Käkisalmen alkeiskoulua 16-vuotiaana vuoden 1890 tienoilla käyneen J. S.:n muistelmasta (*):
Lupapäiviä, Jumalan kiitos, niitä saatiin kovinkin tiheään. Tavallisesti joka kahden viikon kuluttua yksi. Pitihän opettajienkin saada vähän levähtää raskaasta koulutyöstään ja eihän ne oppilaatkaan sitä pahakseen panneet.
Syksyllä pidettiin lupapäiviä, ensiksi Aleksanterin päivän kunniaksi. Olimmehan me valtion poikia, siis tulihan meidän riemuita suuriruhtinaamme nimipäivänä. Tätä päivää me vietimmekin oikein komeasti. Hyvä rehtorimme antoi meille 5 markkasen rahaa ja puolenkymmentä kappaa perunoita, ja käski menemään saareen potattia paistamaan.
Rahalla hän käski ostamaan puodista makeisia, jotka sitten saisimme jakaa keskenämme. Niin teimmekin, mutta ostimme jäännöksellä tupakkiakin ja siirappia.
Tupakanpoltto oli tosin ankarasti kielletty, mutta kuka sitä saaressa nyt tuli näkemään, josko me poltimme tupakkaa, eli emmekö polttaneet. Saatuamme kaikki "kapustimet" veneesen, läksimme saareen soutamaan.
Kova tuuli puhalteli järven selällä, mutta emmehän mekään sentään hätäpoikia olleet, vaikka venheemme keikkui kuin lastunen kovassa myrskyssä.
Onnellisesti päästiin saareen, jossa panimme "taloksi". Vesikattila pantiin kiehumaan. Toiset pojista kaivoivat sillä aikaa suuren kuopan maahan, johon pantiin perunat paistumaan, kun ensin olime sytyttäneet suuren rovion risuista, jossa kuumensimme kiviä, jotka sitten tungettiin kuoppaan ja perunoita sitten kuoppa täyteen ja niiden päälle kaikenmoista rojua.
Sillä aikaa kun perunat paistuivat kuopassa, kävimme juomaan "piittinää", jota meidän kokkimme, eräs ensi luokan oppilas oli valmistanut, kaataen siirappiastian sisällyksen kiehuvaan vesikattilaan. Rinkelin kanssa joimme tuota "piittinäämme", joka maistuikin oivalliselta. Siitä kiitos hyvälle kokillemme! —
Hetken kuluttua kävimme perunoihin käsiksi ja heti ne olivatkin loppuun syödyt; sillä herraspojat olivat jotenkin ahneet "paistikkaille", mutta me maalta tulleet emme niitä kovinkaan kaivanneet. Hyväthän ne olivat meistäkin, vaikka, Jumalan kiitos, me olemme saaneet perunoita aina tarpeeksemme asti, eikä meidän sentähden tarvinnut suutamme polttaa, niinkuin nuo hoikkakinttuiset herraspojat tekivät, ahmiessaan perunoita niin, että muuttuivat muuttumistaan kasvoiltaan yhtä mustiksi, kuin nuo mustat "paistikkaatkin".
Päiväkin on näissä hommissa lähennyt loppuansa, joten meidän tuli kiireen kaupalla lähteä paluumatkalle, jos mieli oikeaan aikaan kotiin ehtiä, sillä saaresta oli sinne noin 2 km.
Raikkaan eläköön huudon hurrasimme päivän kunniaksi ja läksimme reippaasti soutamaan kaupunkia kohden.
(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti