 |
| Kytäjän kartanon päärakennus Museovirasto CC BY 4.0 |
Haastateltava oli ollut häntä [kamariherra Constantin Linder] vastassa Hyvinkään asemalla ja junan tultua oli kamariherra tuonut ensiksi hänelle korin sanoen:
"Pist lämpöisteen, se on karru." (Hän puhui huonosti suomenkieltä.) Halme oli pannut sen heinien alle rekeen, Linderin mennessä takaisin asemalaiturille. Tultuaan vihdoin asettui hän rekeen, kysyen ennen liikkeelle lähtöä:
"Mihin sinä sen panit?"
"Heinien alle, herra..."
"Älä helviti, siel on karru!"
Kamariherra piti korin sylissään koko matkan, ajajan vaivatessa päätään kysymyksellä, mikä ihme se "karru" oikeastaan oli.
Se oli Marianpäivän aikaan [25.3.?], kun karhunpenikka tuotiin. Kesällä se jo kuljeskeli kartanonväen perässä pitkin seutua kuin uskollinen koira.
Yli-Kittelässä oli kamariherra opettanut karhuansa ystävällisesti suhtautumaan lampaisiin. Torpan pikkutyttö piteli karitsaa sylissään ja karhu tahtoi sen kaapata lattialle. Kamariherra opetti jalompia asioita mesikämmenelle puukangella ja lopuksi oppikin karhu viattomasti leikkimään tuonikäisensä lampaan lapsen kanssa.
Siihen aikaan pidettiin Kytäjällä joka kesä yhden kerran jumalanpalvelus, jonka toimitti Nurmijärven kirkkoherra. Tilaisuuteen kertyi runsaasti kansaa ympäristöpitäjiä myöten, heitä ei kaikkia suinkaan kehoittanut jumalanpalvelus tulemaan, vaan kertyvässä suuressa väkijoukossa oli isännillä ja emännillä tilaisuus pestata itselleen palvelusväkeä ja rengeillä ja piioilla oli tailaisuus saada itselleen palveluspaikka. Siis Kytäjällä pidettiin samanlaisia "piikamarkkinoita" kuin nykyään Lahdessa köyrin aikana.
Kesänä, jolloin karhunpentu oli kartanossa, sattui jumalanpalveluksen aikana kommellus, jota herkemmät ja aremmat ihmiset vavisten muistivat pitkän aikaa. Karhunpenikka oli sangen sukkela pistämään nenänsä joka paikkaan. Niinpä se sattui juuri samana aikana tulemaan kirkonmenopaikalle. (Jumalanpalvelukset pidettiin ulkosalla.) Suurin osa läsnäolevista ei ollut tietoinen kesyn karhun olosta kartanossa ja niinpä alkoi yleinen pakokauhu. Vain harvat vieraspaikkakuntalaiset ja alustalaiset jäivät paikoilleen. Karhu käyttäytyi kuitenkin varsin siivosti. Istuutui vain takajaloilleen vastapäätä saarnaajaa ja alkoi vakavasti "kuunnella" pitäen tarkoin silmällä papin ilmeitä.
Kartanon puutarhurin kanssa karhu oli huonoissa väleissä. Se kun möyri puutarhan istutukset perinpohjin. Puutarhuri kuritti sitä sen vuoksi useita kertoja ja hyväluontoinen ja lauhkea kun oli, alistui karhu tavallisesti kuritukseen. Kerran se kuitenkin suuttui puutarhurille, kun tämä taas oli karkoittamassa sitä puutarhasta. Mitään pahaa se ei miekkoselle tehnyt, isällisesti kurikoiden kämmenillään vain saatteli tyynesti miehen puutarhan portille ja sulki sen sitten ällistyneen puutarhurin nenän edestä.
Keittiön puolella pidettiin karhusta, mutta sangen huonosti se palkitsi piioilta saamansa makupalat ja hyväilyt. Se sattui nimittäin kerran pääsemään yksin keittiöön. Kiireesti se tuhosi palvelijoiden puolivalmiiksi valmistetun päivällisen, veti kaiken alas pöydältä ja hotki suuhunsa. Ruoka-astiatkin se hilpeässä pahankurisuudessaan murskasi muruiksi.
Pitkäikäinen ei karhusta tullut. Pyhäinpäivän aikaan löydettiin se kuolleena kopistaan.
Olipa haikea mutta hauska tarina, kiitos kertomisesta. Ja vaikka loppu surullinen, on hyvä että se tuli kerrotuksi. Minä aina jään eläinmuistelmissa miettimään mitä eläimelle lopulta kävi.
VastaaPoista