Henkilökohtainen näkemykseni:
Pahimman sortin sukuhutkimista on kopioida omaksi "tutkimuksekseen" tietoja toisten tutkimuksista (voivat olla verkossa, painettuja tai muuten käytettävissä) välittämättä ollenkaan ao. tutkimusten laadusta. Aikaa pahaa hutkimista on myös laatutarkastuksen jälkeinen suora kopiointi. Astetta parempi tilanne, jos tallentaa rehellisesti jokaiseen kohtaan muistiin mistä on tiedot ottanut.
Suomalaisen sukupuun rakentaminen Hiskin (tai IGIn tai mustien kirjojen) tietojen varaan on hutkimista. Se voi olla hyödyllistä ja hauskaa hutkimista, mutta ellei henkilösuhteita tarkista rippikirjasta tai muista lähteistä (jos rippikirjoja ei ole käytettävissä) kysymys ei ole sukututkimuksesta.
(Blogia seuranneet huomannevat tässä vaiheessa, että täällä tekemäni pikaselvitykset ovat luokiteltavissa hutkimukseksi. Minkä olen kyllä usein itse todennutkin. Ja pääsääntöisesti selostanut tietolähteeni.)
Pitääkö jokainen historiakirjan tieto tarkistaa alkuperäisestä on ratkaisematon kysymys. Se voi olla erittäin hyödyllistä (annoin äskettäin täällä asiasta esimerkin), mutta oma kärsivällisyyteni ei moiseen riitä. Aiheesta käytiin joskus keskustelua, jossa käytännöllinen neuvo oli tarkistaa ne tiedot, joissa Hiski/IGI/mustat kirjat ja rippikirja eroavat.
Mistä sukututkimuksen sitten tunnistaa? Lähdeviitteistä, on minun vastaukseni. Jollei niitä ole, kyseessä on hutkimus. Jos lähdeviitteet ovat paikallaan ja sisältävät myös alkuperäislähteitä, kyseessä on todennäköisesti sukututkimus.
Kuinka paljon ja mitä lähteitä pitäisi käyttää? Se on tutkijan itse määriteltävä ja riippuu myös tutkimuskohteesta. (Lähteiden valinta on osa tutkimusta!) En allekirjoita lausetta "sukututkimus alkaa kun rippikirjat loppuvat". Mutta oma ohjeeni on "jokainen henkilö on seurattava rippikrijojen läpi niin kauan kuin niitä riittää". Ja kun rippikirjat loppuvat ajan tai sisällön osalta, niin siirrytään muihin lähteisiin. Mitä alkuperäisempiin, sitä parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti