 |
| Fredrika Pietilä vuonna 1865 Museovirasto CC-BY 4.0 |
Kaupungin jotenki valtavan kadun varrella eräässä pienessä talossa myöski oli tavallista kiireempi, mutta se voitettiin kaikessa hiljaisuudessa.
Talon emäntä oli aikaisin aamulla kavahtanut vuoteeltaan; ensi töikseen laatinut tulelle sen niinkutsutun "Johannesjuuston", jota paitsi monessa paikkakunnassa Pohjanmaalla ei osata otaksua Johannesjuhlaa juhlaksikaan. Talon toimekas emäntä kiehutti kauan juustokeittoaan, jotta se tuli helakan keltasta värilleen ja tosi maukasta.
Taloudellisista puuhista Arvolan emäntä, josta tässä on puhe, ennätettyään, sai somasti nuorilla kukilla koristelemaan yhtä pientä pöytää, jolle oli ladottu Kaisulle pyhitetyt lahjat, mitkä hänen piti saamaan sinä päivänä, jona uudistaa kasteensa liiton. Äidin toimittamien ja kummitätien lähettämien lahjojen joukossa oli loistavin kalu neulomarasia, jonka merimies Antti oli Kaisulle tuonut. Wuosia ennen tätä päivää oli äiti itsekseen pyhittänyt tyttärelleen muistokaluja, joiden mukana monta sievää isänki ostamaa kappaletta. Toisinaan oli Kaisu pitänyt epäluuloa äidillään olevan jotaki salattavaa ja kätkettävää muutamassa laatikossa, kun ei sitä milloinkaan avattu hänen nähtensä ja olipa syntymä- ja nimi-päivinään hymyillen arvellutki äidilleen jonku lahjan saatuaan, että tätäkö äitiseni olet niinkauan kätketellyt; mutta vastaukseksi sai aina vaan: "hm, oletko utelias?"
Kaisuki oli jo tuntisen ollut pukeissaan pienessä kammarissaan, vaan tahtoen noudattaa äitinsä tahtoa, hän ei tullut sieltä ulos ennenkun äiti tuli sinne lukemaan aamurukousta. Yht'äkkiä avautuiki ovi suojaan ja äiti tuli sisälle kantaen somaa kukkamätästä seisovaa neljällä jalalla. Kaikki lahjat olit sievästi jos sievästiki soviteltu kukkien keralla pöydälle. Vieraat, jotka iltapäivällä kävivät onnittelemassa Kaisua nyt seurakunnan nuorena impenä, ihmettelivät kukkien järesteellisestä asettamisesta, niinkuin lahjain valitsemisestaki. — Mutta se ei ollut mikään kumma A:n emännälle, joka kotonaan lapsena, vaikka merimiehen tytär hänki, oli saanut erinomaisen huolellisen kasvatuksen, jonka täydellisentämiseksi hän kahdeksantoista vuotisena onnistui päästä palvelukseen erääsen todellisesti sivistyneesen pruukin omistajan perheesen. — Päälle päätteeksi oli Kaisun lahjojen joukossa monta hyvää suomalaista kirjaa. Vanha täti, joka oli tavalla eli toisella tullut hiukan enemmän tuntemaan kansaansa ja Isänmaatansa, kuin monet vertaisensa, oli monen naapurin ihmeeksi ostanut Kalevalan ristitytölleen ja sitäkös katseltiin! Tyttö kiitteli sydämellisesti äitiään sekä lahjoista että laittajan monista vaivan näöistä.
Lyhyen hartaan rukouksen pidettyä äiti koetti muutamilla yksinkertaisilla sanoilla johtaa lapsensa ajatuksia sen suuren, äärettömän pitopöydän valmistajan, Herramme, Vapahtajan puoleen ja siunaten tytärtänsä saatti hän sen rappusille menemään. Siitä palattuaan huoneesensa äiti herahti itkuun ilosta, kun hän vielä tähän päivään saakka oli saattanut säilyttää lapsensa viattomana mailman turhuudelta ja rukoili hiljaisesti Jumalan varjellusta eteenkipäin. Sen jälkeen laittausi hänki menemään kirkkoon.
Kaikki rippilapset kokoontuivat vanhan pastorin luo, sieltä opettajien keralla kirkkoon mennäkseen.
Pastori oli seurakunnan rakkain olento. Hän oli mies, joka ei nyky-ajan muotisaarnaajain tavalla koettanut valloittaa sydämiä; hän vältti olla minkään lahkolaisuuden perustaja eli esimies; hän todella ei ollut riidan synnyttäjä, mutta vakaa rauhan sanansaattaja. Sentähdenpä vakaat, puoluettomat, totuutta harrastavat seurakuntalaiset rakastivat häntä kuin isää. Häntä vieläki, pois mennyttä vesissä silmin kaipaa moni entinen sanankuuliansa, sillä missä hän vaan oli ja vaelsi, ei häntä tarvinnut pelätä, kuin kielitteliää eli kuin jotaki salapoliisia.
Kellon lyötyä 9 astui pastorin pihan portista ulos kadulle kaunis seurue: kolme opettajaa edellä ja pitkä rivi lapsia eli oikeimmin ihania impejä ja uljaita nuorukaisia kolmittain perässä. Kohta toisessa kolmelmassa vasemmalla kädellä astui Kaisumme synkässä mustassa juhlapuvussa; kasvonsa loistit ilosta, silmänsä olit vähän punertavat vaan. Näytti siltä, kun ei minkäänlaisella orjuuttamisella olisi ollut valtaa hänen ylitsensä; kumma kyllä, hänellä oli selvänä kullaki sivistyspykälällä olevan ihmisen kunniallinen tarkoitus; oli selvänä uskontomme perusteet ja hän ei sitä paitsi ollut sidottu niinkutsutuiden sivistyneiden ulkonaiselta teeskentelemiseltä; hänen ruumistaan ei painanut ujous tietämättömyydestä ja sieluansa ei voinut sitoa kukaan. Tuo kaikki oli sivistyneen äitinsä ja kummitädin ansio.
Ihmiset näkivät harvoin tuollaisessa järestössä kirkkoon astuttavan, sentähden oli heitä kosolta kokoutunut pihojen porteille, katujen kulmiin ja huoneiden akkunoihin katsomaan meniöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti