keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Naisten vaikutusvallasta menneisyydessä

Eilen minulla oli ilo osallistua kuuntelijana Hanasaaressa järjestetyyn antoisaan Ruotsin kansallispäiväseminaariin Naisten vaikutusvalta Kustaa Vaasan valtakaudesta nykypäivään. Kamera oli käynnissä, joten toivottavasti tallenne ilmaantuu piakkoin YouTubeen

Erityisen hieno oli (tietenkin, taas kerran) Charlotte Cederbomin esitys, jossa hän muun muassa muistutti siitä, että keskiajan naisrauha ei ollut naisten suojelua vaan heidän perheidensä (omistus)oikeuden suojelua. Eikä se, että naisen suostumusta vaadittiin avioliittoon ollut pohjoismaista prototasa-arvoa vaan kristinuskon mukana tullutta katolista lakia. Lopuksi Cederbom muistutti siitä, että naisten osuutta ja merkitystä ei saada esiin, jos keskitytään siihen miehiseen tekemiseen, jota on opittu (enemmän) arvostamaan. 

Viimeksi mainitusta palasi mieleen naishistorian tapahtuma syksyllä 2008, josta esittämääni kommenttiin Anu Lahtinen tuolloin vastasi. Ja kas, Lahtisen alustus olikin seuraavana ohjelmassa. Hän aloitti huomauttamalla, että liikkeellä on dikotomiset harhakäsitykset, joissa Kustaa Vaasan ajan naiset nähdään joko oikeudettomana omaisuutena tai erinomaisen tärkeänä taustavaikuttajana. Kumpikin yksinkertaistus vie harhaan, sillä naisilla oli sekä oikeuksia että velvollisuus kuuliaisuuteen. Epävirallisen vaikutusvallan laajuuden jäljittäminen on lähes mahdotonta, mutta mielenkiintoinen oli Lahtisen mainitsema kahden ylhäisnaisen kirjeenvaihto, jonka julkaisusta 1800-luvulla jätettiin - syystä tai toisesta - pois keskustelu maaomaisuudesta ja politiikasta.

Petri Karonen siirsi meidät varhaismodernin Ruotsin yhteiskuntaan ja sen patriarkaalisuuteen, jonka ihanteena oli kuuliaisuus vallan haltijoille ja heiltä vastavuoroisesti saatu suojelu ja apu. Epäsymmetrinen vuorovaikutussuhde, joka on nykyaikana tuttu ainakin väitöskirjantekijöille. Minulle uusi detsku oli se, että paikallisyhteisön mielestä liiallisesti (väki)valtaa käyttänyt mies oli menettänyt kunniansa.  

Karonen huomautti myös siitä, että normit on eri asia kuin käytäntö, ja toi aikaisempien puhujien tapaan esiin eliitin naisten liikkumavaran. Mistä heräsi minulle ajatus köyhimmistä, joilla ei ehkä (?) puolestaan ollut käytännön mahdollisuutta pitää kiinni normeista. Jotka puolestaan muuttuivat, vaikka eivät kehittyneet koko ajan naisten asemaa parantaen, kuten Karonen totesi. (Tämä ajatus tuotiin esiin jossain tilaisuuden puheenvuorossa myös nykyaikaan sijoitettuna. Puhuja oletti mieleen tulevan Afganistanin, mutta minä ajattelin kyllä Yhdysvaltojen tilannetta, jolla on suurempi riski replikoitua lähiympäristössä.)

Svante Norrhem hahmotti 1600-luvun todellisuuden kahdeksi rinnakkaiseksi normistoksi. Toisaalta naisten piti olla hiljaa, mutta toisaalta historiantutkijat ovat löytäneet niin paljon taloudellisia naistoimijoita, ettei heitä voi pitää poikkeuksina. Yksi näistä toimijoista oli Christina Piper, joka ei antanut tyttärilleen vastaavia mahdollisuuksia vaan piti tärkeämpänä naittamista aatelille. Piper eli suurimman osan elämästään 1700-luvulla, jolloin miehistä yhä suurempi osa osallistui yhteiskunnalliseen toimintaan, mutta naisten mahdollisuudet supistuivat. 

Sitten hypättiin 1800-luku yli ja Kati Katajisto kertoi viimeisessä alustuksessa Suomen ensimmäisten presidenttien puolisoiden ottamista/saamista rooleista. Pehmeän vallan käsite ja sanomalehdet lähteinä heittivät ajatukseni omiin tutkimuksiini. Luin äskettäin artsua, jossa selitettiin lehdistön yleistä näkymättömyyttä perushistoriankirjoituksessa sillä, että lehdistön merkittävin vaikutus ei liity tapahtumiin vaan pitkäkestoiseen yhteiskunnan luontiin ja ylläpitoon. Samaa voitaisiin sanoa naisista ja muista maan hiljaisista, joita ei historiankirjoituksessa nosteta tai voida nostaa esiin?

Apropoo, ylipitkät aasinsillat väitöskirjaksi tarkoitettuun käsikirjoitukseeni. Olin viime viikolla Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjan Vuosi keskiajan Suomessa julkistuksessa. Muistaakseni Aalto sanoi jotain töiden suhteellisen (?) joustavasta sukupuolijaosta, mutta sitten nosti hylkeenmetsästyksen esimerkiksi toiminnasta, johon naisilla ei ollut asiaa. Ihmekertomuksen jäälauttakertomus toi minulle mieleen 1700-luvun sanomalehdestä vastineen, jonka seurueessa oli mukana talonpoikaisnainen, joka oli jättänyt kotiin 5 kuukautta vanhan vauvan. Vaikea kuvitella, että kyse olisi ollut muusta kuin jonkinlaisesta pakko- tai hätätilanteesta, jossa normit ovat käytännössä joustaneet. Vastaavaa on kai voinut olla keskiajallakin, vaikka lähteet eivät moisesta satu kertomaan.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti