna Gretan iäksi ilmoituksessa todetaan 77 vuotta. Melko varmasti siis sama kuin Turun ruotsalaisessa seurakunnassa 5.9.1807 83-vuotiaana kuollut "Mamsell Anna Brita Hessling ". Haudattujen listassa ei valitettavasti mitään viitettä asuinpaikkaan eli siskon jäljille haastavaa päästä. Anna Britan kastetta vuoden 1724 paikkeilta ei ainakaan Turun ruotsalaisesta seurakunnasta ole toivetta löytää.
Eli ei siskoista enempää, mutta täytteeksi komea kuva Turusta vuodelta 1814. Peräisin Suomen kuvalehdestä 1.9.1877, mutta perustunee akvarelliin, jonka tekijää en ulkoa muista.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Lehtipinosta
1) Hesarissa oli 18.4.2011 juttu Vanhempi, nolaatko lastasi netissä? Pääosin FB:tä käsiteltiin, mutta lopussa laajennettiin ja Petri Korhonen oli kirjoittanut
"Sukututkimuksesta innostunut teknotäti pitää avointa sukupuukotisivua, joista [sic] voi seurata koko suvun haarautumista ja muotoutumista vuosikymmenien ajalta. Sivujen kuvaosiossa on kooste kunkin sukuhaaran nuorimmaisten herttaisista lapsuuskuvista: naama sottaisena suklaakakun äärellä, ensimmäiset pottaharjoitukset.
Työlään sukukronikan ylläpitäjä on tehnyt suvulleen hienon palveluksen - edellyttäen, että kukaan ulkopuolinen ei käytä tietoja vakoiluun, pilailemiseen tai kiusantekoon."
Kyseisen teknotädin soisi olevan niin valveutunut, ettei mene moista tekemään! Taidot toivottavasti riittävät käytännesääntöjen löytämiseen ja fakta-ruudusta voivat sekä paperi- että verkkojulkaisujen tekijät painaa mieleen tämän: "Kysy julkaisulupa kaikilta kuvissa olevilta". Vieläkin pännii, kun en ollut eräälle julkaisulle kuvaani antanut niin sellainen otettiin julkisessa tilaisuudessa ja julkaistiin kysymättä.
(Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että olen täällä julkaissut yleisötilaisuuksien tunnelmakuvauksia kysymättä jokaiselta ihmiseltä lupaa. Mutta yrittänyt valita otoksen, jossa useimmat ihmiset ovat anonyymin oloisesti. Henkilökuviin on tullut turhan usein pyydettyä lupaa vasta jälkikäteen. Mutta onneksi ei ole pyydetty poistamaan, sillä tokihan on niin, että "Minkä kerran on verkkoon kirjoittanut tai ladannut, se siellä pysyy...")
2) Hesarissa 11.4.2011 oli iso juttu yksityisarkistoista. Siitä paljastui, että Kansallisarkistossa oli järjestetty kustuvierastilaisuus "vaikuttajille, joiden arkistoja haluttaisiin Rauhankadun maanalaisiin arkistomakasiineihin". Perushelsinkiläisiä ohjattiin kaupunginarkistoon, jonka erikoistutkija Martti Helminen oli todennut "Tänne voi tuoda kaksi mapillista tai kaksi banaanilaatikollista. Mieluiten otamme vastaan järjestettyä materiaalia."
Heh, heh. Minulla on mapitettuna "liitteitä elämääni" metri ja kirjaprojektien ~järjestetyistä lodjista taitaa kertyä toinen metri ja sitten on se pari laatikollista päiväkirjoja ja tiliotteita. Ja olen toivottavasti vasta lähestymässä elämäni puoliväliä. Tuskin tulee löytymään arkistoa, joka minut ottaa hymyillen vastaan. Täytyy olla vaan kiitollinen, että kirjekokoelmani dumppaus pahaa arvaamattomaan arkistoon onnistui pari vuotta sitten. On kyllä vieläkin huono omatunto.
3) Talouselämään 21.4.2011 oli saanut tekstimainoksen Osuuskunta Sigillium, jonka ihmisiä tapasin muistaakseni Turun sukututkimuspäivillä 2010. Nyt kohdeyleisönä olivat yritykset, jotka osuuskunnan tutkijoiden mielestä "aivan turhaan lykkäävät historiansa kirjoittamista 50-vuotissyntymäpäiviinsä saakka." Faktakulmasta ohjeistusta: "Aloita historiikin teko ajoissa, jopa viisi vuotta ennen juhlapäivää" & "Kaksi vuotta riittää pienehkön aineiston käsittelyyn ja kustantamiseen."
No, ei sitten ole ihme eikä hätä että puolitoista vuotta sitten aloittamani talohistoriiikki ole vielä lähelläkään valmista. Juhlavuosi alkaa kyllä uhkaavasti lähestyä. "Kerää ja kirjaa historiaa, kun kertojia vielä on, ja lähteet ovat tallessa." Uups.
"Sukututkimuksesta innostunut teknotäti pitää avointa sukupuukotisivua, joista [sic] voi seurata koko suvun haarautumista ja muotoutumista vuosikymmenien ajalta. Sivujen kuvaosiossa on kooste kunkin sukuhaaran nuorimmaisten herttaisista lapsuuskuvista: naama sottaisena suklaakakun äärellä, ensimmäiset pottaharjoitukset.
Työlään sukukronikan ylläpitäjä on tehnyt suvulleen hienon palveluksen - edellyttäen, että kukaan ulkopuolinen ei käytä tietoja vakoiluun, pilailemiseen tai kiusantekoon."
Kyseisen teknotädin soisi olevan niin valveutunut, ettei mene moista tekemään! Taidot toivottavasti riittävät käytännesääntöjen löytämiseen ja fakta-ruudusta voivat sekä paperi- että verkkojulkaisujen tekijät painaa mieleen tämän: "Kysy julkaisulupa kaikilta kuvissa olevilta". Vieläkin pännii, kun en ollut eräälle julkaisulle kuvaani antanut niin sellainen otettiin julkisessa tilaisuudessa ja julkaistiin kysymättä.
(Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että olen täällä julkaissut yleisötilaisuuksien tunnelmakuvauksia kysymättä jokaiselta ihmiseltä lupaa. Mutta yrittänyt valita otoksen, jossa useimmat ihmiset ovat anonyymin oloisesti. Henkilökuviin on tullut turhan usein pyydettyä lupaa vasta jälkikäteen. Mutta onneksi ei ole pyydetty poistamaan, sillä tokihan on niin, että "Minkä kerran on verkkoon kirjoittanut tai ladannut, se siellä pysyy...")
2) Hesarissa 11.4.2011 oli iso juttu yksityisarkistoista. Siitä paljastui, että Kansallisarkistossa oli järjestetty kustuvierastilaisuus "vaikuttajille, joiden arkistoja haluttaisiin Rauhankadun maanalaisiin arkistomakasiineihin". Perushelsinkiläisiä ohjattiin kaupunginarkistoon, jonka erikoistutkija Martti Helminen oli todennut "Tänne voi tuoda kaksi mapillista tai kaksi banaanilaatikollista. Mieluiten otamme vastaan järjestettyä materiaalia."
Heh, heh. Minulla on mapitettuna "liitteitä elämääni" metri ja kirjaprojektien ~järjestetyistä lodjista taitaa kertyä toinen metri ja sitten on se pari laatikollista päiväkirjoja ja tiliotteita. Ja olen toivottavasti vasta lähestymässä elämäni puoliväliä. Tuskin tulee löytymään arkistoa, joka minut ottaa hymyillen vastaan. Täytyy olla vaan kiitollinen, että kirjekokoelmani dumppaus pahaa arvaamattomaan arkistoon onnistui pari vuotta sitten. On kyllä vieläkin huono omatunto.
3) Talouselämään 21.4.2011 oli saanut tekstimainoksen Osuuskunta Sigillium, jonka ihmisiä tapasin muistaakseni Turun sukututkimuspäivillä 2010. Nyt kohdeyleisönä olivat yritykset, jotka osuuskunnan tutkijoiden mielestä "aivan turhaan lykkäävät historiansa kirjoittamista 50-vuotissyntymäpäiviinsä saakka." Faktakulmasta ohjeistusta: "Aloita historiikin teko ajoissa, jopa viisi vuotta ennen juhlapäivää" & "Kaksi vuotta riittää pienehkön aineiston käsittelyyn ja kustantamiseen."
No, ei sitten ole ihme eikä hätä että puolitoista vuotta sitten aloittamani talohistoriiikki ole vielä lähelläkään valmista. Juhlavuosi alkaa kyllä uhkaavasti lähestyä. "Kerää ja kirjaa historiaa, kun kertojia vielä on, ja lähteet ovat tallessa." Uups.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Terveisiä Münchenista
Vietin pääsiäistä kierrellen Münchenin museoita. Pinakothek der Moderne, josta ylläoleva otos, oli uusi tuttavuus, joka vei suunnitelmista poiketen kaiken ajan viimeisenä päivänä, enkä päässyt kertauskierrokselle Pinokothek der Alteen, jossa olin kuolannut (kuvainnollisesti) ensimmäisenä päivänä Lucas Cranachin tuotoksia.
En muista mistä, mutta jostain, kuulin ajatuksen, että museot ovat nykyajan kirkkoja. Ennen pyhiinvaeltajat suuntasivat kirkkoihin, katselivat arkkitehtuuria, kuvia ja pyhiinjäännöksiä. Niissä oli käytännöllisesti katsoen "pakko" käydä. Osa kävijöistä sai uskonnollisen kokemuksen, osa älyllistä virikettä ja osa menetti hiukan rahaa johonkin keräykseen. Vastaa täydellisesti nykyaikaisia taidemuseoita, joissa osa tulijoista ihailee aulan tunnelmaa, osa vaeltaa Picassojen tms. tunnettujen pyhinjäännösten luo ja osa käy ostamassa jotain kaupasta.
Itse yritän pitää taidemuseot stressittöminä paikkoina. Tiedän, että voisin muistaa ja käsittää enemmän, mutta aivojeni kapasiteetti ei riitä. Epäilen ihastuneeni samoihin taitelijoihin useita kertoja, muistamatta, että olen saattanut nähdä heidän töistään isojakin näyttelyitä.
München ei varmaankaan ole pohjoiseurooppalaisen myöhäiskeskiajan ja renessanssin taiteen ykköskohde, mutta näkemistä riitti minun tarpeisiini. Mahdollisesti olisin saanut merkittävämmän ja konkreettisemman kosketuksen 1500-lukuun kittaamalla olutta Englischer Gartenissa, mutta nautin mielummin maalauksista. Ne viehättävät silmääni enemmän kuin myöhempi taide (ennen impressionismia). Inhimillisiä ja moderneja yhtäaikaa. Alla esimerkkinä kännykkäotos Hans Muelichin maalauksesta vuodelta 1540, kuvauksen kohteena Andreas Ligsalzin vaimo. Sen alla Baijerin kansallismuseosta sukupuun innovatiivinen esitys. Samassa huoneessa oli huoneessa haudoista nostettuja vaatteita 1500-luvun alusta ja 1600-luvun alusta eli valaistus heikohko ja kuva sen mukainen.
En muista mistä, mutta jostain, kuulin ajatuksen, että museot ovat nykyajan kirkkoja. Ennen pyhiinvaeltajat suuntasivat kirkkoihin, katselivat arkkitehtuuria, kuvia ja pyhiinjäännöksiä. Niissä oli käytännöllisesti katsoen "pakko" käydä. Osa kävijöistä sai uskonnollisen kokemuksen, osa älyllistä virikettä ja osa menetti hiukan rahaa johonkin keräykseen. Vastaa täydellisesti nykyaikaisia taidemuseoita, joissa osa tulijoista ihailee aulan tunnelmaa, osa vaeltaa Picassojen tms. tunnettujen pyhinjäännösten luo ja osa käy ostamassa jotain kaupasta.
Itse yritän pitää taidemuseot stressittöminä paikkoina. Tiedän, että voisin muistaa ja käsittää enemmän, mutta aivojeni kapasiteetti ei riitä. Epäilen ihastuneeni samoihin taitelijoihin useita kertoja, muistamatta, että olen saattanut nähdä heidän töistään isojakin näyttelyitä.
München ei varmaankaan ole pohjoiseurooppalaisen myöhäiskeskiajan ja renessanssin taiteen ykköskohde, mutta näkemistä riitti minun tarpeisiini. Mahdollisesti olisin saanut merkittävämmän ja konkreettisemman kosketuksen 1500-lukuun kittaamalla olutta Englischer Gartenissa, mutta nautin mielummin maalauksista. Ne viehättävät silmääni enemmän kuin myöhempi taide (ennen impressionismia). Inhimillisiä ja moderneja yhtäaikaa. Alla esimerkkinä kännykkäotos Hans Muelichin maalauksesta vuodelta 1540, kuvauksen kohteena Andreas Ligsalzin vaimo. Sen alla Baijerin kansallismuseosta sukupuun innovatiivinen esitys. Samassa huoneessa oli huoneessa haudoista nostettuja vaatteita 1500-luvun alusta ja 1600-luvun alusta eli valaistus heikohko ja kuva sen mukainen.
Kustaa Ahlgren
Sarjassa kuva miehestä, josta en ole koskaan kuullut mitään: Kustaa Fredrik Ahlgrén. Kuva on Kyläkirjaston Kuvalehden numerosta 9/1883. Tampereen kaupungin sivuilla Ahlgren on summeerattu "Tamperelainen kauppias ja suurlahjoittaja", mutta määreen avaamisen sijaan lainaan kuvalehden muistokirjoituksen kuvauksen tämän Finlaysonin tehdasrengin pojan elämän alkuvaiheista:
"Lähes 30 vuotta sitten kävi Tampereen puuvillatehtaan pienten lasten koulua Kustaa Fredrikki Ahlgrén niminen poika. Hän ei herättänyt suurempaa huomioa kuin muutkaan lapset — melkeinpä vähempää, sillä hän oli niin hiljainen ja vähäpuheinen, että tuskin tiesi hänen joukossa olevankaan. Toisten lasten kanssa ei hän paljon leikkinytkään. Hän oli syvästi miettiväinen, hänen kasvonsa juonteet todistivat miltei synkkämielisyyttä. Mutta hyvin ahkera ja kiltti oppilas oli hän. Joka aamu osasi hän ulkomuistista lausua kaksi raamatun lausetta, toisen Vanhasta, toisen Uudesta testameutista, sekä läksynsä sujuvasti; pienen kertomataulun kertoi hän joka päivä ulkomuistilta. Suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunteli hän opettajattarensa kertomuksia, ja suurimmalla haluisuudella luki hän itse semmoisia. Kertomukset lähetystoimen aloilta liikutti häntä suuresti ja hirveä orjakauppa sai monta kyyneltä hänen silmistään. Muuten ei hän tunteitansa ilmaissut, sillä hän oli itseensä sulkeutunut lapsi. Opettajatartansa, neiti Hydeniä rakasti hän vilpittömästi ja kunnioitti hänen muistoansa aina kuolemaansa asti.
Koulusta kotiin tultuansa ryhtyi Fredrikki kohta kotiaskareisiin. Hänellä oli ollut Jumalala pelkäävä äiti, jota kumminkin jo hänen pienenä ollessaan kuoli; jonkun aikaa sen jälkeen sai hän äitipuolen, jota hän rakasti kuin omaa äitiään. Häntä auttoi hän missä taisi, ja puolisisarustensa kanssa leikki hän, kun hänellä aikaa oli. Hän piti heistä paljon, mutta hänen kapineisinsa he eivät saaneet koskea. Kirjansa, varsinkin niitä, mitkä hän koulussa oli lahjaksi saanut, piti hän niin puhtaana, ettei olisi luullut niihin kosketuksi, vaikka ne monta kertaa olivat luetut ja tutkitut.
Yhdentoista vuotiaana erosi Fredrik pientenlasten koulusta ja pantiin Tampereen silloiseen alkeiskouluun. Täällä siirrettiin hän luokan parhaimpana oppilaana vuosittain ylemmälle luokalle, kunnes hän koulun läpi käyneenä siitä hyvillä todistuksilla päästettiin."
"Lähes 30 vuotta sitten kävi Tampereen puuvillatehtaan pienten lasten koulua Kustaa Fredrikki Ahlgrén niminen poika. Hän ei herättänyt suurempaa huomioa kuin muutkaan lapset — melkeinpä vähempää, sillä hän oli niin hiljainen ja vähäpuheinen, että tuskin tiesi hänen joukossa olevankaan. Toisten lasten kanssa ei hän paljon leikkinytkään. Hän oli syvästi miettiväinen, hänen kasvonsa juonteet todistivat miltei synkkämielisyyttä. Mutta hyvin ahkera ja kiltti oppilas oli hän. Joka aamu osasi hän ulkomuistista lausua kaksi raamatun lausetta, toisen Vanhasta, toisen Uudesta testameutista, sekä läksynsä sujuvasti; pienen kertomataulun kertoi hän joka päivä ulkomuistilta. Suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunteli hän opettajattarensa kertomuksia, ja suurimmalla haluisuudella luki hän itse semmoisia. Kertomukset lähetystoimen aloilta liikutti häntä suuresti ja hirveä orjakauppa sai monta kyyneltä hänen silmistään. Muuten ei hän tunteitansa ilmaissut, sillä hän oli itseensä sulkeutunut lapsi. Opettajatartansa, neiti Hydeniä rakasti hän vilpittömästi ja kunnioitti hänen muistoansa aina kuolemaansa asti.
Koulusta kotiin tultuansa ryhtyi Fredrikki kohta kotiaskareisiin. Hänellä oli ollut Jumalala pelkäävä äiti, jota kumminkin jo hänen pienenä ollessaan kuoli; jonkun aikaa sen jälkeen sai hän äitipuolen, jota hän rakasti kuin omaa äitiään. Häntä auttoi hän missä taisi, ja puolisisarustensa kanssa leikki hän, kun hänellä aikaa oli. Hän piti heistä paljon, mutta hänen kapineisinsa he eivät saaneet koskea. Kirjansa, varsinkin niitä, mitkä hän koulussa oli lahjaksi saanut, piti hän niin puhtaana, ettei olisi luullut niihin kosketuksi, vaikka ne monta kertaa olivat luetut ja tutkitut.
Yhdentoista vuotiaana erosi Fredrik pientenlasten koulusta ja pantiin Tampereen silloiseen alkeiskouluun. Täällä siirrettiin hän luokan parhaimpana oppilaana vuosittain ylemmälle luokalle, kunnes hän koulun läpi käyneenä siitä hyvillä todistuksilla päästettiin."
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Muistoja tekstiksi, kaksi kertaa
Ameriikasta saapuneesta kirjapaketista paljastunut Lynda Barryn What it is herätti ensireaktion "nyt meni jotain vikaan". Olin kuunnellut pariin otteeseen Barryn selostavan kirjoitustekniikkaansa ja kuvittelin ostaneeni saman tekstinä. Mutta aukeama kerrallaan esiin kääntyi värikästä kollaasia. Jossa oli osittain Barryn elämäntarinaa ja osin esseekysymyksiksi otsikoituja teemoja kuten "Can we remember something we can't imagine?" "What/where is a story before it becomes words?"
Kun otin ajan selata kirjaa rauhassa läpi, se alkoi viehättää. Ja sivulta 137 alkaen löytyivät kirjoitusharjoitukset, joita Barry oli kuulemissani haastatteluissa kuvannut. Tiivistettynä: tarinan sijaan liikkeelle lähdetään mieleen (virikekesanasta) nousevasta kuvasta. Sitten vastataan kysymyksiin kuten mikä aika päivästä on, kuinka vanha sinä olet, onko joku muu mukana tilanteessa, mitä kuulet jne. Ja sitten kirjoitetaan ylös. Kuullostaa hyvältä, joten laitan kirjan talteen ja yritän. Sitten joskus.
Huomattavasti selkeämmin rakennettu opaskirja oli kirjastosta lainaamani Jyrki Pietilän Muistot kirjaan. Opas muisteluskirjan tekijöille. Tuntuu siltä, että näitä oppaita on ollut viime vuosina jo aika monta (?), mutta tämä ainakin vaikutti hyvin käytännönläheiseltä ja selkeältä. Pietilä on suunnannut tekstinsä ryhmätyömallilla tehtäviin kirjoihin. Näistä hän toteaa alkusanoissaan:
"Antologiamalli on jo työekonomisestikin usein se paras malli. Puhumattakaan siitä, että kirjankin yhdessä tekeminen voi olla lystiä"Lainaan alkusanoista vielä tähdennykset, jonka kanssa ei voi olla kuin yhtä mieltä:
"Yksi. Muistot katoavat, ellei niitä säilytetä.
Kaksi. Jokainen ihminen on muisteluksen arvoinen, eivätkä ainoastaan ns. merkkihenkilöt.
Kolme. Myös lähimenneisyys ja elämä yhä kaupungistuneemmassa yhteiskunnassa on muistelemisen arvoista. Elävä ihminen keskuudestamme voi kertoa haastateltavana verrattomasti enemmän kuin vanhat kirkonkirjat."
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Kerääntynyttä
Lainasin kirjastosta ja luin M. A. Jeskasen historiaan sijoitetun sarjakuvakokoelman Perkele - myytillisiä tarinoita. En tykännyt enkä keksinyt tänne mitään kirjoitettavaa. Salla Brunou tykkäsi siitä, Erja Metsälä suhtautui positiivisesti ja Marjis tykkäsi. Kauppalehdessä ja Suomen Kuvalehdessä näin myös myönteiset puffipalat. Jään siis vähemmistöön.
Marko Leppänen Esoteerisessa maantieteessä kirjoitti kirkonväestä.
Aaro Sahari mietti ajatusta muuttaa Itämeren nimi. Perussuomalaisilla tällaistakin ollut mielessä.
Perussuomalaisiin taidettiin viitata myös Aika miehen tekstissä.
Salla Brunou oli lukenut Asekätkijän vankilapäiväkirjan
Marjo Kaartinen oli lukenut Yvonne Hirdmanin teoksen Den röda grevinnan. En europeisk historia.
Arktisessa puskurikapasitteetissa oli vaaleista herännyt ajatuksia historiasta tai paremminkin historiattomuudesta
Marko Leppänen Esoteerisessa maantieteessä kirjoitti kirkonväestä.
Aaro Sahari mietti ajatusta muuttaa Itämeren nimi. Perussuomalaisilla tällaistakin ollut mielessä.
Perussuomalaisiin taidettiin viitata myös Aika miehen tekstissä.
Tumma heimoa, linnoitustöiden "vinosilmää" tai muuta epäpuhtautta ei Aika Miehen suvusta löydy ainakaan kolmeen vuosisataan. Aika Mies ei siis ole mamu.Kari Rydman kirjoitti katoavista ja säilyvistä muistoista.
Onneksi vai onnettomuudeksi?
Salla Brunou oli lukenut Asekätkijän vankilapäiväkirjan
Marjo Kaartinen oli lukenut Yvonne Hirdmanin teoksen Den röda grevinnan. En europeisk historia.
Arktisessa puskurikapasitteetissa oli vaaleista herännyt ajatuksia historiasta tai paremminkin historiattomuudesta
Viimeisten viikkojen mittaan olen hyvin monesti kohdannut historiattomuuden hengen ympäristössäni (kts esim Imre Kertesz: "Kohtalottomuus", "Mannen otan Öde").Velma kävi Tallinnassa kahdessa museossa ja yhdessä kirjastossa. Oli käynyt myös Turun Forum Marinumissa, Helsingin Yliopistomuseossa ja Vantaan kaupunginmuseossa. Katsonut Hella W:n. Oli lukenut Irja Virtasen kirjan Kenttäharmaita naisia ja Kai Ekholmin Kulttuurin varkaat. Historiallisiin romaaneihin hän suhtautuu varauksella:
Kanssaeläjät viis veisaavat viime vuosituhannesta tällä Suomenniemellä, yhä vähemmän he piittaavat sitä edeltäneestä vuosituhannesta Euroopassa eikä juuri kukaan yritäkään pohtia näistä edellisiä vuosituhansia "Kaksoisvirtojen maassa" saati Kiinaksi, Japaniksi tai Intiaksi nykyisin kutsumissamme maissa.
Romaaneista ei voi tietää, että näkyykö historia oikeanlaisena. Niissä voi olla kirjailijan valitsema näkökulma, joka ei välttämättä ole aina se "oikea". Tapahtumia on voitu myös soveltaa taiteellisin vapauksin, periaatteella "näin olisi voinut käydä myös ihan oikeasti".Kolmannen huoneen Ellinoora oli käynyt tutustumassa Kansallisarkistoon.
Puoluemiesten pikakuvia, osa 2
Ensimmäisenä vuonna 1893 ilmestyneessä Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi runossa Puoluemiesten pikakuvia nimimerkki Timo esitteli Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen, Jaakko Forsmanin ja kolmannen suvun edustajan, jolle tarjotut tunnusmerkit eivät riitä varmaan tunnistukseen minun tiedoillani. Mutta joku blogin lukija varmaankin tietää paremmin ja laittaa oikean vastauksen kommenttilaatikkoon. Kuvienkin kanssa on epävarmuutta, mutta mielestäni neljäskin kuva kuuluu tähän runon osaan. Kakkos-Koskisesta kaksi kuvaa?
Viel' on kolmas Koskisista
Nuorin suuresta suvusta,
Tasamaiden taivaltaja,
Sopusointuinen sorea,
Hienopartainen pireä —
Tuumiansa en mä tunne,
Arvaja en aikehia.
Hänkin on nätti nähdäksemme,
Tonneri totinen miesi,
Tietoniekka, taitoniekka,
Kieliniekka, kaiken niekka,
Sävyisä ja säädyllinen
Tasapuolinen tavoilta,
Edusmiessä oivallinen,
Toinen pylväs pappissäädyn.
Jo tulee jokunen tuolta
Hiljallehen hiihätellen?
Tunnen ryhdin rauvennehen,
Sekä hapset harmennehet,
Se on Yrjö ylimmäinen,
Vanhan joukon vahvin turva.
Kova mies on Koskehinen,
Kuohut laski, kivet kiersi,
Tuulet tarpoi, nujut nousi,
Suomen purren maihin sousi.
Viikinkien vallan mursi,
Voitti juonet Joukahaisten,
Lauloi suohon suita myöten,
Niittyhyn nivuslihoista,
Kankahasen kainaloista.
Vanhat taiat poikki taittoi,
Uudetkin sijahan laittoi.
Viel' on vanha voimissahan,
Aattehiltansa etevä,
Ohjelmiltansa ovela. —
Ei ota oppia omilta,
Neuvokkia nuoremmilta,
Itse päästävi parollit,
Tunnussanat tuumittavi,
Syntysanat suunnittavi,
Jota kaikki kuuntelevat
Vahtimiehet, -mestaritkin
Suomen suuressa salissa —
Ei oo laulut lapsen laulut,
Lasten laulut, naisten naurut
Vain on partasuun urohon,
Tiplomaatin taitavimman.
Vaan on verta verrallakin,
Jyrilläkin Jaakko toinen,
Mi on juurelta jykevä,
Tervaskanto kaatumaton,
Joka neuvoja jakavi,
Pykälöitä pitkin poikin. —
Ei ole ovissa ollut,
Vallan rappuja ravannut,
Vaan on ollut ohjaksissa,
Suunnan antaja sumussa,
Valon luoja, tai'on tuoja
Pimennoissa pappissäädyn,
Mustan seinän sokkeloissa.
Viel' on kolmas Koskisista
Nuorin suuresta suvusta,
Tasamaiden taivaltaja,
Sopusointuinen sorea,
Hienopartainen pireä —
Tuumiansa en mä tunne,
Arvaja en aikehia.
Hänkin on nätti nähdäksemme,
Tonneri totinen miesi,
Tietoniekka, taitoniekka,
Kieliniekka, kaiken niekka,
Sävyisä ja säädyllinen
Tasapuolinen tavoilta,
Edusmiessä oivallinen,
Toinen pylväs pappissäädyn.