Kokemäenkartanon Ojalan torppaan tuli Urjalasta 1886 Juho Filp Sjöblomin perhe. Poika Juho Ivar Ojala (s. 11.12.1884 Urjala) otti passin 5.8.1909. Pikkusisko Aina Amalia (s. 24.1.1887 Kokemäki) otti passin 18.11.1910 ja saapui Hesperian-laivalla Liverpoolista Halifaxiin 16.12.1910 ilmoittaen vastaanottajakseen Juho-veljensä, joka tuolloin asui Wisconsinin Superiorissa. Siellä oli osoitteensa myös 5.8.1912 kun sisar Fanny Matilda (s. 4.10.1889) saapui New Yorkin satamaan Southamptonista St Louis-laivalla.
Ainan kanssa samalla laivalla matkusti 23-vuotias Aleksandra Lehtinen 9 kuukautta vanhan tyttärensä kanssa. Heitä jäi kaipaamaan Kokemäelle Aleksandran isä Juha Kulmanen.
Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 538, 1891-1900 s. 658
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1912; Microfilm Serial: T715; Microfilm Roll: T715_1908; Line: 9; Page Number: 190.)
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Turussa syntyneestä englantilainen
Ei ihan heti tule mieleen minkälainen kirjoitusasu nimellä olisi Turussa ja ilman tuoreen kansalaisen uutta kotipaikkaa, hänen loppuelämänsä tarinaa on melko hankala selvittää. Varsinkin kun tietoni englantilaisesta sukututkimuksesta perustuvat ainoastaan Who Do You Think You Are -ohjelmaan.
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Päivä talonpoikien parissa
Valtakunnalliset sukututkimuspäivät alkoivat päivän seminaarilla, jolla oli otsikkona Talonpoikaistutkimuksen uusia näkökulmia. Istuin auditoriossa koko päivän, joten jotain raportoitavaa löytynee.
Aamun alkajaisiksi VP Toropainen tarjosi reippaan ja laadukkaan katsauksen Luvian talonpoikaispurjehdukseen. Minulla on yksi esi-isä Luvialta, mutta sisällöstä löytyi sovellettavaa akuutimpiin tarpeisiin. Kustaa Vaasan aikaan talonpojat tarjosivat kruununkyytejä, jollaisella Olof Ångermankin on voinut liikkua Uudeltamaalta Tukholmaan ja takaisin. Haettava lisätietoa. Muistettava aihe myös sitten kun palaan Porin porvarien pariin. He käyttivät samaa merireittiä ja Toropaisen kuvausta Tukholman satamameiningistäkin voi soveltaa.
Suvianna Seppälä kertoi 1500-luvun veroista, jotka ovat Olof Ångermanin myötä erinomaisen oleellista asiaa. Häpeäkseni en ole edelleenkään lukenut Seppälän väitöskirjaa alusta loppuun. Työlistalle! Esitelmässä hän korosti jälleen verotussysteemien erilaisuuksia ja monipuolisuutta. Päädynköhän kuitenkin lukemaan jokaisen sivun Ångermanin ajan Raaseporin voudintileistä?
Lounastauon jälkeen puhui Janne Haikari (jonka erinomainen väikkäri on myös kannesta-kanteen-lukemattomana hyllyssäni, vaikka siitä tänne olen tietoja useamman kerran lainannut.) Hän antoi terveellisen muistutuksen yleistysten vaarallisuudesta. Kaikki eivät toimineet niinkuin enemmistö tai yleisten arvojen ja normien mukaan oikein.
Riina Haanpään otsikko oli Muistitiedon käyttö sukututkijan apuvälineenä. Hänen esityksessään on miettimistä pidemmäksi aikaa. Osittain olen muistitietoa käyttäessä pyrkinyt ottamaan huomioon sen syntytilanteen, mutta aatehistorian kurssin ja tämä esityksen perusteella täytynee skarpata vielä lisää. Muistaa, että "muistelijan pyrkimyksenä on ymmärtää ja hallita menneisyyttään."
Jari Niemelä valotti Suomen pienviljelyvaltaisuuden taustaa. Erinomainen katsaus, joka resonoi oikeistoradikalismista väsäämääni esseeseen. Kerta toisensa jälkeen, 1960-luvulle asti, tehtiin poliittisia päätöksiä, jotka jakoivat maata pieninä paloina. Milloin milläkin perusteilla. Erikoiselta kuullosti, että 1910-luvulla pystyttiin Suomessa perustelemaan pineviljely kannattavaksi, kun Ruotsissa ja Tanskassa oli tultu päinvastaiseen tulokseen.
Viimeinen puhuja oli Sami Louekari otsikkonaan Talonpojat maisemaa muokkaamassa. Hän aloitti muistuttamalla maannousun yhteydestä kylien sijaintiin ja kertoi sitten muutamasta järvenlaskuhankkeesta Porin ympäristössä. Monista nykyajan ihmisistä järvien ja soiden kuivattaminen on luonnontuhoamista, mutta 1700- ja 1800-luvulla ajatukset olivat toisia. Eivätkä silloinkaan kaikilla ollut samoja ajatuksia. Säätyläinen, joka oli imenyt vaikutteita painetusta sanasta, ei painottanut samoja päätöksentekokriteereitä kuin talonpoika, jolla oli tarpeeksi tekemistä jo valmiiksi. Miten se kurssilla Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu opittu juttu menikään? Päätöksen hyvyyttä voidaan arvioida vain päätöksentekijällä käytössä olleen tiedon varassa.
Aamun alkajaisiksi VP Toropainen tarjosi reippaan ja laadukkaan katsauksen Luvian talonpoikaispurjehdukseen. Minulla on yksi esi-isä Luvialta, mutta sisällöstä löytyi sovellettavaa akuutimpiin tarpeisiin. Kustaa Vaasan aikaan talonpojat tarjosivat kruununkyytejä, jollaisella Olof Ångermankin on voinut liikkua Uudeltamaalta Tukholmaan ja takaisin. Haettava lisätietoa. Muistettava aihe myös sitten kun palaan Porin porvarien pariin. He käyttivät samaa merireittiä ja Toropaisen kuvausta Tukholman satamameiningistäkin voi soveltaa.
Suvianna Seppälä kertoi 1500-luvun veroista, jotka ovat Olof Ångermanin myötä erinomaisen oleellista asiaa. Häpeäkseni en ole edelleenkään lukenut Seppälän väitöskirjaa alusta loppuun. Työlistalle! Esitelmässä hän korosti jälleen verotussysteemien erilaisuuksia ja monipuolisuutta. Päädynköhän kuitenkin lukemaan jokaisen sivun Ångermanin ajan Raaseporin voudintileistä?
