keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Luennoilla 1870-luvulla

Eino Sakari Forsman (vuodesta 1882 Yrjö-Koskinen) aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa 1875 ja aktiiviset opintonsa ajoittunevat seuraavaan viiteen-kuuteen vuoteen. Kirjassa Muistikuvia III. 1956, s. 183-184 julkaistiin näkemyksiään opettajistaan, joita ennen hän arvosteli isäänsä eli Yrjö-Sakari Yrjö-Koskista:

Mutta puhuakseni hänestä erittäin yliopiston opettajana, tahdon sanotuksi, että hänen vaikutuksensa nuoren opiskelevan polven tieteelliseen kasvatukseen ei kohonnut eikä voinutkaan kohota tavallista keskimittaa korkeammalle, ja se "koulu", jonka hän ympärilleen muodosti, oli myöskin pääasiassa valtiollinen, ja vain vähässä määrin tieteellinen. Hänen luennoimisessaan ei, enempi kuin julkisten puheiden pidossakaan, tuntunut mitään puhujataidon lentoa. Kaikki oli tosin asiallista, selvää. Mutta nuoriso, voidakseen tieteeseen innostua, kaipaa muuta kuin asiallisuutta ja selvyyttä. Tämän eräs yliopistotovereistani kerran lyhyesti sanoi minulle, ja älsin heti, että hän oli oikeassa.

Ihmeellisempää sittenkin oli, että se, mitä isästä yliopiston opettajana on sanottu, aivan yhtä hyvin soveltyi useimpiin muihin professoreihin, joita kuuntelin, vaikka heidän kykyään heidän varsinaisen virkansa ulkopuolella paljoa vähemmän kysyttiin. Erityisesti tämä koskee [August] Ahlqvistia ja [Johan Julius Frithiof] Peranderia. Viimeksimainitun puhujataito herätti juhlatiloissa jonkun verran huomiota, mutta oikeusfilosofian luennoilla ei siitä näkynyt merkkiäkään; samoin ei Ahlqvistin Kalevala-luennoista kukaan voinut ymmärtää, että opetustuolilla istui mies, jonka runotuotteet kaikkina aikoina kaunistavat suomalaista kirjallisuutta. Molempien luennoiminen oli yksitoikkoista, halutonta.

[Karl Gabriel Thiodolf] Rein kyllä oli innostunut aineeseensa, mutta hänen omituinen esiintymisensä teki paljon haittaa. Hyökättyään kateederiin hän ensityökseen antoi tälle potkun, jonka tarkoitusta oli mahdoton ymmärtää; sitten hän puhkui jonkun aikaa, karkasi molemmin kourin silmälaseihinsa, laski ne syrjään päättäväisyydellä, joka herätti kuulijakunnassa luulon, että hän vast'edes aikoi tulla toimeen ilman kaikkia näönparanteita, mutta asetti ne heti taas yhtä päättävästi nenälleen. Itse esitys oli melkein aina vaivalloista pusertamista, jota säesti puhkimiset ja tuskalliset liikenteet.

Mutta yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Alma Floman kirjoitti kihlatulleen 3.12.1874 ilmeisesti Naisakatemian luennosta:

Tiistaina piti [Yrjö] Koskinen tavallisen tuntinsa akatemiassa, tällä kertaa se oli todellakin loistava. Hän oli niin suuri, niin ylevä korkeine ajatuksineen ja aatteineen. Toivoisin, että kaikki ne, jotka eivät rakasta, kunnioita ja ihaile Häntä, kuulisivat Hänen puhuvan; niin vaatimattomasti, koruttomasti, niin ilman itserakkautta, mutta kuitenkin niin ylevästi, niin lämpimästi. Olisin tahtonut Mellan mukaan tälle luennolle, että hän oppisi rakastamaan Koskista, mutta vaikka olin sanonut hänelle monasti, että Koskinen tiistaina puhuu Rooman kukistumisesta, oli hän tietysti sittenkin sen unohtanut ja mennyt vieraisiin, puhumaan joutavia ja juomaan kahvia, sen sijaan että olisi tullut kuuntelemaan maan suurinta historioitsijaa, - niin, yhden maan suurimpia poikia esittävän, kuten Hän itse sanoin, "teoriaansa", ajatustaan, mikä oleellisesti eroaa muitten ajatuksista, tuosta suuresta, lähinnä kristinuskoa suurimmasta historiallisesta tapauksesta, vanhan ajan kukistumisesta. (Ilona Jalava: Otteita kihlautuneitten kirjeenvaihdosta. Muistikuvia I. 1945) 

Kuvan yliopistosta tehnyt vuonna 1866 Frans Oskar Liewendal, Digitointi Helsingin kaupunginmuseo/Riitta von Koch, CC BY 4.0

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti