Hampulan Löyhän työmiehen Kalle Juho Kallenpoika Koskisen ja Viviika Vilhelmina Juhantyttären 7.1.1894 poika Kalle Nils siirtyi Atlantin toiselle puolelle vuoden 1911 paikkeilla. Viisi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Signen kanssa ja oli ensimmäisen maailmansodan kutsuntakorttia täytettäessä N. Hoffheimerin hovimestari New Jerseyn Warrenvillessä. Kyseessä oli ilmeisesti miljonääri Nathan Hofheimer, jonka 21-huoneinen kartano on tänä päivänä Warrenin kaupungintalo.
Vuoden 1920 väestönlaskennassa Kalle Nils kirjattiin Signe-vaimonsa kanssa New Yorkissa, jossa he asuivat Manhattanilla osoitteessa 417 East 64 Street. Kalle Nils oli autonkuljettaja yksityisessä perheessä samoin kuin vuonna 1930, jolloin osoitekin oli sama. Tuolloin perheessä oli 7-vuotias Elsa-tytär. Nils vaimoineen asui samassa osoitteessa vielä vuonna 1942, jolloin kirjattiin miehiä toiseen maailmansotaan.
Lähteet:
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Somerset County, New Jersey; Roll 1754439; Draft Board: 1.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Manhattan Assembly District 14, New York, New York; Roll T625_1210; Page: 20A; Enumeration District: 1007; Image: 885.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Manhattan, New York, New York; Roll 1564; Page: 14B; Enumeration District: 661; Image: 1020.0.)
Ancestry.com. U.S. World War II Draft Registration Cards, 1942 (Roll WW2_2368082; Local board: New York , New York.)
Alan A. Siegel: Somerset County, New Jersey: A Postcard History s. 35
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Ajasta
Eero Ojasen kirja Kreivin aika ja punainen minuutti. Suomalainen aikakirja reflektoi suomalaisista aikakäsitteistä ja sivuaa täten myös historiaa. Sikermä:
"Jos kysytään, millaista oli ennen, niin sama vastaus pätee aina: ennen oli toisenlaista." "Sellaista ajatusta, että elämä ennen oli pääpiirteissään samanlaista kuin nytkin, ei näköjään voi hyväksyä eikä historiaa tai menneisyyttä voi esittää sillä tavoin." "Keskiaika on meille niin tuttua ja läheistä aikaa, että sen romantisoiminen joksikin aivan erilaiseksi ja kummalliseksi on oikeastaan vähän kummallinen asia." "... eikö voisi pikemminkin ihastella sitä, että kivikauden ihminen oli jo täysin meidän tasollamme. Niin kuin varmasti olikin."Näkemyksiin voi yhtyä tai olla yhtymättä. Konkreettista ohjetta historian kirjoittajalle löytyy myös:
"70 vuoden tarina voidaan kertoa yhden ihmisen näkökulmasta, ja siksi tämä aikaväli sopii hyvin vaikkapa sukuromaaniin, jossa sukupolvet vaihtuvat, mutta jokin sama henkilöhahmo pysyy mukana koko ajan."
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Kaukana kotoa
Bill Brysonin uutuus At home. A short history of private life osoittautui assosiatiiviseksi faktakokoelmaksi, jolla tuntui olevan vain marginaalinen kosketus kotiin ja yksityiselämään. Kirja on puhtaasti anglo-amerikkalainen, joten sisällöllä ei ole paljoakaan tekemistä tämän blogin kanssa.
Mutta kolme juttua kuitenkin.
1) Brysonin tekstin mukaan talikynttilät sulivat niin vauhdikkaasti, että niitä piti huoltaa jopa 40 kertaa tunnissa. Ei kuullosta leppoisalta illanvietolta.
2) Jossain aikaisemminkin törmäsin Englannissa 1700-luvulla keksittyyn siemenporaan, joka oli osa sikäläistä maatalousinnovaatiota. Mutta Suomessa siemenet viskottiin edelleen peltoon vielä paljon myöhemmin. Oliko niin ettei siemenporasta ollut Englannissakaan todellista hyötyä, se oli Suomen oloissa hyödytön vai ei vaan koskaan päätynyt tänne? Tai ollut esillä kirjallisuudessa tai museoissa niin että olisi osunut silmiini?
3) Ottaen huomioon tieteen huomattavan kehityksen 1700-luvulla ja maatalouskehityksen alkamisen samalla vuosisadalla oli yllättävää lukea, että lannoituksen kokeellinen kehitys alkoi vasta 1840-luvulla! Sitä ennen ei ymmärretty miksi luujauho nosti satoa yhdellä pellolla mutta ei tehnyt yhtään mitään toisella.
Kakkoskohdan tyyppistä kysymystä on turha jäädä miettimään vaan kurkistaa Helsingin yliopiston Historialliseen maatalouteen. Sattumalta kirjastosta oli lainassa myös Historiallinen arkisto 58 (1962), jossa on Erkki Kuujon artikkeli Suomen ensimmäinen kylvökone, joka kertoo tuotekehittelystä 1840-luvulla.
Mutta kolme juttua kuitenkin.
1) Brysonin tekstin mukaan talikynttilät sulivat niin vauhdikkaasti, että niitä piti huoltaa jopa 40 kertaa tunnissa. Ei kuullosta leppoisalta illanvietolta.
2) Jossain aikaisemminkin törmäsin Englannissa 1700-luvulla keksittyyn siemenporaan, joka oli osa sikäläistä maatalousinnovaatiota. Mutta Suomessa siemenet viskottiin edelleen peltoon vielä paljon myöhemmin. Oliko niin ettei siemenporasta ollut Englannissakaan todellista hyötyä, se oli Suomen oloissa hyödytön vai ei vaan koskaan päätynyt tänne? Tai ollut esillä kirjallisuudessa tai museoissa niin että olisi osunut silmiini?
3) Ottaen huomioon tieteen huomattavan kehityksen 1700-luvulla ja maatalouskehityksen alkamisen samalla vuosisadalla oli yllättävää lukea, että lannoituksen kokeellinen kehitys alkoi vasta 1840-luvulla! Sitä ennen ei ymmärretty miksi luujauho nosti satoa yhdellä pellolla mutta ei tehnyt yhtään mitään toisella.
Kakkoskohdan tyyppistä kysymystä on turha jäädä miettimään vaan kurkistaa Helsingin yliopiston Historialliseen maatalouteen. Sattumalta kirjastosta oli lainassa myös Historiallinen arkisto 58 (1962), jossa on Erkki Kuujon artikkeli Suomen ensimmäinen kylvökone, joka kertoo tuotekehittelystä 1840-luvulla.
Palanen Australiaa
Kuvan australialaisen talon oven päällä lukee Suomi, mistä voisi kuvitella asujien olevan Pohjolasta kotoisin. Kuvan lähde: Phillips Glass Plate Negative Collection, Powerhouse MuseumAustralia ei ole ollut kiinnostukseni kohteena (kiva siellä oli kyllä käydä pari vuotta sitten), joten hillitöntä määrää linkkejä ei ole kertynyt. Kalevi Häkkinen on kirjoittanut tutkimuksen Mount Isan suomalaiset : etnografinen tutkimus australialaisen kaivoskaupungin suomalaissiirtolaisista ja heidän suhteistaan kaupungin muuhun väestöön 2000-luvun alussa.
Ja jostain on jäänyt käsiin Australian kansallisarkiston siirtolaisuuskokoelma, josta voi hyvin yksinkertaisesti tehdä hakuja sukunimellä ja saada digitoituja asiakirjoja eteensä. Ilman maksua tai rekisteröitymistä.
Siirtolaisuusinstituutin sivuilla on 3800 tietueen Australiansuomalaisten tietokanta.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Vaakunoita ja sen sellaista
Joskus keväällä olin KA:ssa käydessä selaillut nätisti kirjoitettuja hakemistoja Laguksen kokoelman kuninkaallisiin kirjeisiin ja ilahtunut Olof Ångermanin nimen löytämisestä. Mutta uusiin asioihin tarttuminen vaatii minulta edelleenkin ylenmääräisen pitkän kypsyttelyajan, joten vasta nyt lomaviikolla otin kokoelmasta parempaa selvää. Lukemalla varsinaisen luettelon (jonka numeron löysin Vakasta) ja kiusaamalla päivystäjää puuttuvista hakemistoista.
Puuttuvat hakemistot olivat samaisilla mikrofilmeillä kuin kyseiset kuninkaalliset kirjeet. Jotka olivat ihan sitä itseään, 1500-luvun käsialaa, josta en saanut mitään tolkkua, nipin napin erotin Ollin nimen. Varsinaisen kokoelman puolelta löytyi puhtaaksikirjoitettuja (eli kopioituja) kirjeitä, osaan oli käytetty selvästi lapsityövoimaa. Apuviivoin ja selkein kirjaimin kirjoitettuja tekstejä olisi ollut ilo lukea, muttei niissä Ångermania - tietenkään - näkynyt. OÅ oli niillä pikakirjoitetuilla lappusilla, joissa osa sanoista oli korvattu alkukirjaimilla...
Laguksen kokoelmassa myös sukuselvityksiä, joista useimmat kuitenkin keskittyivät aatelissukuihin tai olivat muuten annittomia. Ja eiköhän nämä ole kokoelman avauksen (1909) jälkeen ehditty hyödyntää?
Verrattuna heraldiikkaan hurahtaneen tuttavani löytöihin Laguksen vaakunat eivät myöskään tehneet suurta vaikutusta. A) jätkä ei osannut piirtää paljoa paremmin kuin minä ja B) oli tuskin vaivautunut merkitsemään minkä seurakunnan kirkosta vaakunat olivat löytyneet, ei puhettakaan tarkemmasta kontekstista. Ettei vaan olisi kopionut muitten piirroskokoelmista?
Eli en osaa sanoa alla olevista mitään muuta kuin, että oikeassa reunassa on kiistatta Paavali Juustenin elämänmyönteinen vaakuna, jonka hän valitsi palattuaan Iivana Julman käsittelystä.
Puuttuvat hakemistot olivat samaisilla mikrofilmeillä kuin kyseiset kuninkaalliset kirjeet. Jotka olivat ihan sitä itseään, 1500-luvun käsialaa, josta en saanut mitään tolkkua, nipin napin erotin Ollin nimen. Varsinaisen kokoelman puolelta löytyi puhtaaksikirjoitettuja (eli kopioituja) kirjeitä, osaan oli käytetty selvästi lapsityövoimaa. Apuviivoin ja selkein kirjaimin kirjoitettuja tekstejä olisi ollut ilo lukea, muttei niissä Ångermania - tietenkään - näkynyt. OÅ oli niillä pikakirjoitetuilla lappusilla, joissa osa sanoista oli korvattu alkukirjaimilla...
Laguksen kokoelmassa myös sukuselvityksiä, joista useimmat kuitenkin keskittyivät aatelissukuihin tai olivat muuten annittomia. Ja eiköhän nämä ole kokoelman avauksen (1909) jälkeen ehditty hyödyntää?
Verrattuna heraldiikkaan hurahtaneen tuttavani löytöihin Laguksen vaakunat eivät myöskään tehneet suurta vaikutusta. A) jätkä ei osannut piirtää paljoa paremmin kuin minä ja B) oli tuskin vaivautunut merkitsemään minkä seurakunnan kirkosta vaakunat olivat löytyneet, ei puhettakaan tarkemmasta kontekstista. Ettei vaan olisi kopionut muitten piirroskokoelmista?
Eli en osaa sanoa alla olevista mitään muuta kuin, että oikeassa reunassa on kiistatta Paavali Juustenin elämänmyönteinen vaakuna, jonka hän valitsi palattuaan Iivana Julman käsittelystä.
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Valokuvausoppia
Kesään kuuluu valokuvaus, joten on ilo todeta, että
Nykyajan digikameroista ei tässä kirjoiteta vaan teksti on K. E. Ståhlbergin vuonna 1890 julkaistusta kirjasta Valokuvauksenharrastaja. Oppikirja valokuvauksessa. (Ståhlbergillä oli liikkeessään Aleksi 17:ssa "Alituinen varasto Englantilaisia, Ranskalaisia ja Saksalaisia Valokuvaus-koneita." ja muita valokuvaustarpeita.) Kirjan alkusanoja seuraa sisällysluettelo, jossa mainitaan mm. Värintuntoisten levyjen käyttäminen, Vastakuvan vernissaaminen, Bromhopeapaperin käyttäminen sekä reseptejä hyödyllisille aineille kuten rautaoksalaattikehittäjä, pyrogalluskehittäjä ja eikonogeeni.
Valokuvauskoneesta kertovasta kappaleesta selviää minulle että "Kameran takasivulla on tavallisesti himmeä lasi, jossa esineen kuva näkyy selvästi, kun katsojan pää ja tämä lasi pidetään tumman vaipan alla. "
Vinkkejä valaistukseen:
Viime vuosien kuluessa on tehty suuria keksinnöitä valokuvauksen alalla. Koneita on yhä paranneltu ja valmistustavat tehdyt paljon yksinkertaisemmiksi, niin ett'ei nykyjään ole vaikea oppia valokuvaamaan. Valokuvauskone maksaa muutamia kymmeniä markkoja, ja käyttämään sitä oppii - 5 minuutissa. Kävelymatkalla voi tällä sitten kenenkään huomaamatta ottaa joukon pikakuvia, joiden valmistaminen ei ole vaikeampi, kuin että koululapset siihen oppivat ja kykenevät lyhyessä ajassa. Täten saadut kuvat onnistuvat usein mainiosti ja tuottavat ei ainoastaan tekijälleen vaan tuttavillekin paljon iloa ja hauskuutta. Paitsi huvin vuoksi käytetään amatöörivalokuvausta moneen hyödylliseen tarkoitukseen. taitelijoille, teknikoille, teollisuuden harjoittajille, tutkijoille, tiedemiehille y. m. on valokuvauksesta paljon hyötyä.
Nykyajan digikameroista ei tässä kirjoiteta vaan teksti on K. E. Ståhlbergin vuonna 1890 julkaistusta kirjasta Valokuvauksenharrastaja. Oppikirja valokuvauksessa. (Ståhlbergillä oli liikkeessään Aleksi 17:ssa "Alituinen varasto Englantilaisia, Ranskalaisia ja Saksalaisia Valokuvaus-koneita." ja muita valokuvaustarpeita.) Kirjan alkusanoja seuraa sisällysluettelo, jossa mainitaan mm. Värintuntoisten levyjen käyttäminen, Vastakuvan vernissaaminen, Bromhopeapaperin käyttäminen sekä reseptejä hyödyllisille aineille kuten rautaoksalaattikehittäjä, pyrogalluskehittäjä ja eikonogeeni.Valokuvauskoneesta kertovasta kappaleesta selviää minulle että "Kameran takasivulla on tavallisesti himmeä lasi, jossa esineen kuva näkyy selvästi, kun katsojan pää ja tämä lasi pidetään tumman vaipan alla. "
Vinkkejä valaistukseen:
Valokuvattavan esineen valaistus on sangen tärkeää varsinkin muotokuva-valokuvauksessa. Maisema valokuvataan paraiten kirkkaalla säällä. Rakennuksille on edullisinta, ett'ei valo tule aivan edestä eikä aivan sivultapäin, vaan 45º kulmassa rakennusta vastaan. Auringon valoa ei saa tulla objektivin lasille. Muotokuvia ulkona otetaan paraiten sellaisessa paikassa, jossa kaksi rakennusta muodostavat kulman. Huoneessa on vaikein ottaa muotokuvia, koska valaistusta siellä on vaikea järjestää. Henkilö asetetaan noin 1 1.2 metriä ikkunasta ja kone lähelle seinää. Valkea vaate ripustetaan henkilön viereen heijastamaan valoa henkilön varjopuolelle. Hyvä on jos ikkunan alapuoli peitetään vaalealla vaatteella, joten valo tulee ylempää.Retusoinnista eli somentamisesta:
Vastakuva: "Maisemakuvia tarvitsee tuskin ollenkaan somentaa (retushoida). Tämä tulee kysymykseen ainoastaan muotokuvissa. Varsinkin kasvoin kesakot näkyvät levyllä paljon selvemmin, kuin luonnossa. Ne näyttävät pieniltä läpikuultavilta reijiltä, jotka kopioivat kasvot täyteen mustia pilkkuja. Tämän välttämiseksi täytetään kaikki sellaiset reijät ja epätasaisuudet vastakuvassa lyijykynällä yhtä tummiksi kuin niiden lähimmäinen ympäristö on. Että saataisiin lyijyskivi paremmin tarttumaan levylle, hierotaan tätä ensin mattoleinillä tahi tärpätillä. Jos jotkut osat levyä ovat liian läpikuultavia, levitetään lasipuolelle näiden paikkojen kohdalle mustaa tushia pensselillä. Pienet läpikuultavat tarpeettomat reijät täytetään kuvapuolella tushilla tai karmiinilla. "
Positiivi: "Hienolla pensselillä ja retushivärillä peitetään kaikki vaaleat pilkut ja epätasaisuudet. Kuvat kiillotetaan satinoimiskoneella tai sen puutteessa kuumalla silitysraudalla. Aristopaperikuvat tulevat hyvin kiiltäviksi, jos niiden annetaan kuivaa eboniittilevylle, joka on hyväksi pestävä märällä sienellä, taikka lasilevylle, jota on hyvästi hierottu ceriinillä tahi talkilla. Kaikki levyn ja paperin väliin syntyneet ilmakuplat ovat poistettavat gummivalssilla. "
(Ilmoitukset Hufvudstadsbladet 29.10.1891 ja 8.5.1890)
Uudelleen kehitellyt kroniikat
Koska en ole erityisemmin kiinnostunut viime sodista oli Robert Brantbergin nimi minulle täysin tuntematon kun tartuin hänen kirjaansa Kadonneet kronikat. Erotuksena muusta tuotannostaan, joka on tietokirjallisuutta, tämä on fiktiota.
Fiktiota, joka nojaa kuitenkin vahvasti faktaan ja sisältää sitä(kin) paljon. Kirja nimittäin kuvaa Suomen ja Ruotsin valtiollista(kin) historiaa 1400-luvun alusta Kustaa Vaasaan asti. Brantberg on lukenut historian kirjansa eikä minun pohjatiedoillani ajasta havainnut tekstissä mitään hämärää. (Paitsi, että meinasin lopettaa lukemisen alkusivuilla virkkeeseen "Hänen oikea nimensä on Jöns Andersson Budde, mutta Turun katedraalikoulussa hänelle oli annettu nimi Johannes Andreas." Oikea nimi?!)
Päähenkilönä on siis tuo todellisuudessakin elänyt henkilö, joka kopioi ja kirjoitti useita käsikirjoituksia. Yhdestä tällaisesta rakentuu kirjan draama (johon pääsy kestää hieman liian kauan), joka huipentuu lopussa erään toisen todellisen henkilön tarinaan putkahtamiseen.
Kirja oli ihan mukavaa luettavaa, vaikka valtiotason historiaa oli mukana hieman liikaa. Se oli osittain tarinan kululle oleellista, mutta niin perin sekavaa, etten siitä mitään omaksunut tämänkään kirjan läpiluvussa.
Todellisesta Jöns Buddesta on kirjoittanut Marko Lamberg. Kirjasta Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa juttu Hesarissa ja arvio Glossan Mirator-lehdessä. Verkossa luettavissa Lambergin artikkeli Tekstintuotanto keskiajalla.
Alla Naantalin luostarin, jossa Jöns hengaili, sinetti Historiska museetin (Ruotsissa, tietenkin) kokoelmista.
Fiktiota, joka nojaa kuitenkin vahvasti faktaan ja sisältää sitä(kin) paljon. Kirja nimittäin kuvaa Suomen ja Ruotsin valtiollista(kin) historiaa 1400-luvun alusta Kustaa Vaasaan asti. Brantberg on lukenut historian kirjansa eikä minun pohjatiedoillani ajasta havainnut tekstissä mitään hämärää. (Paitsi, että meinasin lopettaa lukemisen alkusivuilla virkkeeseen "Hänen oikea nimensä on Jöns Andersson Budde, mutta Turun katedraalikoulussa hänelle oli annettu nimi Johannes Andreas." Oikea nimi?!)
Päähenkilönä on siis tuo todellisuudessakin elänyt henkilö, joka kopioi ja kirjoitti useita käsikirjoituksia. Yhdestä tällaisesta rakentuu kirjan draama (johon pääsy kestää hieman liian kauan), joka huipentuu lopussa erään toisen todellisen henkilön tarinaan putkahtamiseen.
Kirja oli ihan mukavaa luettavaa, vaikka valtiotason historiaa oli mukana hieman liikaa. Se oli osittain tarinan kululle oleellista, mutta niin perin sekavaa, etten siitä mitään omaksunut tämänkään kirjan läpiluvussa.
Todellisesta Jöns Buddesta on kirjoittanut Marko Lamberg. Kirjasta Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa juttu Hesarissa ja arvio Glossan Mirator-lehdessä. Verkossa luettavissa Lambergin artikkeli Tekstintuotanto keskiajalla.
Alla Naantalin luostarin, jossa Jöns hengaili, sinetti Historiska museetin (Ruotsissa, tietenkin) kokoelmista.
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Karhu pihalla
Augusta Krook, jonka muistelmakirjaa Mitt Helsingfors olen tänne jo aiemminkin referoinut, asui lapsena eli 1850-luvun puolivälissä "Bornin talossa" Vilhon- ja Mikonkatujen kulmassa. Tuolloin paikalla oli vanha puurakennus, tänä päivänä ravintola Pääkonttori.Vuonna 1835 kyseisen kadun kulman lähelle tunki vielä Kluuvinlahti. Oheinen Gyldenin kartta löytyi Helsingin kaupunginarkiston karttarekisteristä. Karttaan merkitty tonttinumero ei valitettavasti auta henkikirjahaussa, vuoden 1855 henkikirjassa on käytetty korttelien nimiä. Helpoin paikka luntata ne (jollei satu muistamaan ulkoa...) on verkkosivusto Korttelit.fi. Eli oravaa pitäisi metsästää. Ja löytyihän se, kuten myös Bornin talo. Mutta ei Krookin perhettä. Eli eivät juuri tuona vuonna asuneet talossa.
Mutta jonain toisena vuonna Krookit asuivat Bornin talon toisessa kerroksessa ja ensimmäisessä kerroksessa Augusta kävi leikkimässä Axel Weurlanderin kanssa. Tämä opetti Krookin sisaruksille talojen rakentamista puupaloista ja tuohesta.
Mikonkadun toisella puolella asui Björkellin perhe ja heidän vieressään kasakkoja. Lähellä oli myös poikakoulu "Bööks lyceum", josta tuli "Nya Svenska Läroverket". Augusta näki sen pihan ikkunastaan.
Ikkunasta näkyi myös toisinaan pihalle tuleva mies. Jolla oli kädessään suuri sauva ja ketjun päässä karhu. Augusta sisaruksineen heitti eläintä kohti appelsiininkuoria.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Sisarukset matkasivat Suomessa 1801
Korjaus 20.11.2016: Alla olevassa on matkustajat tulkittu väärin. Täydellisempi seuruelistaus on esitetty Åbo Tidningissä 9.10.1801. Se herätti ymmärtämään, että "perintöprinssi" ja "perintöprisessa" eivät olleet Ruotsin kuningattaren (ja Venäjän keisarittaren) sisaruksia vaan näiden vanhemmat: Karl Ludvig ja
Amalie. Seurueeseen kuuluivat myös näiden lapset prinssi Carl Ludvig ja prinsessa Maria Elisabet eli kuvat alla ovat oikeista henkilöistä, joille olin antanut väärät tittelit.
Badenin perintöprinssi ja perintöprinsessa (kuvat oikealla Wikipedian annista) lähtivät Pietarista 23.9.1801 ja saapuivat Ruotsin rajalle lauantaina 26. päivä. Ruotsin kruunun puolesta heitä oli vastaanottamassa Mauritz Klingspor adjutantteineen. Loviisaan päästiin kello 8 illalla ja vieraat vastaanotettiin linnoituksesta ammutuilla 32 kanuunanlaukauksella. Matkaa jatkettiin maanantaina ja keskipäivän ruokailu hoitui Porvoossa, jossa viihdytystä edusti Uudenmaan rakuunoiden paraati.
Klingspor lähti ennen vieraita Porvoosta ja ehti näin upseereineen vastaanottoon Helsingin kaupunginportille. Taas ammuttiin 32 kanuunanlaukausta ja kaupunki on erityisesti valaistu. Tiistaina 29.9. vieraat vietiin ihastelemaan Viaporia, jossa varustuksen miehistö esitti paraatin ja kanuunat laukaistiin... 32 kertaa. Viaporista ehdittiin keskipäivän aterialle kaupunkiin ja illalla tanssittiin sopivassa seurassa.
Keskiviikkona jatkettiin matkaa. Päiväruokailu tarjoiltiin puolimatkassa Grönkulla nimisellä tilalla ja iltaruoka perillä Billnäsissä, jossa vieraat myös yöpyivät. Torstaina lähdettiin kohti Turkua ja keskipäivän ruoka nautittiin Salon kestikievarissa. Pimeys hidasti matkaa ja Turkuun päästiin vasta perjantain puolella aamuyöllä kello 1. Kanuunat laukaistiin jälleen 32 kertaa ja vastassa oli kaupungin raati ja porvaristo. Matkarasituksista levättiin koko perjantai, mutta perintöprinssi vietiin lauantaina ihailemaan laivastoa linnan lähellä. Mikä ansaitsi vielä 32 kanuunanlaukausta sekä ilotulituksen.
Sunnuntai aloitettiin tietenkin messulla tuomiokirkossa. Puoli kuudelta prinssi ja prinsessa astuivat jahti Amadikseen ja jatkoivat matkaansa länteen.
Edellä oleva perustuu raporttiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 13.10.1801.
Amalie. Seurueeseen kuuluivat myös näiden lapset prinssi Carl Ludvig ja prinsessa Maria Elisabet eli kuvat alla ovat oikeista henkilöistä, joille olin antanut väärät tittelit.
Badenin perintöprinssi ja perintöprinsessa (kuvat oikealla Wikipedian annista) lähtivät Pietarista 23.9.1801 ja saapuivat Ruotsin rajalle lauantaina 26. päivä. Ruotsin kruunun puolesta heitä oli vastaanottamassa Mauritz Klingspor adjutantteineen. Loviisaan päästiin kello 8 illalla ja vieraat vastaanotettiin linnoituksesta ammutuilla 32 kanuunanlaukauksella. Matkaa jatkettiin maanantaina ja keskipäivän ruokailu hoitui Porvoossa, jossa viihdytystä edusti Uudenmaan rakuunoiden paraati.Klingspor lähti ennen vieraita Porvoosta ja ehti näin upseereineen vastaanottoon Helsingin kaupunginportille. Taas ammuttiin 32 kanuunanlaukausta ja kaupunki on erityisesti valaistu. Tiistaina 29.9. vieraat vietiin ihastelemaan Viaporia, jossa varustuksen miehistö esitti paraatin ja kanuunat laukaistiin... 32 kertaa. Viaporista ehdittiin keskipäivän aterialle kaupunkiin ja illalla tanssittiin sopivassa seurassa.
Keskiviikkona jatkettiin matkaa. Päiväruokailu tarjoiltiin puolimatkassa Grönkulla nimisellä tilalla ja iltaruoka perillä Billnäsissä, jossa vieraat myös yöpyivät. Torstaina lähdettiin kohti Turkua ja keskipäivän ruoka nautittiin Salon kestikievarissa. Pimeys hidasti matkaa ja Turkuun päästiin vasta perjantain puolella aamuyöllä kello 1. Kanuunat laukaistiin jälleen 32 kertaa ja vastassa oli kaupungin raati ja porvaristo. Matkarasituksista levättiin koko perjantai, mutta perintöprinssi vietiin lauantaina ihailemaan laivastoa linnan lähellä. Mikä ansaitsi vielä 32 kanuunanlaukausta sekä ilotulituksen.Sunnuntai aloitettiin tietenkin messulla tuomiokirkossa. Puoli kuudelta prinssi ja prinsessa astuivat jahti Amadikseen ja jatkoivat matkaansa länteen.
Edellä oleva perustuu raporttiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 13.10.1801.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Turusta poimittua
Aboa Vetus/Ars Novan kesätyöntekijä Minna Lasinen raportoi huhtikuussa:
Mutta pian saan pitää matalaa profiilia. Kirjaimellisesti. Kuljen seuraavat 3 kk:tta maan alla tosiaan siinä kynähameessa. Uudessa duunissa on 17 astetta lämmintä, eikä aurinko sinne paista. Vapaa-aikaa ei paljon tule olemaan! Se on ainoa asia joka huolestuttaa.Kesäkuun alussa:
Saimme 2:n päivän intensiivimuseokoulutuksen. Tällä hetkellä valmistelen omaa opastustani. Koeopastus on pian omalla kohdallani. Lisäksi assarin tehtäviin kuuluvat vakkareiden kantapäille astuminen, muinaisiin esineisiin kajoaminen, taideteosten hätävarjelu, vakaana pysyminen mahdollisen palohälytyksen lauetessa, hissin jumittuessa ihmisten vakuuttaminen siitä, että apua on tulossa ym juoksevat asiat.
Lisäksi assarin tulee pitää mielessä, ettei ole supersankari, vaan osana kokonaisuutta.
No töissä. Ollen siinä pelossa, että nyt kolmantenakaan päivänä ei tulisi olemaan mitään tähdellistä tekemistä, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi maalaamaan erään seinän vihreäksi. Jos olisin tiennyt, että siihen menee koko päivä, olisin ehkä osoittanut maltillisempaa intoa kyseiseen tehtävään.Viisi päivää myöhemmin:
Tulin takaisin ja jemmasin Seikkailukierroksen palikat paikoillensa. Taas 2 osallistujaa. 7- ja 8- vuotiaat lapset eivät tiedä, mikä on kaarnavene, munniharppu tai outsider-taide. Eikä 24-vuotias opas ollut varma, mitä pyöveli tekee.Ja kesäkuun lopussa:
Mihin oikein olenkaan sekaantunut? Museotyö on yllätyksiä täynnä.Salme Kotivuori on kirjoittanut blogiinsa Turun linnasta käsin
Kun tulin kotiin, riisuuduin suihkua varten ja tajusin olevani rintsikoita myöden ihan heinässä. Pitkä päivä tänään. Keskiaikaisten tappoaseiden roudaus, valtaistuimen kanto, puissa kiipeily ja heinäpaalujen heitto ei ole ihan jokapäiväistä duunia tämmöiselle pienelle citylapselle kuin minä. Sellainen epäilyttävä toiminta saa tämmöisen pienen citylapsen väsymään.
Ancestry Magazine Sep-Oct 1994
Ancestry Magazine Sep-Oct 1994 alkaa ranskalaisten juurien tutkimisella. Sitten Linda Herrick Swisher kirjoittaa sanomalehtien annista, joka amerikkalaisessa sukututkimuksessa oman kokemukseni mukaan oleellinen. Suomessa harvemmin, paitsi kirkonkirjansa menettäneen Harjavallan puolelle eksyttyäni, jolloin pienetkin maininnat olivat arvokkaita.
La Viece Smallwood kirjoittaa hapon neutralisoinnista, kirjojen ylläpidon näkökulmasta. Aihe, johon ei tarvitse toivottavasti syventyä koskaan.
Nancy J. Cornellin otsikko on Misplaced areas, joka sekin on Yhdysvalloissa suurempi ongelma kuin Suomessa. Mutta kyllä täälläkin on toisinaan sukututkimuspiireissä etsitty kadonneita kyliä, jotka ovat joko yhdistyneet toiseen, saaneet uuden nimen tai liitetty toiseen seurakuntaan/pitäjään.
Loretto Dennis Szucs kirjoittaa perhehistorian etsimisestä konkurssipapereista. Haa, tämähän olisi itselleni relevantti aihe, sillä isoäitini isoisä teki konkurssin 1800-luvun lopulla. Mikä paljastui sanomalehti-ilmoituksista. Mutta en edes yrittänyt selvittää oikeuspapereiden olemassa oloa, kun en niihin kyseisessä projektissa muutenkaan koskenut (lukuunottamatta perukirjoja).
Kevan M. Hansen oli pyrkinyt puumerkkien avulla todistamaan kahdessa paikassa olleen samannimisten miesten yhteyttä. Ovelaa.
... Äsh. Näiden lehtilukemisten kirjoittaminen maistuu työltä eikä ole hauskaa. Joten tämä "sarja" loppuu tähän.
La Viece Smallwood kirjoittaa hapon neutralisoinnista, kirjojen ylläpidon näkökulmasta. Aihe, johon ei tarvitse toivottavasti syventyä koskaan.
Nancy J. Cornellin otsikko on Misplaced areas, joka sekin on Yhdysvalloissa suurempi ongelma kuin Suomessa. Mutta kyllä täälläkin on toisinaan sukututkimuspiireissä etsitty kadonneita kyliä, jotka ovat joko yhdistyneet toiseen, saaneet uuden nimen tai liitetty toiseen seurakuntaan/pitäjään.
Loretto Dennis Szucs kirjoittaa perhehistorian etsimisestä konkurssipapereista. Haa, tämähän olisi itselleni relevantti aihe, sillä isoäitini isoisä teki konkurssin 1800-luvun lopulla. Mikä paljastui sanomalehti-ilmoituksista. Mutta en edes yrittänyt selvittää oikeuspapereiden olemassa oloa, kun en niihin kyseisessä projektissa muutenkaan koskenut (lukuunottamatta perukirjoja).
Kevan M. Hansen oli pyrkinyt puumerkkien avulla todistamaan kahdessa paikassa olleen samannimisten miesten yhteyttä. Ovelaa.
... Äsh. Näiden lehtilukemisten kirjoittaminen maistuu työltä eikä ole hauskaa. Joten tämä "sarja" loppuu tähän.