Uudenkaupungin rauhasta 300 vuotta

Aprillipäivänä 2018 julkaisin tekstin Katsaus sodan muistamiseen, jossa pilailin ajatuksella, että suurta Pohjan sotaa olisi 300 vuotta myöhemmin aktiivisesti muisteltu. Vitsi oli siinä, että ei oltu ja arvelin tuolloin, ettei muistelua näkyisi myöhemminkään.

Olin lähes oikeassa. Suurimman poikkeuksen muodosti vuonna 2019 ilmestynyt Teemu Keskisarjan kirja Murhanenkeli ja sen markkinointityö. Lisäksi Suomen sukututkimusseuran keväisillä valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä eli Suku 2021 -tapahtumassa vietettiin vuoden 1721 muistovuotta ja esitelmät käsittelivät isoavihaa.

Antti Räihä arvelee kesällä julkaistussa blogitekstissään, että eroa vuoden 1809 näkyvämpään muisteluun vuonna 2009 "selittävät osaltaan korona-ajan rajoitukset ja epävarmuustekijät, joita ei voi sivuuttaa kesän ja syksyn 2021 juhlallisuuksien ja muistotilaisuuksien suunnittelussa ja järjestämisessä." Ehkä jossain määrin, mutta ei minusta olennaisesti. 

Suomessa on nimittäin yksi taho, jolla on intressi vuoden 1721 muisteluun, ja sitä ei ole korona pysäyttänyt. Alkukuusta Uudessakaupungissa pidettiin usean päivän Rauhan symposiumi. Rauhan muistomerkki on kunnostettu, on järjestetty kävelykierroksia ja ties mitä. Paikan päällä voisi päästä jopa virtuaalisesti neuvottelujen paikalle. Muuten verkossa on Uudenkaupungin rauhan paikkoja esittelevä mobiiliopas, jota voi kuunnella kotoakin käsin, ja vastaava opas kaupungin ulkopuolen kohteisiin sekä Teemu Keskisarjan luento, Uudenkaupungin museon amanuenssin Jonna Junkkilan esitelmä Tarinoita Uudenkaupungin rauhan ajoilta ja museon johtajan haastattelu podcastjaksossa Uudenkaupungin rauha – mitä ja miksi?

Räihän blogitekstin pointti on kuitenkin enemmän Ruotsin ja Suomen historiankirjoituksen eroissa. Näihin törmäsin siviiliväestön osalta konkreettisesti kirjoittaessani Petter Sundista, joka lähti pakoon Helsingistä ja asettui Tukholman pohjoispuoliselle rannikolle, jossa sai kokea uudestaan vaaran hetkiä venäläisten hyökkäyksissä. Näitä ruotsalaiset tietenkin ja ymmärrettävästi muistelevat enemmän kuin Suomen miehitystä. Pääkaupungin läheisyys todennäköisesti takasi suhteellisen nopean tiedonsaannin, joten Petter oli ensimmäisten Helsinkiin palanneiden joukossa ennen meren jäätymistä.

Aivan toista oli tiedonkulku Uralin taakse viedyille sotavangeille, joista olen myös kirjoittanut. He saivat tiedon rauhasta keskellä talvea. Vaikka eivät viivytelleet paluumatkalle lähtöä tai itse matkalla, esimerkiksi oma esi-isäni pääsi Suomeen vasta syksyllä 1722. Suuri osa Siperiassa olleista sotavangeista kulki Pietarin kautta eli kotimatkallaan ohittivat Helsingin joko meritse tai täällä pysähtyen. 

Helsingissä olisi siis ollut kahdenlaisten palaajien kautta mahdollisuus modernisti rinnastaa menneisyyden kokemukset nykypäivään. Mutta ei.

P. S. Olli Bäckström kontekstoi omassa blogitekstissään Uudenkaupungin rauhan muihin ajan rauhoihin