Otto Lajula painoasiamiehenä

Vuoden 1911 lopussa Otto Lajula asui perheineen Tampereella, mutta vuoden 1912 Helsingin osoitekalentereihin ilmoitti osoitteekseen Katajanokankatu 7:n ja yrityksensä Kustannusliike Puu-aapinen toimi Uudenmaankatu 18:ssa. Vuotta myöhemmin yritystä ei enää mainittu ja Lajulat asivat Töölönkatu 50:ssä, jonne oli vaikeuksia saada palvelusväkeä syksyllä 1913.

Hbl 17.8.1913

Hbl 17.9.1913

Vuonna 1914 Otto Lajula ilmoittivat osoitteekseen Pohjoisen Hesperiankadun 3 (eli rakennuksen, josta voi lukea enemmän kirjastani Töölön Taipaleesta). Rouva Aino Lajula haki samana vuonna pesäeroa eli ainakin taloudelliset asiat eroteltiin (FAT 29.5.1914).

Edelleen samana vuonna Otto Lajula aloitti (jälleen) uuden toimen, sillä hän esiintyy sanomalehdissä painoasiamiehenä. Mies, joka joutui Mikkelissä vastaamaan sensuuriviranomaisille, ryhtyi nyt itse valvojaksi. Otto Lajula toimi painoylihallituksen edustajana Helsingin raastuvanoikeudessa esimerkiksi, kun työmies Arvid Nisusta syytettiin siitä, "että hän hankkimatta itselleen lupaa oli Helsingin kaduilla kaupustellut erinäisiä "viisuja", joissa sitä paitsi ei ollut painatuspaikkaa eikä julkaisijan nimeä" (US 19.9.1914).

Pari kuukautta myöhemmin "Painoasiainylihallituksen määräyksestä oli painoasiamies O. Lajula kuleksinut Helsingin kirjakaupoissa ottaakseen takavarikkoon J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa painetun kirjasen "Kväden anno 1914" Hän löysikin akatemisesta kirjakaupasta 6 kappaletta mainittua kirjasta, jotka hän takavarikoi. Raastuvanoikeus vahvisti painoylihallituksen pyynnöstä tämän takavarikon. Myöskin on ylihallitus esittänyt senaatille, että mainitun kirjan tekijää vastaan nostettaisiin kanne majesteettirikoksesta."(Kansan lehti 28.10.1914)

Kevääseen 1915 mennessä Otto Lajula sai vastaavan position Vaasassa, jonka kirjakaupoista hän takavarikoi "myymättä olevat 15 kappaletta Eino Leinon "Elämän koreutta"." (Ilkka 20.5.1915). Virallisen työnsä ohessa julkaisi uudella salanimellä J. P. Raivio "esikois"romaanin Erakkomaisteri, joka oli "rikassisältöinen tarina keski-ikäisen lyseonlehtorin elämästä ja rakkaudesta" (US 16.9.1916)

Otto Lajula jatkoi painoasiamiehenä maaliskuun 1917 vallankumoukseen. Tuolloin hän "vielä viimeiseen asti koetti osottaa virkaintoisuuttaan m. m. siten, että hän vielä sen kin jälkeen kun jo uusi hallitus oli Venäjällä muodostettu ja ot tanut ohjakset käsiinsä, tahtoi estää sikäläisten sanomalehtien levittämästä Pietarin tapahtumista saamiaan tietoja ja sähkösanomia." Hänet vangittiin samaan aikaan kuin läänin kuvernööri ja Vaasan poliisimestari.(Karjalan aamulehti 23.3.1917) Vangitseminen ei lopulta kestänyt päivääkään, mutta oli tietenkin Lajulalle mieleenpainuva tilanne. (Vasabladet 24.3.1917).

Sotilaat poistuivat, vangitut jäivät yksin. Huoneessa oli kaksi isoa, rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niiden takaa näkyi laaja kasarmien ympäröimä tori ja kauempaa rakennusryhmien lumiset katot. Mutta nuo katot eivät olleet kuolleet ja liikkumattomat ne näyttivät kuin tanssivan. Ihmeellistä! Yhä useamman ja useamman katonharjan yli kohoili isoja punaisia lippuja, jotka vilkkaasti liikehtivät maaliskuun kylmän pohjoisen porottaessa. Nuo liput olivat vahvistetun vapauden leijoja ne panivat kastot iloisesti karkeloimaan katselijain silmissä. Manifesti oli julkaistu Suomen vapauden manifesti. OH' omituista nähdä vapauden aaimunkoi Hn vankilan ristikkojen takaa. Vangitut katselivat sitä ihmeissään ihastuksissaan. Mitäpä merkitsikään muutamien kahleet, kun kerran kansa sai vapautensa! Saivathan lapset kasvaa vapaina uutta huomenta kohti.

Muutaman tunnin kuluttua saapui kohtelias sotilas vangittujen kammioon.

»Olette vapaat, saatte poistua. Vangitsemisessa on tapahtunut erehdys.», hän heille virkkoi. Ja kun vapautuneet herttaisten jäähyväisten jälkeen torin yli kulkivat ja näkivät vapauden lippujen liehuvan, niin he ymmärsivät ja tiesivät lähteneensä vapauttajien ja ystävien luota. Ja kodeissa muuttuivat surun kyyneleet ilon itkuksi. Koettelemusta, koettelemustahan tämä kaikki oli!

Mutta ruotsikkojen lehti avasi tapauksen johdosta likaviemärinsä. (J. P. Raivio, Vangittuja vapauden koittaessa. Sunnuntai 15.4.1917)

Mainitun likaviemärin paikannus ei onnistunut, mutta Lajulan toimien herättämiä tunteita purettiin julkisuuteen vielä senkin jälkeen, kun hän oli menettänyt asemansa (Kaskö Tidning 2.5.1917).