Otto Lindroosista Otto Lajulaksi, joka keksi puuaakkoset

Karjalatar 3.3.1903

Vaikka Otto Lindroos vaikutti Mikkelin Sanomien päätoimittajana lähes kaksi vuotta, kirkonkirjansa olivat edelleen Kotkassa. Sieltä hän siirsi ne 14.7.1903 Enonkoskelle, jonka rippikirjan perusteella hän oli isännöitsijä toiminimelle Antti Emil Nymanin lasitehdas ja lautasaha (Enonkoski RK 1900-1909, 90). Anders Emil Nyman oli 1800-luvun lopulla ostanut M. Tischanoffin perustaman Kangassaaren lasitehtaan ja laajentanut sen valikoiman ikkunalasiin. Nymanin kuoltua vuonna 1901 tuotantolaitokset olivat siirtyneet Viktor-veljelleen, joka joutui pysäyttämään tuotannon. (Kauppias 12/1935) Wikipedian mukaan lasitehdas loetettiin jo vuonna 1903, mutta sen omistusta järjesteltiin yhdessä hörysahan ja myllyn kanssa vuoden 1909 alussa (Savolainen 28.1.1909).

Lindroos tuskin ehti vaikuttamaan tehtaan taloudelliseen menestykseen mihinkään suuntaan. Tehtaan isännöitsijänä hän vei Tampereella 19.8.1903 vihille Aina Irene Hultbergin. Morsian ei muuttanut kirjojaan Enonkoskelle, jossa Otto Lindroos sanomalehti-ilmoitusten mukaan kauppasi vakuutuksia maaliskuusta 1903 elokuuhun 1904.

Enonkosken sijaan Aina Irene otti muuttokirjan Tampereelta Helsinkiin 29.10.1904 ja Otto vastaavasti 28.11.1905. Joulukuussa 1906 Otto Lindroos ilmoitti Helsingin maistraatille perustamansa yrityksen "Kirjakauppa- ja kustannusliike Aino, Otto Lindroos" (Nya Pressen 20.12.1906) ja seuraavan vuoden osoitekalenteriin yrityksen osoitteeksi Aleksanterinkatu 13. Vuoden 1908 osoitekalenterista ei löydy yritystä eikä avioparia.

Vuonna 1907 Otto alkoi käyttää kirjailijanimeä Osmo Lajula, jonka esikoisteos Rovastin runtelema ilmestyi ensin Työmiehen jatkokertomuksena ja sitten kirjana. Sanomalehden mukaa teos käsittelee "köyhän torpanpojan elämää ja hänen järkyttäviä kokemuksiaan pappilan kasvattina. Arkaluontoista kysymystä luonnottomista sukupuolisuhteista kosketellaan. Lapsenmurhan järkyttävä arvoitus esiintyy kuin myöskin yleensä alaluokan ja yläluokan välinen sovittamaton ristiriita. Rakkausjuoni kutoutuu tietysti kertomukseen."

Työmies julkaisi Osmo Lajulalta myös lyhyemmät kertomukset Isänrakkautta (11.12.1907) ja Nälkäisillä seuduilla (15.5.1908). Nimimerkillä ilmestyi vuonna 1908 kaksi suomennosta ja kirja Valkaman perhe. Sillä julkaistiin myös nurkkanovelli Vaimo jonkas minulle annoit (alk. Suomi 21.5.1912).

Vuodesta 1909 alkaen Otto Lindroos käytti julkisesti nimeä Otto Lajula esimerkiksi Postimiehen päätoimittajana (Posti 1/1909). "Lajula toimitti lehteä — ainakin nimellisesti — vuoden 1910 loppuun eli kaksi vuotta, jolloin hän erosi. Hänen aikanaan tehtiin lehteen huomattava muutos. Se laajennettiin 12-sivuiseksi ja sisältöön nähden muutettiin se kaksikieliseksi; näistä huomattavista muutoksista huolimatta pysytettiin tilaushinta ennallaan." (Postimies 3-4/1916)

Pienen ammattilehden toimitus ei tarjonnut leveää leipää ja kesällä 1909 Otto Lajula yritti hankkia lisäelantoa tarjoamalla kesäopetusta suomenkielessä ja ainekirjoituksessa (Hbl 17.6.1909). 

Hbl 13.6.1909

Hbl 20.8.1909

Hbl 24.3.1910

Hbl 23.4.1910

Syksyllä 1910 Otto Lajula valittiin Viipurin maalaiskunnan Juustilan kansakoulun sijaisopettajaksi (SWL 19.9.1910). Näin Helsinki jäi hetkeksi taakseen (Karjala 26.10.1910). Vuoden 1911 lopussa Lajulat asuivat Tampereella.

Tampereen Sanomat 26.11.1911

Seuraavana syksynä Helsingin Sanomat hehkutti:

Aapisen keksivät foinikialaiset, kuten viisaat väittävät. Kirjaltimet keksi Sutenberg. Mutta puu-aapisen on koksinyt Otto Lajula, puhdasrotuinen suomalainen, ylioppilas, opettaja ja tuleva pohatta.

Keksintö ei tule mullistamaan maailmata, kuten rautatie, telefoni ja telegrafi, mutta lastenkamarissa se aikaan saa vallankumouksen. Lapset leikkien oppivat paljon ja helposti, niin sanovat lapien sieluntutkijat. Puu-aapisen avulla ne leikkien oppivat kirjaimet ja numerot, oppivat ne panomaan kokoon, oppivat näkemään, tarkkaamaan ja tuntemaan kaikki ne koukerot, viivat ja kaaret, jotka yhdessä muodostavat meidän monimutkaiset kirjaimemme.

Mikä se puu-aapinen oikeastaan on? Puu-aapinen on puupalikoita sisältävä pienoinen pahvilaatikko. Palikoita on monenmuotoisia. On suoria l:n muotoisia kappaleita, joista saadaan kaikki „seipäät", mitä kirjaimissa käytetään, on kaaria kaikenlaisia, joista sommitellaan kokoon kaikki pallukkakirjaimet, on pisteitä ja ä:n ja ö:n pilkkuja. Tämä pienoinen laatikko sisältää niin paljon puukappaleita, että niistä syntyy jokainen suomalainen ja ruotsalainen kirjain. Jopa niitä on niin paljon, että niistä saa kokoon lyhyempiä sanoja. Lukutaistoisten helpoitukseksi lasta ohjatessa seuraa piirustus, josta nähdään millä palikalla mikin kirjain syntyy.

Puu-aapisen käyttäminen on järki-ihmiselle tuossa tuokiossa selvillä. Sanotaan viisi-, kuusivuotiaalle: tee S. Lapsi löytää helposti kokoelmasta kaksi koukeroa, sijoittaa ne vastakkain, ja siromuotoinen 3 on pöydällä. Tee a! Lapsi ottaa taas kaksi kappaletta, asettaa ne paikoilleen ja rehevävatsainen a on valmis. Näin teetetään lapsella vähitellen kaikki kirjaimet.

Lapsi mielellään leikkii puunkappaleilla. Hän rakentelee niistä jos jonkinlaisia tuulentupia. Mikä muodoissa on vajavaisuuksia ja puutteita, sen lapsen mielikuvitus helposti täydentää. Mutta mikä ääretön helpotus kirjainten opettamisessa on, jos lapsi lattialla leikkiessään jo oppii rakentelemaan ei ainoastaan tuulentupia, vaan selväpiirteisiä kirjaimia, sen jokainen lapsen opastaja on kokeva. Puu-aapisen palikoilla muuten lapsi voi saada aikaan lisäksi arvaamattoman paljon erilaisia esineitä. Palikat ovat siis todellakin sekä „huviksi että hyödyksi".

Keksintö on siis huimaavan yksinkertainen, niinkuin hyvän keksinnön olla tulee. Keksinnölle on patentti hankittu Suomesta ja toimessa ollaan saada sellainen kaikista ulkomaan maista.

Pienokaisten vanhemmat ja holhoojat! Hankkikaa tämä pienoinen lipas ja koettakaa, miten helposti tämän avulla pienokaisenne pääsevät aakkosista perille ilman kirjojen ikäviä mustetäpliä. (HS 18.9.1912)