lauantai 1. toukokuuta 2021

Helsingin vappu vuonna 1891

Nils Wasastjernan valokuva vapusta 1889
HKM CC BY 4.0
Santeri Alkio romaanissaan Keisaririkos. Kuvausjakso 1890-luvulta (1923) vapunpäivästä 1891, jolloin "Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi venäläinen postimerkki liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna." 

Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa. Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan. Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä "valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin. Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel, mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.

Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi. Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.

Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi, käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin. Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä käy kovaksi.

Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä. Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä välittömämmän hilpeyden ja riemun.

Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät. Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.

Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen, jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä. Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus! [...]

Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa, kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi lauluun.

    "Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee!"

Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.

Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus…

"Laulusta me voiman saamme laulu syömmet aukaisee!" — — — — — — — — —

Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti. Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain, mitä ei näy.

Suomi on heräämässä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti