Karhuvuoren haltijatar: Isän kuolema

Syksyllä 1863 Lavian Kustu oli 66-vuotias ja Santra-tyttärensä 6-vuotias.

Perjantai-iltana vielä isäni istui perheen ison pöydän takana, leveällä peräpenkillä ja söi illallistansa. Ruokana oli perunapuuroa, muikkuja, suolavettä, piimää ja ruisleipää. Leipä oli kypsää ja paksukuorista...

Istuin siinä isäni vieressä ja söin leivänkuoria, jotka hän leikkeli viipaleistansa pois... hänellä oli jo huonot hampaat. Isäni silitteli perunappuroa leivänkuorieni päälle ja kaatoi pieneen puukippaan piimää ryypättäväksi. Hyvälle se maistui isän vieressä ruoka ja turvallista oli minun siinä istua.

"Aijai, kuinka tämä perunapuuro on hyvää, varsinkin näin syksyllä, kun perunat ovat avasta maasta otetut eivätkä ole ehtineet katkeroitua", sanoi isäni. "Tätä pitäisi vaan keittää isommalla padalla, kun tämä on kylämänäkin näin hyvää!"

Sitten isäni illan kuluessa katseli perälasista taivaalle, kuinka siellä oli paljon tuulen kouria ja pilven hattaroita, jotka kiiruusti lentelivät.

Hän kutsui minutkin katsomaan ja sanoi: "Tuleppas, pikku Santra, katsomaan, kuinka kaunis on taivas!... Siinä ei kauan viipyisi, kun tuonne menisi ihminen..."

Aleksandran muistelussa seuraavana päivänä talosta lähtivät kaikki aikuiset kirkkomatkalle siksi, että Riikka-sisko oli pääsemässä ripille sunnuntaina. Tämä yksityiskohta ei pidä paikkaansa, sillä Riikka pääsi ensimmäiselle ehtoolliselleen vasta vuonna 1866. Todennäköisesti suurin osa aikuisista oli kuitenkin poissa, kun Kustu "kuoli sunnuntaita vasten yöllä, aamupuoleen..." 

Naapurin Aatu ja Heleena olivat auttamassa äitiäni vainajan pesussa, unnistuksessa, laudalle laitossa, ulos aittaan kannossa ja kaikessa, mitä siinä tarvittiin. Kun vainaja oli aittaan asetettu, veisasi Aatu niin muistuttavan sydämellisesti ja keveästi että minuakin itketti. Vaikka ei se itku paljaasta veisuusta tullut... 

 

Kun sitten virsi oli veisattu, pani äiti virsikirjan isävainajani rinnan päälle aukinaisena ja peitti valkoisella hurstilla ruumiin... Sitten äiti otti minut syliinsä ja kantoi tupaan. Siellä vielä veisasivat lopun yötä, siksi kun päivän valjetessa keittivät aamukahvin.

Kirkonkirjoihin merkittiin Kustun kuolinpäiväksi 26.9.1863 ja hautajaiset pidettiin 11. lokakuuta. 

Paljon oli sukulaisia ja naapureita saapunut. Sitten lauantai-aamuna lähti iso saattajajoukko isolla kirkkoveneellä, halki pitkää selkää, toisessa päässä pitäjää olevalle kirkolle. - Minä en päässyt mukaan matkan pituuden tähden. 

 

Sunnuntai-iltana ikävissäni odottelin äitiäni ja maahanpaniaisvieraita takaisin. Etäisemmät eivät enää saapuneetkaan, likisemmät vaan ja naapurit. Sitten oli illallinen, ja ruokapöydässä taas veisasivat kauniisti ja Aatu piti pienen puheen surevalle leskelle orpojensa kanssa. 

Seuraavana keväänä piti viedä pappilaan testamenttilehmä, vaikkei Kustu enää kuolleessan ollut tilanomistaja. Keskustelua lehmän valinnasta ei käyty Kustun pojan Aapelin kanssa vaan Lavian toisen isäntäparin Tahvanin (s. 9.4.1819) ja Amalian (s. 21.1.1823) kanssa.

"Niin... mikäs lehmä niistä nyt otetaan?"

"Minusta oli Lillikki sopiva, kun siitä tulee kovin vähän maitoa eikä ole toivoa kantamisestakaan... Siitä tulee umpimaho... Mitäs Amalia sanoo?"

"Kyllä se on sopiva, minkä Saara määräsi. Liekää vaan Lillikki, sillä kun on niin kaunis nimikin... Paremmin rovastikin ihastuu, kun on nätti lehmä ja vielä nätimpi nimi."

Nyt eroitettiin nätti Lillikki kärryliiteriin nuora sarvissa lähtöä odottamaan ja toiset lehmät laskettiin paja-ahoille. Se oli vasta hälinää ja kalinaa!

Lillikki annui liiterissä, kun kuuli toisten kellojen äänen, niin että ihan sääliksi kävi. Heti, kun kärryt oli rasvattu ja eväsheinät pantu säkkiin, valjastettiin vanha ruuna, ja kaksi miestä lähti viemään lehmää rovastille.

Vasta seuraavan päivän iltana tulivat miehet takaisin. Kovin oli rovasti ollut iloinen, kun sai niin nätin lehmän. Oli annettu miehille kahvia vehnäisen kanssa ja vanhalle ruunalle kaksi reikäleipää evääksi takatuloon. Miehet sitä ihan ihmeenä puhuivat, kun eivät olleet ennen sellaista reikäleipää nähneet. Mutta kyllä oli ruunalle tuttua ollut. 

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 124, 30.10.1928 NO 126, 13.11.1928 NO 132, 31.01.1929 NO 13, 21.03.1929 NO 34 B, 08.08.1929 NO 87, 17.08.1929 NO 91, 24.08.1929 NO 94, 27.08.1929 NO 95, 29.08.1929 NO 96, 31.08.1929 NO 97, 03.09.1929 NO 98, 05.09.1929 NO 99, 10.09.1929 NO 101, 17.09.1929 NO 104, 19.09.1929 NO 105, 24.09.1929 NO 107, 01.10.1929 NO 110, 29.10.1929 NO 122, 31.10.1929 NO 123, 05.11.1929 NO 125, 14.11.1929 NO 129