Aleksandra Karhun lapsuuden muistoissa ison osan saivat vaatteet. Yksityiskohtaisesti hän kuvaa vuoden 1866 paikkeilla eli noin 9-vuotiaana saamaansa ensimmäistä mekkoa, joka tehtiin uudesta kankaasta. Se oli äidin kutomaa: "Vaalean siniharmaat loimet ja kauniit iltaruskokuteet!" Tämä oli paikkakunnalla tavallista tai ainakin pari vuotta aiemmin oli todettu, että "osto-vaatetta käytetään melkein vähän ja vaimoväkikin tyytyy oman hyppysensä tekemään vaatteeseen, ettei tarvitse ostaa hienompia ja seppeleitä muutoin, kuin jos on morsian vihillen vietävä".
Aleksandran mekon ompelu teetettiin kodin ulkopuolella ja äidin tahdon vastaisesti mekkoon tuli "kurehihat" eli ripaus uudenaikaisuutta. Aleksandran suru oli suuri, kun arkitouhuissa mekko paloi toiselta puolelta ja äiti paikkasi sen rumalla kankaalla.
Äiti ei ollut ainoastaan kutonut mekon kangasta vaan myöskin värjännyt sen villalangat luonnontuottein. Tämän Aleksandra esittää varattomuuden merkkinä, sillä kaupassa olisi ollut "Orsselia, anelia, santelia, rikseliä, alunaväriä, palströönää, ruunsyyrää, vihtrilliä, sinialunaa, valkeata alunaa ja monta muuta vielä". Myöhemmin kirkkomatkan esteenä on takin puute.
Sen sijaan Aleksandra ei kerro ruuan puutteesta, eikä kuvaa mitenkään 1860-luvun nälkävuosia, jotka eivät ohittaneet Rautalammia. Jo kesällä 1865 pitäjästä kirjoitettiin "Varmaan tulee ensi vuonnakin leivästä ahtaus eikä rahaa monella sinne riitäkään, koska nyt jo on useamman kukkaro kureessa, raha kaikki kauppijoilla."
Köyhyys syytingillä eläjillä ei siis koskenut ravintoa ja käsitystä vahvistaa se, että kaikki Aleksandran kuvaama rahanhankinta kuten marjojen poiminta, lintujen metsästys ja kalastus liittyy siihen, että hän halusi rahaa vaatteisiin. Rahan saanti oli vaikeaa kaikille talonpoikaisille naisille ja Rautalammilla tunnettiin kotivarkauden käsite. Sellaiseen Aleksandrakin teini-ikäisenä melkein sortui.
Kyllä se oli raha vähyytensä tähden kallista, kun sitä ei tahtonut mitenkään saada kokoon sen vertaa, että olisi kangastarpeita riittävästi saanut. Jos sai loimet, ei saanut kuteita, jos sai kuteet, ei saanut värejä - aina vaan oli pula.
Jo me Eetlan kanssa koetimme kotivarkauttakin, kerrankin selviytyäksemme ainaisesta pulasta.
Oli myöhäinen ilta talvipakkasten aikana. Kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Ottokin oli kotoa poissa - oli mennyt kirkolle kapanmaksuun...
Valvoimme serkku Eetlan kanssa kahden ja keskustelimme hiljaa, millä keinoin pääsisimme vähänkin paremmin varoihimme. Silloin tuli mieleen: Varastetaan jyviä ja myydään salaa johonkin! Ehkä se nyt onnistaisi, kun ei ole Ottokaan kotona pelättävänämme... Aitan avainkin on helposti saatavissa...
Hiivimme varpaisillamme tuvassa ja otimme kenenkään huomaamatta aitan ison avaimen... Sitten takit ylle, kengät pois jalasta, ettei narise pakkasessa, ja pehmeät teräset sukkien päälle... Tulitikut vielä, että näkee, jos ovat jyvähinkalot merkanneet... ja säkki kainaloon...
Pian olimme aitan oven edessä. Eetla sovitteli avainta oveen ison aikaa ja sanoi: "Katso sinä Pajamäelle päin... jos Otto sattuisi tulemaan..."
Käskyn mukaan minä tarkastelin Pajamäelle, pinnistin oikein silmiäni... ja himmeän kuun valossa näytti ihan kuin siellä olisi ollut reki ja hevonen...
"Katsos, Otto taitaa tuolla mäellä tulla!" kuiskasin hätääntyneenä.
Eetla käänsi päätänsä Pajamäelle päin, toinen käsi avaimessa: "Siunatkoon... ja varjelkoon... Otto se siellä tulee!"
Ja meille tuli semmoinen hätä, että avain tahtoi jäädä siinä kiireessä oven. Kun se lopulta läksi reijästä, lähdimme juoksemaan kiviaidan taustaa niin paljon kuin pääsimme, että ennättäisimme tupaan ja maata, ennenkuin Otto tulee!
Tuvassa jyväaitan mahtava avain kiireesti paikoillensa, takit päältä, teräset jalasta, ja suinpäin sänkyyn!
Koko se yö meni niin ettei kunnon unta tullut. Jos vähänkin uneen menin, säikähdin heti ja heräsin... Näin unta että Otto tavoitti meidät aitan portailla, kun tulimme sieltä täysine säkkeinemme...
Mutta Otto tuli vasta huomispäivän iltapuolella - vaikka hän jo yöllä niin monta kertaa säikäytti... Se pieni kääkkyrämänty siellä Pajamäellä oli kuunvalossa näyttänyt ajomieheltä...
Eetlalta siinä tulonujakassa oli pudonnut tikkulaatikko ja minulta teränen - senverran hyödytti meitä öinen retkemme.
Kyllä se olikin ensimmäinen ja viimeinen yritys sitä lajia, niin yhdessä päätimme. Käyköön vaikka miten vaateasioiden, mutta toiseen hirmuun emme enää rupea!
Kertomuksen Otto oli 23.9.1845 syntynyt Tahvanan ja Amalian poika ja Eetla eli Edla (s. 8.3.1853) heidän tyttärensä.
Lähteet:
Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 124, 30.10.1928 NO 126, 13.11.1928 NO 132, 31.01.1929 NO 13, 21.03.1929 NO 34 B, 08.08.1929 NO 87, 17.08.1929 NO 91, 24.08.1929 NO 94, 27.08.1929 NO 95, 29.08.1929 NO 96, 31.08.1929 NO 97, 03.09.1929 NO 98, 05.09.1929 NO 99, 10.09.1929 NO 101, 17.09.1929 NO 104, 19.09.1929 NO 105, 24.09.1929 NO 107, 01.10.1929 NO 110, 29.10.1929 NO 122, 31.10.1929 NO 123, 05.11.1929 NO 125, 14.11.1929 NO 129
Rautalammelta, Päivätär 26.9.1863
Rautalammilta, Tapio 10.6.1865
KA. Rautalammin srk. Rippikirja 1872-1881, 185
Kotivarkaudesta ilmiönä, ks. Laura Stark. The Limits of Patriarchy. How Female Networks of Pilfering and Gossip Sparked the First Debates on Rural Gender Rights in the 19th-Century Finnish-Language Press. 2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti