Museokäynti Helsingissä vuonna 1873

Kirjoitussarjassa Vähä muistelmia matkaltani (Tapio 17.5.1873) eletään aikaa, jolloin Yliopiston museo oli Arppeanumissa, jonka reikäisiä rautaportaita itsekin pääsin muutamia kertoja kapuamaan.

Aivan lähellä tätä on myös uusi merkillinen rakennus, rahapaja, jota en saanut sisältä nähdä, kun ei sattunut soveliasta aikaa ja tokkopa tuonne kaikkia "vuskareita" laskettaneenkaan. Siis kävelin muita mokomia katselemassa ja tulin niin Yliopiston keittohuoneelle. Älä luule, lukiani, että tämä on tavallinen kota, jossa maitovelliä keitetään! Ei, vaan tavaton kaunis ja suuri rakennus; tässä tehdään tinasta hopeata ja tulikiven hapatuksella vaatteet poltetaan y. m. Rakennukselleen on kartano ehkä kaikista kauniin Helsingissä ja korkia kooltaan, vaan niin kainossa kohdassa, ettei äkkiä älyäkään. Kun sen kerran älyää, niin eipä tähtämättä malta eteenpäin kulkea. Tekeepä mieli näkemään, mimmoinen tuo sisältä lienee. 

Valtaovella tapasin talonpoikaisen miehen, joka kartanon vartiaksi sanoi itseänsä kutsuttavan ja nöyrästi lupasi lähteä minulle "liehtariksi". Raput, jotka vievät kolmanteen kertaan, näkyvät monimutkaisena alhaalta ylös asti ja kuuluvat tuhansia maksavan, vaan kyllä ovatkin koko sätökset, hienot ja sivakat että arveluttaa niitä noustessa, vielä enemmin alaspäin astuessa. Ehk'en ole aivan suuren suuri enkä pahasti lihava, niin huiput tuntuivat hentoavan jalkani alla. Kun perille pääsee ja muutama ovi avataan, niin kylläpä täällä alkaa silmät päässä pyöriä. 

No, mitäs kummaa nyt näkee? Velikulta, ei kummaa vaan kummituksia. Kun keittämistä ei joka huoneesen ylety, niin on tämän kartanon kolmanteen kertaan koottu kaikenlaisia muinaiskapineita, kirkoista, haudoilta ja maan sisästä löydetyitä. Näitä on monessa huoneessa monenlaatuisia, kummallisia, vanhoja, vielä kovia ja niin lahoja, että tuskin silmäillä kestää. Varustusliput ovatkin pistetyt joka erilaatuisten kapineitten päälle ja kuuluvat näin: "Ei saa kajota." Näitten sanain alla seisoo: "Får icke vidröras.“ Jos kapineet kummastutti, niin nuo liputkin ajatuksiani seisottelivat. Sana "kajota" ei Savon miehestä ollenkaan sovi tällä kohdalla, koska sillä on monta merkitystä, sekin ettei saa päin katsoa, ei hämmästyä y. m. Panisinpa minä: "älä koske," joka on navakka lause. Se myös minua arvelutti kun suomalainen kirjoitus oli ruotsalaisen päällä. Lieneekö sattumus niin saavuttanut, vain ennustaneeko tuo sitä, että suomen kieli vihdoin voiton saapi! Kumma kun H. D. ei ole tuota keksinyt ja tuosta torunut!

Oppaani koki "venskaksi" selittää minkä ennätti, mistä miki kapine oli löydetty; jopa kiireessä venska viskattiin muinaiskapineitten joukkoon ja aivan sujuvalla suomella kilpaa kotvan aikaa puheltiin oman maan ja muitten muinais-kapineista. Poislähteissä tästä näyttelöstä poikkesimme sivu huoneisiin ja täälläkin oli katseltavaa, päättömiä, jalattomia ja käsittömiä savijumaloita ja sankareita; oli aivan ehyviäkin. Kaikki katseltua, pistin puolen sataa penniä oppaani kouraan ja väistyn varovasti komiasti valetuita rappuja myöten alas ja niin olin taas välkeällä. 

Kuva on Frans Liewendahlin Helsinki albumista vuodelta 1877. Leikkelin ne Museoviraston digitoinneista virtuaaliseksi albumiksi blogin FB-sivulle.