Lahden historiallisen museon Hyvä paikka -näyttelyn viimeisessä museossa oli esine, jonka kuvan jo kaksi tutkijatuttavaani olivat jakaneet FB:ssä. Evakkokontekstista oli arvattavissa, että luinen haarniska oli kuulunut Viipurin museon kokoelmiin, mutta en löytänyt siitä näyttelyssä mitään kuvausta. Lippukassalla vakuutettiin, että tiedot olivat kosketusnäytöllä, josta mielestäni avasin teematekstejä.
Esine on sekä mielenkiintoinen että problemaattinen, joten jaan tässä itseni ja tuttavan tuttavien esiin kaivamat tiedot
Kotkan sanomat 8.5.1897 |
Kaksi vuotta myöhemmin Suomen museo julkaisi Antti Helanderin artikkelin Luinen sotisopa (numerot 3427 ja 3428 Viipurin museossa). Se alkaa sanomalehtitietoja täydentäen
Liikkuessaan kauppamatkoilla Aunuksessa ja Venäjän Karjalassa osti muuan Terijoen kauppias pari esinettä, jotka suuressa määrin herättivät hänen huomiotansa. Hänen aikomuksensa oli ensin myödä ne Rumjantsovin Museoon Moskovassa, mutta kun hänen aikomastaan matkasta tähän pyhään kaupunkiin ei mitään tullut, tarjosi hän ne Viipurin Museoon lunastettaviksi. Täten nämät merkilliset esineet tulivat tämän pienen museon omaisuudeksi.
Helander oli tarttunut kansainväliseen kirjallisuuteen.
Sattuipa käsiini kirja, jonka nimi on: Annual Report of the Board of regents of the Smithsonian Institution for the year ending juni 30, 1893, Washington 1895. Tässä kirjassa löytyy kuvattuna muiden kansatieteellisten esineiden ohella myös luustoja. Kotoisin ne ovat eskimolaiselta alueelta ja ovat rakenteeltaan, vaikka eivät muodoltaan, samanlaisia kuin Viipurin Museossakin löytyvä. Vieläpä on Historiallisessa Museossa Helsingissä kaksi luustoa, jotka sekä rakenteelleen että muodolleen hyvin lähenevät ylläesitettyä viipurilaista. Luettelossa niillä on molemmilla numero 1045 ja muistiinpanojen mukaan ne ovat koljusien ja aleutien alueelta pohjois-Ameriikasta
Vaikka Helander pohti esineen mahdollisia reittejä Pohjois-Amerikasta Karjalaan, hän jätti mahdolliseksi "luuston" karjalaisen alkuperän ja viittasi Kalevalan säkeisiin.
Esine sai sitten ilmeisesti olla rauhassaan, ennen Kustaa Vilkunan kiinnostusta 1930-luvulla. Hän kirjoitti yhdessä Jorma Leppäahon kanssa Kalevalaseuran vuosikirjaan 1937 artikkelin Muinaisrunojemme sotisopa. Se ei ole tavoitettavissa verkossa, mutta Vilkuna käytti varmaankin samoja aineksia Hakkapeliitan joulun 1938 artikkelissa "Mies on lustuissa lujempi". Muinaissuomalaisten sotisopa.
Siinä Vilkuna huomauttaa, että Kalevalan soturia suojannut "luusto" oli "lustut" vielä Vanhassa Kalevalassa vuonna 1835. Vilkuna epäilee muutoksen liittyneen siihen, että "vähän ennen Uuden Kalevalan ilmestymistä saapui Helsingin yliopistolle Alaskasta amiraali Etholénin kansatieteellinen esinekokoelma, johon kuului mm. kaksi luupanssaria, jotka siten joutuivat Lönnrotin näköpiiriin ja nostattivat hänen mieleensä kuvan muinaisrunojen luupanssarista". Vilkunan tulkinta oli, että kerätyissä runoissa oli tarkoitettu metalista lamellihaarniskaa, joita käytettiin Pohjolassa 1200-luvulla.
Pari vuotta myöhemmin suomalaisten varustus oli ajankohtainen teema. Ruotsalainen Fornvännen julkaisi vuonna 1940 Bengt Thordemanin artikkelin Rustningarna i Kalevala. Thordeman oli muotoillut useita eri hypoteeseja lustujen merkitykselle. Hän suhtautui skeptisesti Helanderin esittämään mahdollisuuteen, jossa Venäjään Karjalaan olisi päätynyt Etholénin kokoelman esine. läntisin esiintymä luiselle haarniskalle oli Tomilovo Uralin tienoilla, joten Thordemanista oli mahdollisuuksien rajoissa, että esinetyyppi olisi ollut käytössä myös Karjalassa. Jos löysin kartalta saman Tomilovon, niin se on varsin kaukana Karjalasta, Lahdesta puhumattakaan.
Se Kalevalan värssy, tai yksi niistä kuului "Mies on lustossa lujempi".
VastaaPoistaJossain tämä tuli vastaani selitettynä lusto- eli suomuhaarniskaksi.
Mutta kun todistettavasti lustohaarniskoja tehtiin siis luustakin, ei liene väärin lausua miehen olleen luustossa lujempi?