Lupasin eilen museoraportin. Karkasin konffasta torstaina Världskulturmusetiin, josta minulla oli vuosien takaa erittäin hyvät muistot, joten en ollut edes tarkistanut näyttelytilannetta. Hyvin iloinen yllätys oli siis vain pari viikkoa vanha näyttely Världens spel, sillä ainahan pelihistoria kiinnostaa.
Kyseessä ei ollut tavanomainen "katsotaan pelilautoja vitriinissä" -juttu. Ensinnäkin näyttelytila oli kooltaan mahtava, mikä mahdollisti toiminnallisuuden. Pitkin näyttelyä oli pisteitä, joissa sai kokeilla pelejä. Kokemuksesta sai siis eniten irti, jos oli liikkeellä toisen ihmisen tai pienen ryhmän kanssa. Aivan näyttelyn lopussa oli vielä erillinen pelialue, jossa oli yli puoli tusinaa pelipöytää ja ja pari videopelipistettä. Kaikki olivat ahkerassa käytössä ja lapsien määrästä päätellen Ruotsissa oli joku koululoma.
Kustakin pelistä oli tietenkin taustoitus ja yleisesti inhoamillani kosketusnäytöillä sopivasti taustoitusta esimerkiksi kuvien muodossa.
Näyttelyssä oli toki vitriineitäkin ja niissä esineitä runsaasti. Alkaen intialaisesta jumalahahmosta, jonka satulasta roikkui noppia. Egyptiläisistä seinämaalauksista (ja YouTube-videoista) tuttu senet. Museon antropologisista kokoelmista esimerkiksi peli, jolla jaetaan kuolleen omaisuus Ecuadorin alkuperäiskansan keskuudessa. Ruotsin 1700-luvun kuninkaallisten turnajaisleikin asuja, jotka rinnastettiin nykyaikaiseen roolipeliin. Ja perinteisempiä pelejä enemmän kuin ehti tai jaksoi katsella ja miettiä.
Toiminnallisuuden ja esinepaljouden ohella tai jopa enemmän ihastuin näyttelyteksteihin, joissa muistutettiin pelin yhteydestä uskonnollisuuteen, normien oppimiseen ja yhteisöllisyyteen. Sekä yhteisöstä pois sulkemiseen - kaikkia ei oteta peliin mukaan. Kommentoitiin myös pelaamista rahasta ja kielletyillä peleillä oli oma alueensa. Pelin raja leikkiin ja urheiluun on määritelmä kysymys, mutta kummatkin oli onnistuttu rajaamaan näyttelystä pois niin, että aloin kaivata niitä vasta jälkikäteen.
Runsaudesta olisi ollut paljon opittavaa, mutta yritin kai silmäillä liikaa, sillä mieleen jäi vain yksi asia. Hämmentymiseni alkupuolen eteläafrikkalaisesta morabarabasta: tuohan on suomalainen mylly! No, muutaman kymmenen metrin päästä löytyi iso interaktiivinen kartta, jossa sai seurata klassikkopelien historiaa ja leviämistä. Selvisi, ettei myllyssä ole mitään erityisen suomalaista.
Kiersin näyttelyn kahteen kertaan ja se kestää hyvin useita käyntejä. Näyttely onkin esillä ensi vuoden elokuuhun ja siirtyy sitten sisarmuseoon eli Tukholman Etnografiskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti