torstai 28. lokakuuta 2021

Olin oikeassa ja en

Heinäkuussa 2019 totesin "Kansallisarkisto ei siis lähtökohtaisesti voi olla kantaaottamaton osapuoli historiankirjoituksessa." Näköjään ajatukseni ei ollut aivan tyhmä, sillä Pekka Henttonen oli kirjoittanut vuonna 2000

Olennaisin huomio kuitenkin on, että arkiston on vaikea olla sisällöntuottaja, vaikka asiakirjoja käytetäänkin sisällöntuotannossa. Arkisto törmää herkästi ongelmiin myös silloin, kun se antaa käytettäväksi sähköisiä aineistoja. Arkiston rooliin ei kuulu ottaa kantaa siihen, millainen on lähteiden takana oleva todellisuus, ja juuri sitä sisällöntuotanto edellyttää.

Kuukautta myöhemmin olin (kevyehköin tiedoin) sitä mieltä, että Unto Hämäläisen esseestä noussut keskustelu tarpeesta selvittää Stalinin vainojen uhreja oli puppua. 

Mielipiteilläni ei tietenkään ollut osaa tai arpaa siihen, että sitten Kansallisarkistolla käynnistyi viisivuotinen tutkimushanke suomalaisten kohtaloista vuosien 1917–1964 Venäjällä. Edelleen olen sitä mieltä, että Kansallisarkisto ei ole oikea toimija tutkimukseen, mutta en tiedä missä määrin sen instituutiona tai henkilökohtaiset suhteet ovat mahdollistaneet tai auttaneet tutkimuksen tekoa Venäjän puolella.

Näkemykseni tutkimuksen tarpeellisuudesta ovat kuitenkin osin muuttuneet. Heti ensi kosketukseni projektiin oli positiivinen eli historiallisesti (Kansallisarkiston kontekstissa) sain sukulaisestani lähettämääni tiedonanto-kysymykseeni nopean ja osaavan vastauksen. En lisätietoa, mutta eräs tuttavani sai tietoa isosetänsä elämästä. Yleisestä kiinnostuksesta yksilöiden kohtaloihin kertoo esimerkiksi Jussi Nuortevan twiitin saamat kommentit. 

Suhtautumiseni muutokseen vaikutti myös se, että hankkeesta tuli myös Stalinin uhreja laajempi. Ylen uutisessa elokuussa 2020 Päivi Happonen toteaa, että "Oikea kuva syntyy vain selvittämällä laajemmin suomalaisten vaiheita Venäjällä, ei vain Stalinin vainoissa kuolleita". Enkä tietenkään näe huonona sitä, että "Hankkeessa toteutetaan interaktiivinen tietokanta, johon talletetaan Venäjällä olleiden suomalaisten elämäkertatietoja sekä heihin liittyviä asiakirjoja ja valokuvia." 

Hieman ihmeissäni ehdin olla SKS:n muistitietokeräyksen suhteesta Kansallisarkiston hankkeeseen, mutta sain jossain välissä jollain kanavalla SKS:ltä vastauksen, jossa vakuutettiin jonkinlaista yhteistyötä. Tämä näkyy nykyään Kansallisarkiston hankesivullakin.

Helmikuussa 2021 Kansallisarkistolta kerrottiin mahdollisuudesta osallistua hankkeen tutkimusaineiston tallennustehtäviin. Muistaakseni kokeilin itse vain yhtä lomakkeen kirjausta, mutta onneksi löytyi huomattavasti innostuneempia tähän ensimmäiseksi "vastaavaksi" kutsuttuun joukkoistukseen. Kansainvälisen alustan käytössä hanke oli ainakin ensimmäinen Suomessa. Muistelisin nähneeni jossain mutinaa siitä, että on tarpeetonta, että "Ainakin kahden toisistaan riippumattoman ihmisen tulee tallentaa saman asiakirjan tiedot, jotta järjestelmä toteaa sen käsitellyksi." Omasta mielestäni käytäntö tarjoaa järkevällä tavalla laaduntarkastusta.

Sitä myöten kun innokkaat ovat naputelleet asiakirjojen kuvia tekstiksi, alustalle on voitu lisätä lisää materiaalia. Esimerkiksi kesällä poimittiin Venäjällä olleiksi merkittyjä Viipurin läänin henkikirjoista ja viimeisin (viimeisimpiä?) lisäyksiä on Etsivän keskuspoliisin Terijoen alaosaston arkistosta löytyvä kokonaisuus vuosina 1920-21 rajan ylittäneistä henkilöistä.

P. S. Tutkimushanketta johtavan Aleksi Mainio Karjalan sivistysseuran vuosikokouksessa pitämä esitys hankkeesta on YouTubessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti