keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Täydennysosia rangaistuksista ja etiikasta


1) Kun vuoden 1776 tiellä Helsinkiin ohitin harvoin mainitun mestauspaikan, en ryhtynyt sitä paikantamaan. Olisikin ollut ajanhukkaa, sillä kannettuani kirjastosta kotiin Mikko Moilasen uutuuskirjan Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500-1825 löysin siitä paikkakuntakohtaiset tiedot mestauspaikoista ja tämä töölöläinen oli "Krasnašokin suo, Töölö. Töölönkadun ja Linnankoskenkadun risteys. Ollut käytössä ainakin 1700-luvulla." (s. 500) Koska paikka on vain vartin kävelymatkan päässä. Menneisyyden paikkaa voi risteystä turvallisemmin muistella vieressä olevassa Linnankosken puistossa, jonka puut kuvassa.

2) Joitakin vuosia sitten kysyin Avioero on hauska juttu? tuskastuttuani m.m. Yleisradion jakamiin leikkeisiin "karanneista" puolisoista. Samaisia leikkeitä oli edelleen kontekstoimattomina uudessa kirjassaan Äkkilähtöjä menneisyyteen. 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole. Sen arvioi Agricolalle Satu Sorvali, joka kiinnitti huomiota etiikkaan todeten m.m.

Sosiaalisen median käyttö ei ole yksioikoisesti huono asia, mutta ongelmana voi olla kontekstistaan repäisty sisältö, kuten lehtileike, joka viihteellistää kohteensa ja asettaa hänet naurunalaiseksi. Yksi ikävä esimerkki tästä on avioeron hakemiseen liittyvät ”karannut puoliso” -ilmoitukset. Kirjan lakonisista huomautuksista ja kuvateksteistä tulee mieleen Hauskat kotivideot -tv-sarja ja Sampo Marjomaan kommentit videoiden välissä, sillä erotuksella, etteivät nämä ihmiset ole lähettäneet vapaaehtoisesti aineistoja koko kansan naurettaviksi. Kyse voi olla hyvinkin traagisista ihmiskohtaloista. Sanomalehti-ilmoituksissa on usein henkilöiden nimiä ja vaikka asianomaiset itse ovat jo kuolleet, saattavat heidän lapsensa olla vielä elossa.

Olen samaa mieltä. Mietintää teemasta myös Sebastian Lindbergin huhtikuisessa blogitekstissä Unohtamisen vai muistamisen oikeus? Eettiset kysymykset henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa

3) Omat blogitekstini ovat kautta aikojen olleet hutaisuja, minkä voi nähdä konkreettisesti vertaamalla parin vuoden takaista tekstiäni Jalkapuista tuoreessa Hybris-lehdessä julkaistuun Uula Neitolan ja Kimmo Mäkelän artikkeliin Toisellekin jalalle - jalkapuun historiaa ja käyttöä Suomessa vuoteen 1848.

4) Onneksi toisinaan lukijat täydentävät tuotoksiani. Armoa ei Siperiaan tarinan selvittelyyn Tommi Uschanov kommentoi

Googlella löytyi Konstantin Dušenkon lyhyt venäjänkielinen artikkeli tästä, joka ei ole ihan niin valaiseva kuin olisi toivonut, mutta antaa kuitenkin lisätietoa. Sen mukaan version "помиловать нельзя, казнить" (ei armahdeta, teloitetaan) / "помиловать, нельзя казнить" (armahdetaan, ei teloiteta) varhaisin tunnettu esiintymä on runoilija ja lakimies A. L. Borovikovskin lainvalmistelua kritisoiva teksti Venäjän oikeusministeriön aikakauslehdessä lokakuussa 1900. Tuo leskikeisarinna Maria Fjodorovnaan liitetty versio "Помиловать нельзя; сослать в Сибирь" (Armoa ei, Siperiaan) / "Помиловать; нельзя сослать в Сибирь" (Armoa, ei Siperiaan) ei jäljity kauemmas kuin noihin vuoden 1903 yhdysvaltalaisiin sanomalehtiin. Kuitenkin jo kauan tätä ennen tunnettiin laajalti toinen vastaava anekdootti, joka sijoittui Puolan kapinaan 1863, ja sille rinnasteinen pointti kaksitulkintaisuuden vaaroista on esiintynyt aikoinaan toisenlaisessa muodossa jo keskiaikaisessa latinassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti