Miten pitäisi viitata tutkimuskirjallisuuteen?

Kuuntelin eilen Medievalist.net:n podcast-jakson Wherein Tina and I take bad scholarly habits to task, jossa otsikon mukaisesti Anthony Kaldellis & Tina Sessa jakoivat mielipiteitään ärsyttävistä tieteellisen kirjoittamisen tavoista. Oltuani heidän kanssaan jo eri mieltä sitaattikäytännöistä, jakson puolivälissä käsitellyt viittauskäytännöt herättivät paljon kysymyksiä. Vaikka osan eroista selittää eri maa ja inan eri tieteenala.

Sessa aloitti kyseisen osan keskustelusta ilmoittamalla inhoavansa ylenmääräistä viittaamista ja ylen pitkiä kirjallisuuslistoja: "kun neljä olisi riittänyt, on neljätoista". Hänestä paljous herättää lukijassa epäilyksen siitä, ettei kirjallisuuslähteitä ole oikeasti luettu. Lisäksi hän kokee erittäin epäilyttävänä viitteet niin vieraskieliseen kirjallisuuteen (esimerkkinään unkari), että on vaikea uskoa kirjoittajan sitä lukeneen.

Kaldellis vastasi toteamalla, että jatko(!)-opinnoissa oli hänelle sanottu, ettei pidä viitata sellaiseen, mitä ei ole lukenut. Kuinka moni on tästä eri mieltä? Ei Sessakaan, mutta hän lähti sitten vieraille vesille huomauttamalla, että kirjallisuuslistalla suojataan selkäpuoli. Eli jos tietää, että olisi pitänyt tarttua tiettyyn kirjaan, niin se työnnetään kirjallisuusluetteloon, vaikka sitä ei olisi luettu ja vaikka siihen ei viitattaisi. Sessa ei ollut käytäntöä suosittelemassa, mutta oli sen ilmeisesti useampia kertoja havainnut. 

"Valitettavasti", kun nykyään artikkelit, väitöskirjat ja muut monografiat ovat käytettävissä digitaalisesti, on hyvin yksinkertaista tarkistaa missä ja monestiko kuhunkin lähteeseen on viitattu. Eikä seuraamieni väitöstilaisuuksien perusteella diskrepanssia viitteiden ja kirjallisuuslistan välillä katsota hyvällä. Kirjallisuuslistan kattavuuteen toki kiinnitetään huomiota ja muistaakseni Tara Brabazon totesi, että esitarkastajat aloittavat sieltä. Harmittava tosiasia on, että heidän on helpompaa huomata oman lempparinsa puuttuminen kuin arvostaa muuta kokonaisuutta.

Kaldellis huomautti sitten, että viittauksien tekoon on (ainakin) kaksi motivaatiota seuraamuksineen. Voidaan viitata vain niihin teksteihi, jotka ovat innoittaneet omaa ajattelua, tai sitten palvella lukijaa listaamalla kaikki mahdollinen kirjallisuus. Jälkimmäinen kuului Sessan mielestä historiografiseen esseeseen. Kaldellis puolestaan vierasti runsasta viittausta siksi, että se vie tilaa sivulla ja jättää leipätekstille "vain viisi riviä". 

Sitten keskustelu siirtyi melko eksoottisiin skenaarioihin siitä, miten viitataan kavereihin ja jopa teetetään junioritutkijalla artikkeli, johon viittaamalla vältetään viittaus tutkijaan, johon jostain syystä ei haluta viitata. Kuullosti varsin epäeettiseltä touhulta.

Etiikasta puhuen, ainoa mieleeni tuleva (*) julkinen ohjeistus tutkimuskirjallisuuteen viittaamisesta on Petri Karosen Tutkimuskirjallisuuteen viittaamisen etiikasta kirjassa Historiantutkimuksen etiikka. Tallessa olevat lainaukset eivät puhu viittaamisesta, mutta

“Aikaisemman tutkimuksen tuntemuksessa päästään tietenkin vain harvoin täydelliseen kattavuuteen, mutta siihen tulisi silti pyrkiä. Tieteellisesti mielekäs historiantutkimus perustuu aina aihepiiriin sopivien menetelmien, teorioiden sekä lähteiden käytön lisäksi kokonaisvaltaiseen tietoon tutkimuskirjallisuudesta. Historiantutkijan tulee tuntea kattavasti kysymyksenasettelunsa ja tutkittavan aikakauden kannalta keskeinen tutkimus (mukaan luettuna lähitieteenalat), kun taas menetelmien ja teorioiden osalta riittävät usein työn toteutukselle olennaisimmat julkaisut.” (s. 136-137)

Olen Karosen (tai tekstistään muodostamani ymmärrykseni) kanssa samaa mieltä. Jos viitteistyksen jättäisi kivoimman kirjan (tms.) varaan, niin a) lukijalle ei syntyisi mielikuvaa, että aiempaan tutkimukseen on tutustuttu, b) aiempien tutkijoiden työtä ei kunnioitettaisi ja c) myöhempien tutkijoiden työtä ei helpotettaisi. 

Toistaiseksi tällä linjalla väikkäriini ei ole syntynyt sivuja, joissa olisi huomattavan vähän leipätekstiä, mutta ehkä se kertoo lukemiseni keskeneräisyydestä. Helmikuussa jaoin FB:hen ylläolevan kuvan saatteella "Kun melkein alkaa kuvittelemaan tutkimuskirjallisuuden läpikäyntiään suht. kattavaksi ja sitten törmää tämän mittakaavan alaviitteisiin, jotka vilisevät vieraita nimikkeitä..." Femman väitöskirjastaan saanut tuttavani kommentoi "Lähes tuollaisen sivun (tai pari) väikkäriini tehneenä olen pohtinut historiantutkimuksen tapaa esittää meta-analyyseja aiemmasta tutkimuksesta jonkin verran. Hyvää ratkaisua tylsän taulukon lisäksi en ole keksinyt mutta ehkä tätä pitää miettiä lisää."

Vaikka oma toteutus on vaiheessa, tavoite on selvä. Siksi särähti viime lauantain väitöstilaisuudessa korvaan vastaväittäjä Maarit Leskelä-Kärjen kiitos Katja Weiland-Särmälän väitöskirjalle Pappisperheen aineeton perintö: “Harvoin näkee väitöskirjan, jossa on näin hienosti ja laajasti viitattu aiempaan tutkimukseen” (sitaatti perustuu muistiinpanooni eikä ole sanatarkka). Ehkä en ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota historian väitöstilaisuuksien kommentteihin puuttuvasta kirjallisuudesta?

(*) Googlaus tarttuu yliopistojen viittausohjeisiin, jotka eivät ota kantaa kirjallisuusviitteiden rajaukseen ainakaan suoraan. Epäsuorasti runsauden puolesta puhuu ohje "Tutkimuskirjallisuusviitteellä on kaksi tehtävää: Osoitat tuntevasi tutkimustilanteen ja toisaalta tunnustat intellektuaalisen velkasi aiemmalle tutkimukselle." (Anna Sivula & Petri Saarikoski: Nota Bene 2013. Aineistoon ja tutkimuksiin viittaaminen Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa )