torstai 19. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 9. & 10. museo

Tapiolasta tullessa poistuin metrosta Ruoholahdessa ja taivalsin tarkistamaan Kaapelitehtaan museot. Valokuvataiteen museon näyttelyt Agnès Varda – ensimmäinen elämäni ja Valokuvan paradokseja olivat auki ensimmäistä päivää. Vaikka ensiksi mainittuun liittyi oman elämän dokumentointi, jälkimmäisen teokset antoivat enemmän. 

Kaksi esimerkkiä. Bruno Caldas oli ryhmitellyt museon kokoelmista 12 864 valokuvaa tekoälyllä. 

Näyttelytekstissä todetaan aivan totuudenmukaisesti, että tulokseen todennäköisesti sisältyy vinoumia. Mutta eksploratiiviseen käyttöön olisi ihana.


Jenni Niemelä-Nyrhinen ja Niina Uusitalo ovat teokseen Amnesia rinnastaneet sosiaaliseen mediaan ladattuja kuvia, joiden ollut (ehkä) tarkoitus kertoa yksilön kokemuksesta, mutta ilmaisu toistaa samaa kuin muiden valokuvat samankaltaisessa tilanteessa. Tämä resonoi hienosti väitöskirjani aineistoon, jossa toistuu samat tekstityypit jatkuvasti. Kiitosjuhlasta piti kertoa tietyllä tavalla ja mustikkametsässä ollessa kuvataan marjat astiassa vihreää taustaa vastaan.


Teatterimuseossa odotti yllätys, sillä näyttelytilassa seiniä oli kaadettu tai siirretty. Valitettavasti muutos ei näkynyt näyttelyjen sisällössä, joka oli yhtä mitään sanomatonta kuin ennenkin. Esimerkiksi isoimman tilan saanut Kansallisteatterin 150-vuotisnäyttely (kuva yllä) koostui suuresta määrästä rooliasuja mallinukkien yllä ja näiden ympärillä oli aivan tolkuttoman pitkä teksti luettavaksi. En väitä tavanneni montaakaan sanaa, mutta silmäilyssä ei erottunut mitään yhteyttä pukukavalkaadiin. Eikä myöskään museon verkkosivuilla luvattua " tietoa, oivalluksia, iloa ja viihdettä". Tai ehkä sentään ensiksi mainittua.

Miten alasta, jonka koko pointti on esittäminen, ei onnistuta tekemään näyttelyitä, joissa olisi joku jälki tekemisestä? Mikä lisäarvo tekstille syntyy sen lukemisesta seisaaltaan julkisessa tilassa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti