Anna oli alkanut silittämään vaatteita

1800-luvun lopun silitysrauta
Pielisen museo, CC BY 4.0

Miten aviottoman lapsen äiti saattoi elättää itsensä ilman palveluspaikkaa 1800-luvun lopun kaupungissa? Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi tarjoaa yhden uskottavan vaihtoehdon romaanissaan Peräkartanon ylioppilas (1893):

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia, tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla, pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan, pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään. Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä, satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan. [...]

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita. Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja, valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut. Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita, posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä. [...]

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä.