(Edellinen osa) Yleisin hyväntekijäisten merkitys oli velanantajalle maksettu summa. Velanotto oli siis köyhälle hankalaa:
...vaikea oli sen, joka semmoista tarvitsisi, hankkia takaukseen vähintäänki kaksi tilanhaltijaa, kun niille piti olla hyväntekijäiset ja velkakirja kartalle tehty." (Mehiläinen 6/1859)
(Kartalla tarkoitetaan erityistä leimapaperia.)
Välttämättä hyväntekijäisissä kyse ei ollut rahasta:
Ennenvanhaan velanantajat ottivat velasta korkoa hyväntekijäisten muodossa. Hyväntekijäiset suoritettiin tavallisesti taloihin päivätöinä, mutta jos velanantaja ei ollut talollinen, niin hän vaati suorittamaan hyväntekijäiset itselleen jossakin muussa työnmuodossa. Esimerkiksi suutari voi vaatia, että velallisen vaimo kävi hänen suutarinpöntöllä lyöttäytyneitä takapuoliaan hieromassa.
Milloin pitemmäksi ajaksi lainattiin arvokkaampia esineitä, kuten kärryjä, valtteja y.m.s., oli niistä maksettava sovittu korvaus, mikä tavallisesti suoritettiin lainakalua takaisin jätettäessä. Vähempiarvoisista esineistä, kuten kirveistä, sirpeistä, vasaroista t.m.s., ei yleensä ollut tapana ottaa mitään lainauspalkkiota, enempää kuin pienistä ruokatavaralainoistakaan. Jos joku antoi lainaksi rahaa tai tavaraa panttia vastaan, oli pantti menetetty, ellei lainanottaja panttiansa määrättynä päivänä lunastanut. Pantti oli tarkoin säilytettävä. Pantin ottajan ei sopinut siitä kenellekään ilmoitella. Hänen esimerkiksi ei sopinut pantiksi annettua kelloa taskussaan kuletella. Yleensä katsottiin lainaksiantajaa, joka vaati panttia, kieroin silmin. (Kauppalehti 9.10.1928)
Hyväntekijäisiä voitiin maksaa velkasuhteen aikana uudestaankin.
Peräti harvat ovat kuitenkin ne velalliset, jotka, haasteen saatuaan, heti tulevat maksamaan velkansa. Vasta kun keräjät ovat avatut ja maakauppias panee kanteeseen velkomisjuttunsa, velalliset rupeavat kokoontumaan. Nyt alkaa käräjäkartanolla täydellinen markkinaelämä. Velallisten on nyt estettävä, että velat tuomitaan maksettaviksi, ja sen vuoksi "hierotaan sovintoa". Ensin maksetaan tietysti manuurahat [haastekustannus], 60 penniä, ja kanteeseen panosta 50 p:niä. Sitä paitsi maksetaan velasta korot ja parhaimmassa tapauksessa vielä joku vähänen osa pääomasta. Vaan jos varoja puuttuu tai jos velallinen ei pidä maksamisella kiirettä, joka on hyvin tavallista, kirjoitetaan aivan yksinkertaisesti uusi velkakirja, joka on asetettu suuremmalle summalle. Jotta nyt "hyvä kauppamies" suostuisi tähän laupiudentyöhön, käytetään useimmissa Viipurin läänin kunnissa jotensakin yleisesti n. s. "hyväntekijäisiä". S. o. velallinen antaa vapaaehtoisesti kauppiaalle lahjan, joko rahassa tai luonnontuotteissa, ilman että hänen velkansa sen kautta vähimmässäkään määrässä vähenee. (Wuoksi 28.6.1893)
Kirjallisten sopimusten aikakaudella hyväntekijäiset eivät näkyneet papereissa
Hyvin tavallinen seuraus luottolaitoksen puutteesta on sekin, että lainantarvitsija joutuu yksityisen koronkiskojan mielivallan nojaan. Onhan niitä senlaatuisia hyväntekijöitä, jotka antavat lainaa korkeata korkoa ja erityisiä hyväntekijäisiä vastaan. Annetaan lainaa sillä ehdolla, että kirjoitetaan 100 markan velkakirja, vaikka rahaa ei anneta kuin 80 tahi 90 markkaa, ja sitäpaitsi eri hyväntekijäiset sitte vielä vuosittain - ryypyt ja sen semmoiset. Tosin tällaiset ilmiöt alkavat harveta, vaan sukupuuttoon eivät ne vieläkään liene hävinnet (Haminan lehti 11.1.1908)
Urho Karhumäen romaanissa Testamentti (1938) kohtaa uusi ja vanha ajattelu:
Yli kaksikymmentä maanviljehjää, suurempaa ja pienempää oli vuosikymmenien kuluessa sortunut Niemelän herastuomarin velallisiksi. Velkakirjoista ja niiden reunoihin tehdyistä muistiinpanoista ilmeni, että hän oli harjoittanut pankkiirin toimintaa isännyytensä ensimmäisistä vuosista lähtien. Yleensä lainat eivät olleet suuria, keskimäärin kahdesta viiteen tuhanteen, vain kolme yli kymmenen tuhannen markan lainaa oli velkakirjojen joukossa. Vakuutena oli tavallisimmin kiinnitys, muutamissa kiinnitys ja takuut sen lisäksi. Hän oli huolella hoitanut nämä asiansa, se ilmeni jo kirjoista ja niiden vakuusmerkinnöistä. Muoto oli kaikissa sama: Minä allekirjoittanut tunnustan täden herastuomari J. Niemelältä lainaksi saaneeni Suomen Markkaa, jonka summan ynnä sille juoksevan koron maksan takaisin vaatittaessa. Lainojen korko- sekä lyhennysmaksut oli aina huolellisesti merkitty kirjaimin ja numeroin, isoin alkukirjaimin, milloin »Raha» tuli kirjoitettavaksi.
Korko kaikissa velkakirjoissa oli hämmästyttävän kohtuullinen, vain kuusi prosenttia. Mutta velkakirjoihin korkokuittauksen jälkeen, mikä oli musteella merkitty, oli lyijykynällä ja numeroilla tehty toinen merkintä, vähintään maksetun korkomäärän suuruinen, useimmissa tapauksissa huomattavasti suurempi. Muutamissa velkakirjoissa oli viimeisten korkosuoritusten paikalla vain tämä lyijykynämerkintä, korkosuorituksista ei mitään kuittausta. Tämä arvoituksellisuus selvisi velkakirjojen nykyiselle omistajalle vasta joulukuun alkupäivinä, jolloin ensimmäinen velallinen tuli korkojansa maksamaan. Hän oli pientilallinen Heikki Rantanen kylän takamailta.
Mies puheli kauan aikaa metsäkulman asioista, kesästä ja vuodentulosta, joka hänelle alhaisten viljelysmaiden ja sattuneiden keväthallojen vuoksi oli muodostunut heikonpuoleiseksi. Näin vähitellen päästiin isoon kylään ja Niemelän taloon. Puheltiin isännän vaihdoksesta, koronmaksaja puheli, velkakirjan omistaja kuunteli. Hänellä olisi ollut muita tehtäviä ja mentäviä, lyhyen talvipäivän mittaan katsoen liiaksikin, mutta eihän asiallista vierasta voinut yksinään huoneeseen jättää, ei voinut auttaa edes kiiruhtamaan, koska ei tietänyt, mitä apua hän tarvitsi. Ehkä miehellä ei ollut korkorahoja riittämiin? Kiusallinen juttu. Jos kaikkien lainojen korkojen maksu ja kirjoihinmerkintä kävisi näin pitkäpiimäiseksi, niin eipä ollut rahamiehen elämänkutsumus kovinkaan kadehdittava.
