Märta on Margareta ja tekijät pitää merkitä lähteisiin

Varaan ja lainaan useimmat Suomessa ilmestyvät historiakirjat kirjastosta, mutta e-rit-täin harvoin innostun niitä lukemaan. Niinpä yllätin itseni tavaamalla Mirkka Lappalaisen uutuuden Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta ilman suurempaa vaivaa tai ähkintää läpi ihan kokonaan. Tyyli, jossa lähteiden jättämä tulkintavara oli jätetty näkyviin, miellytti. Verrokkitapaukset olivat relevantteja, eikä niitä ollut liikaa tai joka välissä. Eikä kirja ollut turhan pitkä.

Kannen suljettuani muistista puski Lappalaisen kirjamarkkinointitilaisuus herra-ties-kuinka-monta-vuotta-sitten. Kirja tuolloin oli Maailman painavin raha eli julkaisuvuodesta voisi arvioida ajan kulun, mutta en viitsi. Pointti oli yleisökysymys naiselämäkerrasta, johon Lappalainen vastasi, ettei 1600-luvun naisista ei ole tarpeeksi lähteitä. Mutta kun hän on nyt osoittanut, että muutamasta oikeusjutusta saa kokonaisen kirjan ja Anu Lahtinen on todistanut, että 1500-luvun naisesta voi kirjoittaa elämäkerran...

Apropoo, naiset. Ainoa kohta, jossa Lappalaisen uutuuden lukeminen sakkasi oli luku Nimismiehen tytär (s. 78-82). Lappalainen tekee megaongelman siitä, että mahdollisesti samaa naista kutsutaan kahdella "eri" etunimellä: "Oikeuden kirjuri taas oli sotkenut kaksi nimeä keskenään ja kirjannut vahingossa Märtan Margaretaksi tai toisin päin." (s, 80). Mutku, Märta on Margaretan variantti eikä "eri" nimi. Eli sama juttu kuin Katarina, joka on toisinaan kirjattu Kaisaksi, tai Kerstin, joka onkin joskus Kristina. Mikä ei kuitenkaan (eikä tietenkään) tarkoita, että Lappalaisen löytämät maininnat koskisivat yhtä ja samaa naista.

Lisäksi herne pyrki hienoisesti nenään, kun lähdeluetteloa silmäillessäni huomasin, että Yrjö Kotivuoren kokoama Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852 oli kirjattu ilman tekijää. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta avauduin FB:ssä. Tuttavani, joka muisti saaneensa saman motkotuksen, kommentoi, että tekijän nimi löytyy vain, jos avaa viittausohjeen. Ja eihän koulutetetut ammattilaiset sellaista tarvi ja vielä vähemmän on syytä pysähtyä miettimään käyttämiensä kirjallisuuslähteiden alkuperää. 

Niinpä myös kulttuurihistorian professori Hannu Salmen uutuuskirjassa Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 oli sama virh... ratkaisu. Salmi oli käyttänyt myös "Suomen papisto 1800-1920 -verkkojulkaisua", joka on lähdeluettelossa tutkimuskirjallisuuden joukossa eikä Kotivuoren Ylioppilasmatrikkelin tapaan otsakkeen "Tietokannat ja Internet-lähteet" alla. Suomen papisto -sivuston oikean reunan valikosta kohdasta Tekijänoikeudet käy ilmi, että "Aineiston on tuottanut Suomen kirkkohistoriallinen seura - Finska kyrkohistoriska samfundet, ja sen on koonnut VTL Iikko B. Voipio." Tämäkään sivusto ei siis ole pudonnut valmiina taivaasta, vaikka kirkollista teemaa käsitteleekin.

Teemaan päästyä noteerataan vielä, että sekä Lappalainen että Salmi ovat merkinneet verkko-osoitteita painettuihin ja digitoituihin aineistoihin, joita ilmeisesti olivat käyttäneet verkossa. Mutta sisäinen johdonmukaisuus ei ole tarpeen, sillä Salmi ei kerro (painettujen) sanoma- ja aikakauslehtien kohdalla, missä muodossa (paperi, mikrofilmi, digitointi) on niitä nähnyt. Ota tästä nyt sitten mallia ja odota ohjeistusta tietokantojen käytön dokumentoinnille?