Lounastauon jälkeen puhui Janne Haikari (jonka erinomainen väikkäri on myös kannesta-kanteen-lukemattomana hyllyssäni, vaikka siitä tänne olen tietoja useamman kerran lainannut.) Hän antoi terveellisen muistutuksen yleistysten vaarallisuudesta. Kaikki eivät toimineet niinkuin enemmistö tai yleisten arvojen ja normien mukaan oikein.
Riina Haanpään otsikko oli Muistitiedon käyttö sukututkijan apuvälineenä. Hänen esityksessään on miettimistä pidemmäksi aikaa. Osittain olen muistitietoa käyttäessä pyrkinyt ottamaan huomioon sen syntytilanteen, mutta aatehistorian kurssin ja tämä esityksen perusteella täytynee skarpata vielä lisää. Muistaa, että "muistelijan pyrkimyksenä on ymmärtää ja hallita menneisyyttään."
Jari Niemelä valotti Suomen pienviljelyvaltaisuuden taustaa. Erinomainen katsaus, joka resonoi oikeistoradikalismista väsäämääni esseeseen. Kerta toisensa jälkeen, 1960-luvulle asti, tehtiin poliittisia päätöksiä, jotka jakoivat maata pieninä paloina. Milloin milläkin perusteilla. Erikoiselta kuullosti, että 1910-luvulla pystyttiin Suomessa perustelemaan pineviljely kannattavaksi, kun Ruotsissa ja Tanskassa oli tultu päinvastaiseen tulokseen.
Viimeinen puhuja oli Sami Louekari otsikkonaan Talonpojat maisemaa muokkaamassa. Hän aloitti muistuttamalla maannousun yhteydestä kylien sijaintiin ja kertoi sitten muutamasta järvenlaskuhankkeesta Porin ympäristössä. Monista nykyajan ihmisistä järvien ja soiden kuivattaminen on luonnontuhoamista, mutta 1700- ja 1800-luvulla ajatukset olivat toisia. Eivätkä silloinkaan kaikilla ollut samoja ajatuksia. Säätyläinen, joka oli imenyt vaikutteita painetusta sanasta, ei painottanut samoja päätöksentekokriteereitä kuin talonpoika, jolla oli tarpeeksi tekemistä jo valmiiksi. Miten se kurssilla Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu opittu juttu menikään? Päätöksen hyvyyttä voidaan arvioida vain päätöksentekijällä käytössä olleen tiedon varassa.
Höyhenillä taiteillut suojelusenkeli
Aurora Hirnin (s. 1.6.1833, o.s. Westzynthius) muistosanoissa sanomalehdessä Suomalainen 14.12.1906 hänen kuvattiin toimineen äidillisenä suojelusenkelinä Jyväskylän lyseon opiskelijoille. Sama rouva oli esitelty lehdessä Kotitaide A 06/1905 oheisella kuvalla ja otsikolla Eräs itseoppinut taiteilija. Yrjö Blomstedt kirjoittaa:Hänen taide- eli paremmin taideteollisuusalaansa kuuluvat kaikellaiset höyhen-, olki-, kalansuomu-, tuohi-, y. m. teokset, joista erityisesti taiteellisesti tehdyt, erivärisistä höyhenistä sommitellut maisemataulut ja komeat »kukkavihkoset» ovat huomiota herättäneet luonnollisuutensa, koristavan kauneutensa ja ihmeellisen tekniikkansa tähden. ...Artikkelissa on viehättävä lainaus rouvan omasta muistelusta
Hänen ammattitaitoaan ja tuotantonsa arvoa todistavat osaltaan monet tunnustukset näyttelyistä koti- ja ulkomailla. Mitaleja on hän saanut Tukholman näyttelyssä 1866 ja Helsingissä 1876. Diploomeista mainittakoon, paitsi Moskovassa saatua, Kööpenhaminassa 1888 ja Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 ansaitut palkinnot. Jyväskylän Kotiteollisuusnäyttelyyn 1900 hän vielä vanhoilla päivillään otti osaa moniaalla ihaillulla teoksella.
Kun veljeni luutnantti, sittemmin översti Westzynthius, joka v. 1853 oleskeli Odessassa, oli keväällä kotiutunut, huvitteli hän tapansa mukaan yhdessä ystävänsä, innokkaan metsästäjän, Julius v. Wrightin kanssa käymällä vesilintuja ampumassa. Se oli toukokuussa, jolloin linnut ovat pukeutuneet hääpukuunsa. — Ei tiedetty niiden rauhotuksesta mitään, sillä silloin sai niitä vielä ampua keväisinkin. — Hän oli tuonut niitä kotiin ison joukon paistiksi. Ne olivat välkkyvä-rintaisia, pehmeähöyhenisiä, ja äitini huomiota ne erityisesti kiinnittivät, sillä hän piti paljon kauniista höyhenistä. Hänellä olikin tapana niitä keräillä ja sitoa kimppuihin. Hän kokoili erikseen pitkät, komeat sulat ja kirjavat, eriväriset höyhenet ja hän löysi niissä paljon kaunista. Kun palvelijat kynivät lintuja, menin kyökkiin. Kopeloin höyhenkopassa etsien kauniita höyheniä. Silloin sattui käteeni yhteensykestyneitä niskahöyheniä. Otin ne sormieni väliin ja kun niitä silmäilin, huomasin, että ne muodostivat kukan, kauniin kiiltävälehtisen neilikka-kukan. Ihastuin tästä keksinnöstä; hain vispilän varvun ja lankaa palvelijain ompelukorista sekä sitaisin höyhentukkoni rihmalla varpuun. Tein useampia kukkia. Pehmeistä siipisulista, jotka vivahtivat viheriään, muodostin lehtiä. Näin sain kokoon pienen kukkakimpun, jonka vein äidille. Äiti tästä hyvin ilostui, samoin veljeni; ja kukkakimppuni pantiin vaasiin kaikkien nähtäväksi. Jatkoin höyhenkukkain tekoa valikoimalla tarkemmin höyhenet ja koetin yhä suuremmalla huolella niitä valmistaa. Kun teokseni alkoivat herättää vieraittenkin huomiota, päätin asettaa niitä näytteille.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Teetuokio Klingen ja Tuomiojan seurassa
Töölön demarit olivat eiliseksi paikalliseen kirjakauppaan järjestäneet keskustelutilaisuuden otsikolla Historiankirjoitus politiikan välineenä. Olin ajoissa paikalla ja pääsin teekuppini kanssa istumaan pyöreän pöydän ääreen, joten olin vain runsaan metrin etäisyydellä esiintyjistä, Erkki Tuomiojasta ja Matti Klingestä. Tila oli lopulta niin täyteen ahdettu, että jos Klinge-allergiani olisi oireillut pahemmin, pois ei olisi ollut pääsyä. Mutta onneksi ainoa oikea ärsytyksen hetki oli kun hän sanoi, että politiikan historia ja aatehistoria ansaitsisi enemmän tutkimusta kuin arjen historia, joka hänestä on kansatiedettä. Olen eri mieltä.
Pöydällä oli kappale Margaret McMillanin kirjaa The uses and abuses of history (jonka luin viime vuoden puolella) ja kuvittelin keskustelun lähtevän sen kaltaisille linjoille. Mutta ei oikeastaan.
Miehet aloittivat toteamalla, että historia ja yhteiskunnallinen toiminta on läheisessä, jopa "insestisessä", suhteessa keskenään. Klinge luetteli historiaa tutkineita presidenttejä ja kehui Tuomiojaa. Tuomioja vei sitten keskustelun siihen, että elämme historiatonta aikaa, ettei historiaa tunneta tarpeeksi hyvin, kun Hesarinkin pitää erikseen selittää kuka on Josef Stalin. Klinge vastasi käytännönläheisesti, että aina kasvaa uusia ihmisiä, jotka eivät ole Stalinista(kaan) kuulleet.
Jatkettiin historianopetuksen puutteista, kunnes Tuomioja esitti "toisena ajatuksenaan", että 1800-luvulla autonomiaa puolustaessa historiaa vääristeltiin. Tämä kuullosti siltä, mitä olin tullut kuulemaan, mutta juuri silloin putosi (ihan oikeasti ja konkreettisesti) kirjahyllystä kirja "Maat ja kansat" ja Klinge inspiroitui puhumaan maantieteen ja historian yhteydestä. (Miun maun mukaista asiaa, varsinkin todetessaan Ruotsin historiankirjoituksen olevan fiksoitunut nykyisiin rajoihin.)
Tuomioja yritti palata lähemmäs otsikkoa väittämällä, että historiankirjoituksesta ennen 60-lukua (Kekkonen, suomettuminen) ei ole erimielisyyttä. Sen sijaan, että olisi puhuttu tämän mahdollisista poliittisista implikaatioista Klinge siirtyi tutkimuksen ja historiakulttuurin välisiin eroihin. Hämärän yleisökommentin jälkeen Tuomioja ryhtyi kritisoimaan muita maita, joissa lainsäädännöllä on yritetty kirjoittaa historiaa. Ei meillä tietenkään.
Sitten pari yleisökommenttia, joista toinen oli huomattavan pitkä monologi Sveitsistä, Leninistä, ja edustuksellisuudesta. Ajattelin olla yhtä vapautunut ja kysyin saamelaisten maanomistuksen, politiikan ja historian yhteydestä. Sain Klingeltä miniluennon maanomistuksen problematiikasta (tos-kii, ei ollut mitään uutta tietoa). Aloin vähitellen ymmärtää asuvani konsensuksen valtakunnassa, jossa historialla ei ole miesmuistiin tehty politiikkaa. Ainoa tapa käyttää historiaa väärin suomalaisessa politiikassa on jättää se huomiotta? Tämä oli ymmärtääkseni Tuomiojan tuomio Perussuomalaisista.
Yleisökysymys jokamiehen oikeudesta johti hyppäykseen demografiaan, jonka historioitsijat ovat laiminlyöneet. No, aihe tuli ainakin esiteltyä sillä ainoalla poliittisen historian luennolla, jolla istuin, ja tuli mukaan myös taloushistorian kurssin suorittamiseksi kirjoittamaani esseeseen. Mitäs seuraavaksi?
Takaisin Eurooppaan. Klinge oli jo aiemmin maininnut hankkeesta määritellä Euroopan lapsukaisille opetettava yhteinen minimioppimäärä. Tässähän on kyse historiankirjoituksesta politiikan välineenä, bravo! Todellinen yhdentyminen vaatii yhteisen menneisyyden. Nationalistisen historiankirjoituksen sijaan euroopplaista, mutta EI internationaalista. Klinge todisti (taas kerran) Euroopan monista yhteisistä asioista. Tuomioja muistutti, siitä, että historiankirjoitus eurooppalaisesta näkökulmasta ei saa tarkoittaa uusien rajojen vetoa. Jälkimmäisen kanssa samaa mieltä. Edelliselle olisin halunnut esittää pari vastaväitettä.
En saanut tähän mukaan ihan kaikkea puolentoista tunnin aikana tekemistäni muistiinpanoista, mutta suurimman osan kuitenkin. Eli en kovin paljoa saanut keskustelusta irti. Mutta olipa kokemus tuokin.
Pöydällä oli kappale Margaret McMillanin kirjaa The uses and abuses of history (jonka luin viime vuoden puolella) ja kuvittelin keskustelun lähtevän sen kaltaisille linjoille. Mutta ei oikeastaan.
Miehet aloittivat toteamalla, että historia ja yhteiskunnallinen toiminta on läheisessä, jopa "insestisessä", suhteessa keskenään. Klinge luetteli historiaa tutkineita presidenttejä ja kehui Tuomiojaa. Tuomioja vei sitten keskustelun siihen, että elämme historiatonta aikaa, ettei historiaa tunneta tarpeeksi hyvin, kun Hesarinkin pitää erikseen selittää kuka on Josef Stalin. Klinge vastasi käytännönläheisesti, että aina kasvaa uusia ihmisiä, jotka eivät ole Stalinista(kaan) kuulleet.
Jatkettiin historianopetuksen puutteista, kunnes Tuomioja esitti "toisena ajatuksenaan", että 1800-luvulla autonomiaa puolustaessa historiaa vääristeltiin. Tämä kuullosti siltä, mitä olin tullut kuulemaan, mutta juuri silloin putosi (ihan oikeasti ja konkreettisesti) kirjahyllystä kirja "Maat ja kansat" ja Klinge inspiroitui puhumaan maantieteen ja historian yhteydestä. (Miun maun mukaista asiaa, varsinkin todetessaan Ruotsin historiankirjoituksen olevan fiksoitunut nykyisiin rajoihin.)
Tuomioja yritti palata lähemmäs otsikkoa väittämällä, että historiankirjoituksesta ennen 60-lukua (Kekkonen, suomettuminen) ei ole erimielisyyttä. Sen sijaan, että olisi puhuttu tämän mahdollisista poliittisista implikaatioista Klinge siirtyi tutkimuksen ja historiakulttuurin välisiin eroihin. Hämärän yleisökommentin jälkeen Tuomioja ryhtyi kritisoimaan muita maita, joissa lainsäädännöllä on yritetty kirjoittaa historiaa. Ei meillä tietenkään.
Sitten pari yleisökommenttia, joista toinen oli huomattavan pitkä monologi Sveitsistä, Leninistä, ja edustuksellisuudesta. Ajattelin olla yhtä vapautunut ja kysyin saamelaisten maanomistuksen, politiikan ja historian yhteydestä. Sain Klingeltä miniluennon maanomistuksen problematiikasta (tos-kii, ei ollut mitään uutta tietoa). Aloin vähitellen ymmärtää asuvani konsensuksen valtakunnassa, jossa historialla ei ole miesmuistiin tehty politiikkaa. Ainoa tapa käyttää historiaa väärin suomalaisessa politiikassa on jättää se huomiotta? Tämä oli ymmärtääkseni Tuomiojan tuomio Perussuomalaisista.
Yleisökysymys jokamiehen oikeudesta johti hyppäykseen demografiaan, jonka historioitsijat ovat laiminlyöneet. No, aihe tuli ainakin esiteltyä sillä ainoalla poliittisen historian luennolla, jolla istuin, ja tuli mukaan myös taloushistorian kurssin suorittamiseksi kirjoittamaani esseeseen. Mitäs seuraavaksi?
Takaisin Eurooppaan. Klinge oli jo aiemmin maininnut hankkeesta määritellä Euroopan lapsukaisille opetettava yhteinen minimioppimäärä. Tässähän on kyse historiankirjoituksesta politiikan välineenä, bravo! Todellinen yhdentyminen vaatii yhteisen menneisyyden. Nationalistisen historiankirjoituksen sijaan euroopplaista, mutta EI internationaalista. Klinge todisti (taas kerran) Euroopan monista yhteisistä asioista. Tuomioja muistutti, siitä, että historiankirjoitus eurooppalaisesta näkökulmasta ei saa tarkoittaa uusien rajojen vetoa. Jälkimmäisen kanssa samaa mieltä. Edelliselle olisin halunnut esittää pari vastaväitettä.
En saanut tähän mukaan ihan kaikkea puolentoista tunnin aikana tekemistäni muistiinpanoista, mutta suurimman osan kuitenkin. Eli en kovin paljoa saanut keskustelusta irti. Mutta olipa kokemus tuokin.
Linkkiretki vanhoihin rakennuksiin
Museovirasto julkaisi viime viikolla rakennushistorian selvitysoppaan. Sen kunniaksi linkitän joitakin aikanaan löytämiäni opinnäytteitä:
- Laura Pekkanen: Eriksnäsin kartanon tuulimyllyn restaurointisuunnitelma
- Katariina Sommarberg: Urajärven kartanomuseon sivurakennuksen rakennusvaiheet ja dendrokronologinen iänmääritys
- Mari Lehtinen: Keisarinaseman I-II -luokan odotussalin katon salaisuus. Koristemaalatun pinkopahvin restauroinnin ja konservoinnin suunnittelu – etiikka ja käytäntö
- Elina Maijanen: Kolmannen luokan luksusta : Keisarinaseman III-luokan odotussalin ja matkatavaratilan koristemaalausten alustava rekonstruktiosuunnitelma ja vanhojen rakennuspaperimateriaalien tutkimus
- Tanja Lindfors: Salin seinien tutkimus ja konservointisuunnitelma : Kankaisten kartano, Masku
- Hanna Rotonen: Ainola : Interiöörien väri- ja pintatutkimuksia
- Lasse Karhu: Kaipiaisten rautatieyhteisön rakennukset : Kartoitus asema-alueen 1800-luvun lopun rakennuskannasta
- Leila Manninen: Kuistin käytöstä, historiasta ja korjauksesta : Nikkarityylisen kuistin korjaus
- Hanna Tuominen: Salinmäen ulkomuseon päärakennus : Vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma
- Susanna Hietamäki: Valeenin talo : Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen siirto [Lappajärven Tarvolan kylässä]
Tuija Saralampi: Kannuksen Kiistolan päärakennuksen alapohjan vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma - Suvi Pajunen: Pentin tilan uloslämpenevän saunan muuttaminen savusaunaksi : Tarkastelua Venetsian julistuksen 1964 pohjalta
- Laura Salli: Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan hirsirakennuksen seinien lisäeristäminen
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Mediajulkisuutta ja iltaohjelmaa
Sain kauan kaipaamaani mediajulkisuutta hieman yllättävässä paikassa. Tällä viikolla ilmestyneessä Kauneus & Terveys -lehdessä on Suhteet nyt -palstalla teemana sukututkimus ja pieni pätkä meikäläisestä. Muistaakseni (case Optio&Hesari) repäistyt lainaukset olivat sallittuja?
Samalla sivulla oli myös Erkki Tuomiojan kuva ja ketäs minä olenkaan juuri lähdössä kuuntelemaan otsikolla Historian käyttö politiikassa? Jos pääsen perille eikä Klinge-allergiani ylly voittamattomaksi, aiheesta lisää täällä huomenna.
Samalla sivulla oli myös Erkki Tuomiojan kuva ja ketäs minä olenkaan juuri lähdössä kuuntelemaan otsikolla Historian käyttö politiikassa? Jos pääsen perille eikä Klinge-allergiani ylly voittamattomaksi, aiheesta lisää täällä huomenna.
Osittain onnistunut paluu Kansallismuseoon
Viime viikolla renesanssiin loppunut opastettu kierros Kansallismuseossa jatkui eilen. Käsittääkseni taidehistorian tutkinnon suorittanut oppaamme vei meitä huoneesta toiseen marmattaen huonekalujen ei-sisutuksellisesta esillepanosta. Havahduin opastuksen ja näyttelyn taidehistoriallisuuteen tosissani vasta kun hän pysähtyi erään vitriinin luo ja sanoi suunnilleen "Kun tämä nyt on Suomen Kansallismuseo, niin yksi vitriini on Suomen suurmiehille. On puhuttu historiallisen museon tarpeesta, mutta en minä tiedä minkälainen se olisi."
Kotimatkani mietinnän perusteella se olisi varmaankin paikka, jossa tuotaisiin esiin tapahtumia kuten nuijasota, nälkävuosi 1601, 1690-luvun nälkävuodet, Isoviha, Suomen sota ja 1860-luvun nälkävuodet. Ja mahdollisesti jotain positiivista kehitystä niinkuin perunan viljelyn omaksuminen tai Turun Akatemian ja Jyväskylän kaupungin perustaminen. Olen aiemmin täällä kommentoinut historiallista museohanketta muistaakseni negatiivisesti, taidan vaihtaa säveltä.
Kun selostuksessa päästiin kohtaan "huomatkaa, että peilit tehtiin kahdesta osasta, se johtui veroista", aloin oman äänettömän monologini "no, ei kyllä ole yhdessäkään näkemässäni lääninveroniteessä ollut mitään peiliveroa". Heh, heh. Seuraavan huoneen vitriinistä löysin painotuotteen "Kongl Maj:ts Taxa på Inrikes????-Tulle" vuodelta 1756 (Kysymysmerkit kiitos kammottavan käsialani.). Siitä oli esillä aukeama, jossa tosiaankin yli sylin korkuisesta peililasista meni TULLImaksu. Vero ja tulli on eri asia, minusta. Mutta en enää tule puuttumaan oppaiden puheeseen tästä aiheesta, edes hiljaa mielessäni.
Ohittaessamme 1600-luvun pappilasisustuksen ihailin tietenkin Kokemäen Gottlebenien perintötuoleja. (Joista oppaamme ei sanonut sanaakaan, massiivinen miinus.) Huolellisesti silmäilin taas kerran hyllyt löytääkseni rasian, joka kuuluu samaan satsiin ja joka Museoviraston esinehallintajärjestelmän mukaan pitäisi olla perusnäyttelyssä. Ei näy tälläkään kertaa. Päästyämme kansanesinehuoneeseen, jossa oli vitriinillinen rasioita, tuli mieleen, että jos se olisi täällä... Lisätietolappunen käteen ja KYLLÄ: Siinä se on! Pimeä kännykäkuva todistukseksi suorituksesta:
Kotimatkani mietinnän perusteella se olisi varmaankin paikka, jossa tuotaisiin esiin tapahtumia kuten nuijasota, nälkävuosi 1601, 1690-luvun nälkävuodet, Isoviha, Suomen sota ja 1860-luvun nälkävuodet. Ja mahdollisesti jotain positiivista kehitystä niinkuin perunan viljelyn omaksuminen tai Turun Akatemian ja Jyväskylän kaupungin perustaminen. Olen aiemmin täällä kommentoinut historiallista museohanketta muistaakseni negatiivisesti, taidan vaihtaa säveltä.
Kun selostuksessa päästiin kohtaan "huomatkaa, että peilit tehtiin kahdesta osasta, se johtui veroista", aloin oman äänettömän monologini "no, ei kyllä ole yhdessäkään näkemässäni lääninveroniteessä ollut mitään peiliveroa". Heh, heh. Seuraavan huoneen vitriinistä löysin painotuotteen "Kongl Maj:ts Taxa på Inrikes????-Tulle" vuodelta 1756 (Kysymysmerkit kiitos kammottavan käsialani.). Siitä oli esillä aukeama, jossa tosiaankin yli sylin korkuisesta peililasista meni TULLImaksu. Vero ja tulli on eri asia, minusta. Mutta en enää tule puuttumaan oppaiden puheeseen tästä aiheesta, edes hiljaa mielessäni.
Ohittaessamme 1600-luvun pappilasisustuksen ihailin tietenkin Kokemäen Gottlebenien perintötuoleja. (Joista oppaamme ei sanonut sanaakaan, massiivinen miinus.) Huolellisesti silmäilin taas kerran hyllyt löytääkseni rasian, joka kuuluu samaan satsiin ja joka Museoviraston esinehallintajärjestelmän mukaan pitäisi olla perusnäyttelyssä. Ei näy tälläkään kertaa. Päästyämme kansanesinehuoneeseen, jossa oli vitriinillinen rasioita, tuli mieleen, että jos se olisi täällä... Lisätietolappunen käteen ja KYLLÄ: Siinä se on! Pimeä kännykäkuva todistukseksi suorituksesta:
Hedelmättömiä perintöjuttuja
Kaikilla tarpeellisilla luvilla varustettuna lähti Gustaf Bomberg Viroon 22.9.1781. Oli kuninkaallisen viranomaisen antama passi ja Turun akatemian todistus. Ei kuitenkaan päätynyt sinne minne piti, vaan kirjoitti lokakuussa Kivinavalta. Sitten ei kuulunutkaan enää mitään, mikä muodostui ongelmaksi kun Bomberg peri osuuden Hauhon Pietilästä. Iäkkääksi tullut holhooja kuulutti pojan perään kolmannen kerran sanomalehdessä Inrikes tidningar 2.11.1796.Bombergin tiedot löytyvät Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista niin täydellisinä, ettei leike tarjoa juuri mitään uutta.
Turun ruotsalaisessa seurakunnassa haudattiin syksyllä 1769 luutnantti Jonas Bahrfot (Hiski). Hänen "lihallinen" veljensä Henrik Georg Barfoth sai tietää kuolemasta sanomalehteä lukemalla ja maaliskuussa 1772 tämä pappismies heräsi ihmettelemään veljen perinnönjaon viipymistä. Sen sijaan että olisi lähettänyt asiallisen kirjeen paikallisille viranomaisille, hän lähetti ylläolevan ilmoituksen sanomalehteen. Julkaistiin Inrikes tidningarin sivulla 9.4.1772.En minä tästä keksi tämän enempää kommentoitavaa. Hidasta oli tiedonkulku ja outoja suunnat.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Kuusi tuntia Ruotsin historiaa, kahteen kertaan
Toissa perjantaina huomasin, että TV-sarjan Sveriges historian ensimmäiset osat olivat saatavilla DVD-levyillä. Heti kun oli kaikki tarvittavat pankkikoodit käsillä - maanantaina - tein tilauksen ja yllätyin iloisesti päästessäni jo keskiviikkoiltana hakemaan levyt postista. Sunnuntaiaamupäivään mennessä olin katsonut ne jo kahteen kertaan läpi.
Olin nähnyt sarjasta mainintoja verkkosivuilla ja sitä oli kuvattu suursatsaukseksi. Tämä piti paikkansa. Joka jaksossa oli elävöittämisjaksoja eikä rahaa eikä vaivaa säästelty. Dick Harrison ja juontaja Martin Timell kävivät seisomassa erinäisissä metsissä ja kirkoissa. Historiasta oli tehty niin elävää ja konkreettista kuin vain oli osattu. Keskityin sisällön sijaan ehkä liikaakin tarkastelemaan sitä, mitä sanottiin ja miten, mutta ehkä sitten kolmannella tai neljännellä katselukerralla...?
Kahdella ensimmäisellä kerralla huomioitua
Osa 1 Kivikausi 13000eKr-1800eKr: Ainakin kahteen kertaan Harrison sanoi, että kaikki ruotsalaiset ovat maahanmuuttajia, ei ole alkuasukkaita. Epäselväksi sen sijaan jäi millä vauhdilla kivikauden asutus levisi Ruotsissa ja minne asti. Suomalaisissa kivikauden ajan esityksissä korostetaan aina rantaviivan siirtymistä, tässä ei ollenkaan. Vähemmän merkityksellistä Itämeren eteläosassa? Aika oli rauhanomaista, mitä nyt vähän kannibalismia.
Osa 2 Vallan synty 1800eKr-800jKr: Pronssin myötä tulee esiin statuserot ja väkivalta. Ihmisluonnon tuntien olisikohan kuitenkin vaan niin, että kivikaudelta näistä ilmiöistä ei ole arkeologisia jälkiä? Jaksossa esitetyt megaliittihaudat ja kalliokaiverrukset näyttävät hyvin konkreettisesti Ruotsin kuuluneen eri kulttuuripiiriin kuin Suomen. Rautakauden alkaessa Ruotsissa syntyy yhteys Rooman valtakuntaan, alkaa taloudellinen nousu ja riimikivien kaiverrus.
Osa 3 Viikinkiaika 800-1100: Viikingeistä todettiin ainakin kahteen kertaan, että nykyisellä turistikrääsällä ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden kanssa. Miesviikinkien rinnalle nostettiin naiset, joista muutamat on haudattu taikakalujen kanssa. Naiset olivat mukana myös viikinkien laivoissa, viikinkien merkittävin kauppatavara oli orjat. Ohjelman tekstin mukaan näitä kaapattiin Balttiasta ja Venäjältä. Taas on suomalaisia syrjitty!
Osa 4 Valtion synty 1100-1350: Viikinkiajan jäljiltä Ruotsin alueella oli jonkinlaisia valtion alkuja, mutta pääasiassa vallitsi oman käden oikeus. Tätä valotettiin kertomalla tarina pyhimykseksi päätyneestä Elinistä, josta en ollut koskaan kuullut. Samanlaista mafiameininkiä oli todennäköisesti Suomessakin ennenkuin Birger jaarli tuli ja yhdisti ruotsalaiset sekä meidät verotuksen ja lain alle. Muun asian ohessa opin, että nykyään arvokkaan yksiväriset hautakivet olivat alunperin väritettyjä. Niiinkuin antiikin Kreikassa. Jonka raunioilla viikingit kävivät hyppimässä, edellisen jakson perusteella.
Osa 5 Ruton aika 1350-1430: Lupaavaan kehitykseen aiheutti kuprun rutto. Yllättävänä asiana siitä mainittiin, että Ruotsissa autioitui tuolloin nimenomaan harvaanasutut seudut, joista oli joku lähtenyt ihmisten ilmoille ja takaisin tullessaan tappanut koko kylän. Jakson sankaritar on Kuningatar Margareta, joka esitetään erinomaisen osaavana. Saman kohtelun saa Erik Pommerilaisen vaimo Filippa, jonka valtionaistaitojen ansiosta vietettiin rauhallisia vuosikymmeniä.
Osa 6 Kapinan aika 1430-1520: Mutta sitten alkaa kamala saksalaisten ja tanskalaisten voutien aika, joka nostattaa talonpojat kapinaan. Aika esitettiin jaksossa juuri niin sekavana kuin miltä se on minusta aina ennenkin vaikuttanut.
Olin nähnyt sarjasta mainintoja verkkosivuilla ja sitä oli kuvattu suursatsaukseksi. Tämä piti paikkansa. Joka jaksossa oli elävöittämisjaksoja eikä rahaa eikä vaivaa säästelty. Dick Harrison ja juontaja Martin Timell kävivät seisomassa erinäisissä metsissä ja kirkoissa. Historiasta oli tehty niin elävää ja konkreettista kuin vain oli osattu. Keskityin sisällön sijaan ehkä liikaakin tarkastelemaan sitä, mitä sanottiin ja miten, mutta ehkä sitten kolmannella tai neljännellä katselukerralla...?
Kahdella ensimmäisellä kerralla huomioitua
Osa 1 Kivikausi 13000eKr-1800eKr: Ainakin kahteen kertaan Harrison sanoi, että kaikki ruotsalaiset ovat maahanmuuttajia, ei ole alkuasukkaita. Epäselväksi sen sijaan jäi millä vauhdilla kivikauden asutus levisi Ruotsissa ja minne asti. Suomalaisissa kivikauden ajan esityksissä korostetaan aina rantaviivan siirtymistä, tässä ei ollenkaan. Vähemmän merkityksellistä Itämeren eteläosassa? Aika oli rauhanomaista, mitä nyt vähän kannibalismia.
Osa 2 Vallan synty 1800eKr-800jKr: Pronssin myötä tulee esiin statuserot ja väkivalta. Ihmisluonnon tuntien olisikohan kuitenkin vaan niin, että kivikaudelta näistä ilmiöistä ei ole arkeologisia jälkiä? Jaksossa esitetyt megaliittihaudat ja kalliokaiverrukset näyttävät hyvin konkreettisesti Ruotsin kuuluneen eri kulttuuripiiriin kuin Suomen. Rautakauden alkaessa Ruotsissa syntyy yhteys Rooman valtakuntaan, alkaa taloudellinen nousu ja riimikivien kaiverrus.
Osa 3 Viikinkiaika 800-1100: Viikingeistä todettiin ainakin kahteen kertaan, että nykyisellä turistikrääsällä ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden kanssa. Miesviikinkien rinnalle nostettiin naiset, joista muutamat on haudattu taikakalujen kanssa. Naiset olivat mukana myös viikinkien laivoissa, viikinkien merkittävin kauppatavara oli orjat. Ohjelman tekstin mukaan näitä kaapattiin Balttiasta ja Venäjältä. Taas on suomalaisia syrjitty!
Osa 4 Valtion synty 1100-1350: Viikinkiajan jäljiltä Ruotsin alueella oli jonkinlaisia valtion alkuja, mutta pääasiassa vallitsi oman käden oikeus. Tätä valotettiin kertomalla tarina pyhimykseksi päätyneestä Elinistä, josta en ollut koskaan kuullut. Samanlaista mafiameininkiä oli todennäköisesti Suomessakin ennenkuin Birger jaarli tuli ja yhdisti ruotsalaiset sekä meidät verotuksen ja lain alle. Muun asian ohessa opin, että nykyään arvokkaan yksiväriset hautakivet olivat alunperin väritettyjä. Niiinkuin antiikin Kreikassa. Jonka raunioilla viikingit kävivät hyppimässä, edellisen jakson perusteella.
Osa 5 Ruton aika 1350-1430: Lupaavaan kehitykseen aiheutti kuprun rutto. Yllättävänä asiana siitä mainittiin, että Ruotsissa autioitui tuolloin nimenomaan harvaanasutut seudut, joista oli joku lähtenyt ihmisten ilmoille ja takaisin tullessaan tappanut koko kylän. Jakson sankaritar on Kuningatar Margareta, joka esitetään erinomaisen osaavana. Saman kohtelun saa Erik Pommerilaisen vaimo Filippa, jonka valtionaistaitojen ansiosta vietettiin rauhallisia vuosikymmeniä.
Osa 6 Kapinan aika 1430-1520: Mutta sitten alkaa kamala saksalaisten ja tanskalaisten voutien aika, joka nostattaa talonpojat kapinaan. Aika esitettiin jaksossa juuri niin sekavana kuin miltä se on minusta aina ennenkin vaikuttanut.
maanantai 28. helmikuuta 2011
Sukututkimuspäivät lähestyvät...
Valtakunnalliset sukututkimuspäivät lähestyvät, alkaa jännittää! Messuavustajani huolehtii jo vaihtorahoista ja pöytäliinasta. Itse sain viikonlopun päivänvalossa otettua myytävien kirjojen kansista kuvat, jotka paperille painettuna lienevät ständin ainoa koristus. Toivottavasti tulee porukkaa Poriin ja jos olet blogin lukija, tule moikkaamaan. Ei ole pakko ostaa kirjaa...
Dick Eastman raportoi Lontoossa viime viikonvaihteessa pidettyä sukututkimustapahtumaa (osa 1 ja 2). Kävijöitä kaikkiaan noin 13 000 ja ensimmäisenä aamuna jonot, joiden sisäänpääsy kesti kaksikymmentä minuuttia!
Porissa on perinteisen ohjelman lisäksi kaksi uutta elementtiä. SSHY järjestää jäsenilleen tapahtuman, jossa "SSHY:n puheenjohtaja Sami Lehtonen ja Timo Nyholm kertovat yhdistyksen ajankohtaisista asioista" (kutsu lähetetty jäsenille sähköpostitse 10.2.2011). SSS puolestaan pitää kevätkokouksensa Porissa. Siellä käsiteltäneen toimintakertomus, joka harvinaisessa avoimuuden hengessä oli laitettu esille sekä Seuran etusivulle, että SukuForumille hallituksen hyväksymässä muodossa. Jokin aika sitten mainitsemani henkilöhakemistojen tallennusprojekti on näköjään käynnissä, mutta sen tulosten ulostulo jää edelleen arvoitukseksi. Selväksi sen sijaan toimintakertomuksesta käy, että hallitus ei ole nähnyt Hiski-tallennuksen edistymistä mainitsemisen arvoiseksi. Ei kyseinen työ aivan pysähdyksissä viime vuonna ollut?
Dick Eastman raportoi Lontoossa viime viikonvaihteessa pidettyä sukututkimustapahtumaa (osa 1 ja 2). Kävijöitä kaikkiaan noin 13 000 ja ensimmäisenä aamuna jonot, joiden sisäänpääsy kesti kaksikymmentä minuuttia!
Porissa on perinteisen ohjelman lisäksi kaksi uutta elementtiä. SSHY järjestää jäsenilleen tapahtuman, jossa "SSHY:n puheenjohtaja Sami Lehtonen ja Timo Nyholm kertovat yhdistyksen ajankohtaisista asioista" (kutsu lähetetty jäsenille sähköpostitse 10.2.2011). SSS puolestaan pitää kevätkokouksensa Porissa. Siellä käsiteltäneen toimintakertomus, joka harvinaisessa avoimuuden hengessä oli laitettu esille sekä Seuran etusivulle, että SukuForumille hallituksen hyväksymässä muodossa. Jokin aika sitten mainitsemani henkilöhakemistojen tallennusprojekti on näköjään käynnissä, mutta sen tulosten ulostulo jää edelleen arvoitukseksi. Selväksi sen sijaan toimintakertomuksesta käy, että hallitus ei ole nähnyt Hiski-tallennuksen edistymistä mainitsemisen arvoiseksi. Ei kyseinen työ aivan pysähdyksissä viime vuonna ollut?
Kotirintaman tunnelmaa elokuvateatterissa
Pitkittyneen vilustumiseni vuoksi minulta oli jäädä Tuntemattoman emännän näkeminen elokuvateatterissa väliin. Lauantaisen aatehistorian tentin jälkeen oli sopiva tunnelma ja rohkaistuin yrittämään. Enkä onneksi yskinyt kuin pari minuuttia elokuvan alussa.Olin ymmärtänyt, että Tuntematon emäntä kuvaisi aikusten naisten elämää maaseudulla sodan aikana, joten olin hieman hämmentynyt elokuvan ajan, sillä haastateltavat olivat enimmäkseen olleet lapsia sodan aikana. He tietenkin kertoivat äitinsä(kin) kokemuksista, mutta loppujen lopuksi tuntui siltä, että emäntä jäi edelleen tuntemattomaksi. Enimmäkseen kuvattiin rankkaa työntekoa ja köyhiä oloja, mikä ei varsinaisesti eroa siitä, mitä elämä oli ennen sotaa.
Voima-lehdessä elokuvasta oli melko positiivinen arvio, jota en valitettavasti ottanut talteen. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Anu Silfverberg toteaa "Voimakkaana elokuvasta nousee esiin se emotionaalinen ja sosiaalinen työ, jota vaadittiin kun isät palasivat kotiin muuttuneina miehinä, joita oli varottava, hoidettava ja pelättävä. Siihen tai johonkin muuhun olisi voinut rajata enemmän. Nyt dokumentti pyrkii kattamaan kaiken mitä tehtiin, mistä seuraa, että elokuvallisuus jää paikoin oppituntimaisuuden jalkoihin."
Filmi oli kuitenkin henkilökohtaisten muistojen esittelyä, eikä tutkittua faktaa. Jossain välissä todettiin, että kaikki palautetut venäläiset sotavangit tapettiin. SukuForumilla ei olla näin kategorisia ja jostain tutkimuksesta varmaan löytyisi perusteltu näkemys.
Kuva Sirkka Nukarin kotiarkistosta, Tuntemattoman emännän lehdistökuvista.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Kerättyä
Alakulmansa perusteella vuonna 1895 Fritz von Dardelin maalaama kuva kuuluu Nordiska Museetin Wikimediaan digitoimaan kokoelmaan. Kesää odotellessa...
Reija Satokangas nautti nykyajan mahdollisuuksista:
Tänään töihin soitti opiskelija arkistosta, jossa oli tekemässä kandityötään: ja niin me koneiden ääressä, eri puolilla kaupunkia selasimme arkistoluetteloita ja etsimme lisämatskua: joskus muinoin tämä olisi vaatinut meetinkiä arkistolle, materiaalien tilaamista makasiineista ja kaikenlaista muuta ajankulunkia. Mutta eipä tarvi enää kun on arkistoluettelot aineistokuvauksineen netissä. Hyvä juttu!Clio on på svenska harmitellut 1600-luvun vaatteiden mallien löytämisen vaikeutta. Olen itse aikanaan hakenut pukukuvia internetistä ja ollut samoissa tunnelmissa.
Kiiltomato.net:ssä Otto Lappalainen esitteli Ina Langen romaanin Huonompaa väkeä, joka sijoittuu Helsinkiin Venäjän vallan aikaan.
Aikaisemmin tällä viikolla reposteltiin kallojen mittausta, mutta sillä tehdään edelleen tiedettä. Ylen tiedeuutisten (joissa historia edelleen vain esihistoriaa) mukaan kallomittauksiin perustuen väitetään, että maatalouden tuoneet ihmiset syrjäyttivät entisen väestön Euroopan etelä- ja keskiosissa. "Sen sijaan Euroopan pohjoisosissa, Baltiassa, Skandinaviassa ja Venäjällä viljelijät eivät pystyneet syrjäyttämään aiempia asukkaita, jotka kuitenkin omaksuivat tulokkaiden tuomia uusia tapoja."
Kokonaisvaltaisen kirjoittamisen blogitekstiin Akateemisen kirjoittamisen opetus oli Ville Vuolanto perusteellisesti kommentoinut Tampereen historian oppiaineen käytäntöjä.
Suomen maantiedosta 1762
Kirja Inledning til Geographien öfwer Sweriges Ricke vuodelta 1762 kertoo Suomen viljelyskasveista muun muassa että
Kirja esittelee, kuten odottaa saattaa, Suomen pääkohteet, kuten kaupungit. Mutta maaseudulta on poimittu hieman erikoisempia asioita. Nousiaisten jälkeen mainitaan
Förutan den wanliga Säden, sås i Björneborgs-Län et slags hwita Ärter, som äro större än de små grå Ärter, och mogna tidigare än de. ... den äkta Rhabarbaren har i Helsingfors, och i Academie-Trägården i Åbo, blifwit med framgång planterad.Kasvitietämykseni riittää raparperiin, mutta ei herneisiin, jotka ovat nykyään enimmäkseen vihreitä eikä valkoisia tai harmaita?
Kirja esittelee, kuten odottaa saattaa, Suomen pääkohteet, kuten kaupungit. Mutta maaseudulta on poimittu hieman erikoisempia asioita. Nousiaisten jälkeen mainitaan
Lillheikilä, en Kongs-Ladugård, i Pykie Härad och St. Karins Socken, blef bort-arrenderad til den mästbjudande, genom Auction den 12 Januarii år 1761. Gåprden består af 30 Tunnelands årligt Utsäde, 157 Parmar Hö, några Dagswärks-Torp, samt ringa Skog och Fiske.Uudenkaupungin jälkeen
Killanketo, på Swenska Dans-Hed, är en ljuflig Lustskog omkring en slättmark i Wirmo Socken, hwarest i fordna tider allahanda öfningar blifwit af Ungdomen anstäldte, förmedelst springande, dansande, kastande. I berget Warkainwuori, icke långt derifrån, äro stora Hål, såsom Kamrar. Det Berget Jutinwuori, i samma Socken, har bekommit namn af et Fältslag, som med de Danska der för sig gådt.Kokemäen kohdalla noteerataan Kokemäenkartano ja sitten lähde, jonka erikoisesta käyttäytymisestä en muista muualla lukeneeni (mutta muistini on pettäväinen)
Saris, en gammal Kongsgård, I Wirmo Socken, war Gref Gustaf Gustafsson af Wasaborg förlänt; men är nu Öfwerste-Boställe wid Kongl. Lif-Dragone Regementet: der skal i fordna tider, såsom menas, hafwa warit et Konunga-Säte, hwilket ock namnets ursprung, Saar, Stoor-Herre, tyckes medgifwa.
Pyhä, en wacker Kongs-Ladugård, i samma Socken belägen.
Här är en Källa, som skal hafwa communication med en annan i Wirmo Socken, kallad Tursenpärä-Källa: bägge af den beskaffenhet, at de på åtskilliga tider hafwa til- och aflopp; men när den ena aftager, så tiltager, så tiltager den andra.Kuka tuollaisen on voinut huomata? Kaksi kirjeenvaihtotoveria raportoineet lähdeveden tasosta paremman aiheen puutteessa? Huomattavasti asiallisempaa tietoa on löytynyt Orivedestä
Oriwäsi, en socken, 22 mil ifrån Åbo: Näst Råg och Korn är gröna Linet Inbyggarenas förnämsta Näringsmedel, hwilket de tillaga på et egit och särskildt sätt. Det har en gröngul färg, och är tågrikare, längre och mera hållfast, än det hwita Linet. Somlige Bönder kunna här sälja til 20, 50 à 60 Lisspind Lin, och hwzart Pund håller til 6, 7 à8, och äfwen til 10, 12 à 14 marker finhäckladt Lin.Alkaa syntyä mielikuva, että Googlen ja internetin puutteessa kirjoittaja on tainnut lähettää kirjeitä kirkkoherroille tms. ja pyytänyt tiedonantoja, jotka on sitten kopioinut muun tekstin jatkoksi. Tai kopsannut sanomalehtien ilmoitukset. Ainakin Pohjanmaalle päästyä, Kokkolan kohdalla kerrotaan miehestä, joka oli esiintynyt jo sanomalehdessäkin.
En half mil från Sockne-Kyrkan, har framledne Klockaren Math. Rasmus uprögt et nybrukt Hemman, upbrutit Åker af stenbackar, och den tillika med en del af Ången infredat med Sten murar; samt Fä- och Fårhuset upmurat af sten, i en byggnad af 48 alnars längd, och 21 alnars bredd.Hämeestä, Hauhon tienoilta on raportoitu isonvihan kauheuksista
Denna orten har ock måst förfara Ryssens gufwliga medfart i de twänne sidsta olyckeliga Krigen; och i synnerhet år 1713, då däggande Barn blefwo tillika med sina Mödrar med Spjut genomrände, eller ock lefwande upbrände, och på Störar uphängde, samt Barnen med händren fattade och mot Wäggar ihjälslagne.Uudeltamaalta löytyy kiinnostukseni kohde, Espoon terveyslähde:
I Esbo Socken, 2 1/2 mil från Helsingfors, har blifwit nyligen en Hälsobrunn uptäckt och inrättad, derest en artig konstbyggnad är gjord, så at Brunswatnet, ifrån 3 alnars bredt och rundt Stenkar, igenom 7 pipor eller spiror, likt en Krona, i högden upspringer, och gifwer hwarje tima med detta konstwärket öfwer 420 kannor klart watten.Savossa tiedetään kevään tulo
Alla år om Wårtiden gå wilda Renar til tusendtals från Lappmarken til Sawolax Sjöarna. Inbyggarne som bo i Nordost berätta, at dessa Renar komma tågande ifrån Paldamo Socken i Öster-Botten, genom en stor Skog, kallad Korholan Sydenma, oc sedan de gådt förbu flera Insjöar, såsom Sywarä och Pera???ret, samt kommit til Karhuwesi, fördela de sig, liksom efter nåpgon anwisning, til de stora Sjöarna, dels i Leppäwirta, deld i Kuopio. Ibland dessa wilda finnas ock tama Renar.Viimeisenä esitellään Kymenlaakso ja Ruotsin osaksi pikkuvihan jälkeen jääneet Karjalan pitäjät. Sitten siirrytään Ruotsin hallitsemiin Saksan osiin, joiden kuvauksesta olisi ollut iloa tehdessäni Hohenthal-kirjaa. Yksi joukko esivanhempiani kun asui tässä esitellyn opuksen julkaisun aikaan sillä suunnalla. Mutta vielä tätä löytöä ehtii käyttämään muuhunkin kuin yhteen blogitekstiin. Jos muistaa.