Jo vihdoin mies pääsi juoneen. Asia oli, kuten Yrjö oli arvannut. Hän myönsi, ettei ollut voinut varata riittävästi rahaa, ei muuta kuin siihen tärkeimpään. Mutta uusi isäntä saattaisi nukkua tämän asian puolesta yönsä rauhassa. Puuttuvat korkorahat hän saisi helmikuun puolivälissä, heti kun tulisi keliä sen verran, että voisi siirtää ajotien varteen tarvittavan määrän paperipuita. Hän otti kukkaronsa ja oikoi pöydän kulmalle kolme ryttyistä sadan markan seteliä.
Yrjö katseli rahoja, tarkasteli miestä. Koron laskeminen tässä tapauksessa oli yksinkertainen asia. Pöydässä oli jo viiden tuhannen korko kuuden prosentin mukaan, markalleen. Hän ilmaisi käsityksensä siitä.
- Niinpä kyllä, oli kyllä korko, jos sen siksi otti. Sehän on sama tässä meidän välisessä velkasopimuksessamme. Mutta herastuomari vaati ja merkkasi sen toisen aina ensiksi. Korkoa hän hätätilassa odotteli vaikka koko seuraavan vuoden.
Yrjö alkoi jo aavistaa, epäsi kuitenkin vielä saadakseen arvoituksensa täysin selväksi.
En tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitatte. Velkakirjaanne on merkitty kuuden prosentin korko kerran vuodessa maksettavaksi. Se on tässä, kolmesataa markkaa. Mitä muuta te vielä haluaisitte maksaa?
Hämmästynyt velallinen katseli vuorostaan rahoja ja edessään olevaa uutta isäntää. Hänkin alkoi aavistaa.
- Vähäisellä järjelläni ajattelin, että ehkä asiat menevät tämän uuden isännän aikana kuten vanhankin, että hyväntekijäiset maksetaan ensiksi.
- Hyväntekijäiset? Minkä vuoksi te maksaisitte velastanne hyväntekijäisiä, kun käyvän koron maksatte siitä?
- En minä tiedä, enkä minä tiedä sitäkään, maksaako kukaan muu. Herastuomari tämän asian aikoinaan järjesteli ja kielsi lainan uloshakemisen uhalla kenellekään mainitsemasta. Mitäpä olisinkaan tuosta huudellut, muutenkaan. Hyvä oli, että sain rahaa kipeään tarpeeseeni.
Korpikylän mies oh päässyt äskeisestä arkuudestaan ja selitteli perusteellisesti. Velkakirjan nykyinen omistaja ajatteli samoin, pitkään ja perinpohjaisesti. [...]
Yrjö heräytyi mietteistään. Hänen oli vaikea kysyä velalliseltansa sitä, mitä tällä hetkellä halusi tietää. Kuitenkaan hän ei voinut jättää sitä tekemättä. Mainitsiko herastuomari teille koskaan, minkä vuoksi hän peri teiltä tällaista ylimääräistä korkoa, jota nimitätte hyväntekijäisiksi?
- Kyllä hän mainitsi. Hän sanoi, että velkakirjaan merkitty korko oli liian alhainen, kuten ehkä olikin, taannoisina vuosina.
- Eikö muuta?
- Mainitsi hän vielä senkin, että kun korko maksetaan vain kerran vuodessa, sen sijaan että se rahalaitoksissa maksetaan puolivuosittain, jopa neljä kertaakin vuodessa, niin korko, se koron korko nähkääs. jää hänen vahingokseen. Se ei ole niinkään pieni asia, sanoi herastuomari.
- Sadanviidenkymmenen markan korko kuuden prosentin mukaan tekee neljä markkaa viisikymmentä penniä vuodessa, laski velkakirjan haltija ääneen. Ettekö itse koskaan tullut sitä laskeneeksi?
- Kah, eikö sen enempää! Enpä tullut tuota räknänneeksi.
- Eikö herastuomari mitään muuta sanonut syyksi?
- Ei muuta kun että minun ei missään tapauksessa pitänyt merkitä hyvityksiä ja koron korkoja verokaavakkeihini, enkä minä sitten koskaan merkinnytkään niitä, eikä se ollut tarpeellista. Paljonkos tuota muutenkaan veroa semmoisesta hallanpesästä, tietäähän isäntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti