Nykyaikana, kun hiihtäminen meillä on tullut kansallisurheiluksi, muistelee hiukan ihmetellen, kuinka toisenlaiset olot olivat nuoruudessani, ainakin Helsingissä, jossa kävin koulua 1870 luvulla. Hiihtämistä koululaiset silloinkin jo vähin harrastivat. Mutta hiihtäminen oli vain mäenlaskua; tasaisella hiihto oli tuntematonta, samoin murtomaahiihto. Kaupungin kumpuisia ja kallioisia ympäristöjä ahkerasti laskimme suuren sauvan varassa; ja jonkinlaiseen taitoon saattoi siinäkin päästä, kun vaan asiaa harrasti. Norjalaisten »staa i hopp» oli aivan tuntematonta.Suksista oli kuitenkin puute. Niitä ei silloin saanut kaupoista ostaa, vaan ne, mitkä olivat käytännössä, olivat joko tuotetut ylämaista, Kuopiosta tahi Kajaanista, hevospelissä (rautateitähän ylämaihin ei silloin ollut); taikka olivat ne lähiseudulla maalla tehtyjä ja tietysti sangen yksinkertaisia. Mutta olivatpa sukset minkälaiset hyvänsä, yhtä innokkaasti niillä mäet laskettiin, ja pystyssä pysyi, jos vaan pahimmassa paikassa ei hätääntynyt. Monta vuotta minä hiihtelin lainasuksilla, milloin mistäkin lainatuilla, kunnes 7:llä luokalla ollessani sain omat oikeat ylämaan sukset, jotka eräs vanhempi kuopiolainen naistuttavani minulle lahjoitti. Siitä lähtien tunsin itseni oikein herraksi suksimäellä ja into kasvoi yhä.Kouluajan jälkeen harrastukseni hiihtämiseen on säilynyt näihin päiviin saakka; sukset ovat tosin muuttuneet ajan ja tavan mukaan, mäenlasku on olojen pakosta jäänyt syrjään ja tasaisella hiihto tullut pääasiaksi. Mutta ahkerasti sitä edelleen harjoitan.
P. S. Muuta hiihdon historiasta kerrottua:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti