Kuukauden pääduunina oli kirjoittaa keväällä pyydetty artikkeli, jota olin mukamas aloitellut, mutta en ihan oikeasti aloittanut. FB-ryhmässä Kirjoitan vaikka ei ole aikaa alkoi sopivasti #12VkonBelcherHaaste, jossa seurattiin Wendy Laura Belcherin ohjeita kirjasta Writing Your Journal Article in Twelve Weeks. A Guide to Academic Publishing Success. Valitettavasti vaan minulla oli aikataulussa neljä viikkoa, eikä "ollut aikaa" miettiä toimintatapojen parannuksia (ks. Pitäisikö pyrkiä parempaan?).
Artikkelin sisällön takia kirjastosta oli taas kerran lainassa Jussi T. Lappalaisen Haluatko historiankirjoittajaksi? Tällä kertaa sen nasevasta kielestä kolahti
Ei välttämättä ole kunniaksi kirjoittajalle, jos lausunnonantaja sanoo: "Jää tuntu, niin kuin olisi vedetty nuottaa Airiston leveydeltä ja saatu saaliiksi nelikko silakoita".(s. 66)
Ja alkukuusta tuntui varsin todennäköiseltä, että tuo on parasta, mitä työstäni tullaan koskaan sanomaan. Masennuksessani yritin FB-päivitykseen realistista itserohkaisua viittauksella entisajan lastenkulttuuriin: "On pelattava niillä napeilla, jotka vaatteista on irrotettavissa ja housuja pitää jo käsin kannatella." Tuttava, joka on käytännöllisesti katsoen ainoa, joka on (vuosia sitten) sekä lukenut tekstiäni että nähnyt työntekoani eräässä tutkimusprojektissa, yritti lohduttaa: "Kyllä sinä Kaisa pärjäät. Sinulla on järkeä ja osaat kirjoittaa." En viitsinyt kertoa, että ongelmana eli toistuvana kritiikin aiheena on kolme vuotta ollut nimenomaan epäselvä kirjoittamiseni.
Suureksi onnekseni kohtasin puolikuusta tuttavan, jonka asiantuntemukseen, tarkkuuteen ja rehellisyyteen voin luottaa, ja hän lupasi kommentoida käsikseni (kunhan sen saan kokoon). Tunne oli aidosti "ihana aurinko sieluuni loisti" - että joku oikeasti välittää duunini laadusta!
Tämä antoi tietenkin uutta intoa edistää väikkäriä ja sainkin useamman kuukauden yrittämisen jälkeen vihdoin kokoon kolmannen käsittelyluvun intron. Kolme sivua, joita varten kirjallisuutta olen metsästänyt lähes tutkimuksen alusta alkaen heikolla menestyksellä. Vasta tänä vuonna palasia alkoi löytyä merkittäviä määriä. Onneksi jaksoin olla sinnikäs enkä vain tarttunut ensimmäiseen luokseni ajelehtivaan pelastuslauttaan. Kun pääsin vertailemaan useamman tutkijan tekstejä, kävi ilmi, että aihe oli juuri niin hankala kuin miltä se oli tuntunut, eli siitä oli erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksessa selviä aukkoja.
Kuun lopussa kaikki tuntui palvelevaan toistaan. Kun prokrastinoin väikkäriä, artikkeli edistyi ja päin vastoin. Artikkelin kirjoitus sai tekemään unohtuneen kirjallisuushaun, josta löytyi tuketta väitöskirjan käsikseen ja julkaisuputken alkupäässä olevaan tekstiin, jota pääsee vielä fiksaamaan. Lisäksi yksi nimeke muistutti pyytämään tuttavalta erästä kirjaa lainaksi ja käteen saatua siitä löytyi luku, joka auttaa eteenpäin kuun alussa roikkumaan jäänyttä tekstiä, joka puolestaan tukee väikkärin kirjoitusta. Ja niin edelleen.
Artikkeli ei valmistunut tavoiteaikataulussa, mutta kai päätoimittajan asettama dedis "lokakuun alku" voi tarkoittaa maanantaita eli kolmatta päivää? En siis vielä tiedä miten tekstini käy, mutta kirjoittaminen osoittautui hyödylliseksi. Mukamas tutusta ja lähes triviaalilta tuntuneesta aiheesta irtosi kaikenlaista uutta ajatusta, kun vaivautui hakemaan kirjallisuutta ja kirjoittamaan.
Eli lähden ilolla ja mielenkiinnolla kirjoittamaan artikkelia, jonka ehdotuksen läpimenosta ilmoitettiin eilen. Jee! Hyväksymismaili oli tosi tyylikkäästi kirjoitettu. Huomautettiin abstraktini puutteista korostamalla sitä, mitä artsussa pitäisi olla.
P. S. Kuukauden yleiseksi linkiksi vaihteeksi tieteellinen OA-artikkeli: Nori, H., Vanttaja, M. Too stupid for PhD? Doctoral impostor syndrome among Finnish PhD students. High Educ (2022)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti