Arkisto, kaksi museota ja tammi

Vietin viime viikon keskiviikon ja torstain Turussa. Reissun syynä oli symposiumi, josta jotain huomenna, mutta ennen sen alkua ehdin tehdä muuta.

Aloitin Åbo Akademin arkistosta, jossa asianani oli tarkistaa yhteen Suomen talousseuran palkintoon liittyvät asiakirjat. Taisi olla elämäni sujuvin arkistokäynti. Edellisellä viikolla tekemäni yhteydenoton perusteella esiin oli haettu relevantit aineistot ja työpöydällä oli valmis nootitus tarkistettavista osista. Tekstit asiakirjoissa olivat (yllättävän) lyhyitä, joten olin takaisin ulkoilmassa alle aikayksikön.

Ja näin ehdin tarkistamaan Aboa Vetus Ars Novassa muutama päivä aiemmin avautunutta Ravattula-näyttelyä. Sitä oli vain yksi huone, joten ihan hyvä, etten tehnyt erillistä matkaa tätä varten. Esillepano keskittyi tiukasti kaivauksiin, joista olen vuosien varrella muutaman esityksen kuullut, joten kaikki vaikutti tutulta.

Muinaispuvun olin kuitenkin nähnyt vain kuvina, joten tämä kokemusaukko tuli täytettyä.

Aikaa jäi siis vielä kolmanteen paikkaan ja hetken mietittyäni muistin jonkun maininneen Sibelius-museon betonibrutalismin. Sijainti oli päivän ohjelmaan nähden sopiva, joten sinne. (Vaikka olen sujuvasti jättänyt katsastamatta kotikaupunkini Arkkitehtuurimuseossa 15.10. päättyvän näyttelyn Betoniunelmia – ja muita näkymiä 1970-luvun arkkitehtuuriin.)

Sibeliusmuseon näyttelyn virallinen nimi on Rakas vihattu betoni – Brutalismi Suomessa. Arkkitehtuurikuvat olivat yllättävän pieniä ja osin epäselviä, joten suurimman - vaikkakaan ei positiivisen - vaikutuksen teki näyttelytekstin kappale

Brutalismiksi kutsutaan modernistisen arkkitehtuurin 1950-1970 -lukujen suuntausta, joka keskittyi "aitojen" materiaalien kuten paljaiden betoni- ja tiilipintojen usein veistoksellisten muotojen esilletuontiin sekä arkkitehtuurin sosiaalisiin tehtäviin. Ratkaisevasti parantuneet liikenneyhteydet tekivät brutalismiliikkeestä hyvin kansainvälisen.

Miten liikenneyhteydet vaikuttivat leviämiseen? Leviämiseen minne? Euroopan ulkopuolelle vai periferiaankin?  

Museovierailun suurimmaksi anniksi muodostuikin Sibelius-museo itse, sillä perusnäyttely oli pantu uusiksi kertomatta minulle mitään. Näyttely ei edelleenkään herättänyt kiinnostusta Sibeliukseen, mutta pitkästä aikaa koin kosketusnäytön, joka houkutteli läpikäyntiin. Tökkimällä sain mielenkiintoista ajankuvaa kuudennen sinfonian ensiesityksestä ja mukana oli jopa liikkuvaa kuvaa 1920-luvun Helsingistä.

Aiemmassa perusnäyttelyssä vuonna 2017 ihailemani soitinvitriinit olivat nyt poissa, mutta pohjakerroksesta löytyi kotimaisia harmooneja ja flyygeleitäkin. Hienoimmat ulkomuodoltaan olivat urkuri Anders Gästrinin (1820-1907) rakentamat kotiurut, joista on lisätietoa Sibelius-Akatemian sivulla. Mies, jonka elämästä on tietoa Uudenkaarlepyyn mainiolla kotiseutuhistoriasivustolla, muotoili puusta myös Uudenkaarlepyyn vaivaisukon.
 

Museon ikkunasta näin takapihalla komean puun ja muistin jonkun äskettäin maininneen Pehr Kalmin tammen. Kävin tarkistamassa ja selvisi, että tammi on tosiaan seissyt Kalmin ajoista asti eli 1700-luvun puolivälistä. Sen ympärillä oli Kalmin puutarhasta taiteellinen tulkinta, jonka ääreen en mielestäni oli aiemmin eksynyt. Ehkä saan paikattua kokemusta seuraavalla kasvukaudella?