Turun kymnasistina 1860-63

Johan Jakob Reinbergin näkymä Turkuun Vartiovuorelta.
Museovirasto, CC BY 4.0

Otteita Erkki Almbergin muistelmista (Suomalainen. Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton albumi 1910)

Lukuvuosina 1858—59 ja 1859—60 suoritin Porin ylialkeiskoulun kolmannen ja neljännen luokan. Saatuani sieltä päästökirjan ja suoritettuani sisäänpääsötutkinnon kirjoitettiin minut neljäntoista vuotiaana Turun kymnaasiin. En käytä nimitystä »lukio», syystä että eräs kunnioitettu opettajani, kuuluisa suomenkielen ja sen kirjallisuuden professori August Engelbrekt Ahlqvist vainaja ei sitä hyväksynyt [...] Kymnaasit olivat kolmiluokkaisia opistoja, jotka muodostivat väliasteen yli-alkeiskoulujen (entisten triviaalikoulujen) ja yliopiston välillä. [...] Turun kymnaasi sijaitsi puheenaolevaan aikaan n. s. Tryggin isossa kivitalossa tuomiokirkon torin partaalla ja Aurajoen rannalla.

Opetustunnit Turun kymnaasissa olivat k:lo 8—l2 a.-p. ja 4-6 i.-p. Ei siinä uinaeltu unen helmassa viimeisiin minuutteihin, jolloin piti kouluun syöksymän, vaan aikaisin aamulla, ainakin k:lo 6, noustiin vuoteelta lukemaan, ja sitten työtä tehtyä ruokakin maistui, niin että syötiin tavallisen tukeva aamiainen ennen kouluunmenoa. Ja varhain nousta täytyikin ehtiäksensä kunnollisesti valmistautua koulutehtäviin. Kotia tultua oli taas iltapäiväläksyt edessä, niin että päivä kului työhommiin. [...] opetustuntien jako oli enemmän tarkoituksenmukainen, kun sai erikseen pitää huolta aamu- ja iltapäiväläksyistä. Oli silloin myös pimeämmälläkin vuodenajalla tarpeeksi valoisaa oppilaille oleskellaksensa ulkoilmassa keskipäivällä. [...] Omituisuutena mainittakoon vielä, että korjattuja kirjoitusharjoitelmia ei selitetty eikä uusia tehtäviä annettu tavallisilla lukutunneilla, vaan iltarukouksen päätyttyä, k:lo 6 jälkeen i.-p. Nämät kirjoitusten jakelut, joissa kukin oppilas sitä paitse sai vuoronsa yksitellen esiintyä opettajalle, olivatkin oppilaille ikäviä.

Univormutakki, jota yleisesti käytettiin, oli tehty sinisestä verasta, jokapäiväistä koulutarvetta varten karkeammasta ja juhlatiloja varten hienommasta kankaasta. Takki oli varustettu mustalla alaslasketulla samettikauluksella sekä kahdella rivillä kullatulta, keltaisia metallinappeja, joissa oli lyyryn korkokuva. Mistä tämä niin sanoakseni virkapuku lienee alkuperänsä johtanut, oliko se vanhaa perintöä Ruotsin vallan ja Turun akatemian ajoilta vai jäännöksiä keisari Nikolai Lsen ankarasta järjestelmästä, en varmaan tiedä. Päällistakkina oli tavallinen kansalaisilla käytännössä oleva. Harvat minun aikanani enää käyttivät kiiltonappista päällistakkia, jota sanottiin poliisinutuksi. Oli minulla itsellänikin kuitenkin sellainen, sininen.

Toverihenki oli hyvä. Sitä voimassa pidettiin erinomattain konventilla eli toverikunnan kokouselämällä. Nimeä konvent emme turkulaiset kuitenkaan käyttäneet, vaan toverikunnan kokouksia mainittiin nimellä »sångföreningen» (lauluyhdistys), myöskin »Songum». Näitä kokouksia pidettiin lauautai-iltoina varta vasten vuokratussa huoneistossa. Tämän vuokran suorittamiseksi ynnä muihin toverikunnan menoihin suoritti jokainen kunnan jäsen vuosi- taikka lukukausimakson. Se teki luullakseni ruplan, en muista, kuinka pitkältä ajalta. Huoneisto sijaitsi ensin Richterin talossa Venäjän kirkkokadun, Multavierukadun ja Aurajoen välissä, kaksikerroksisessa vähälännässä kivirakennuksessa joen partaalla. Huoneet olivat yläkerrassa. Porraskäytävästä pääsi sekä suoraan isompaan kokoushuoneeseen että myöskin erääseen pienempään etehisen tapaiseen. Kokoushuoneen takana oli kaksi vähempää huonetta. Alikerrassa asui emäntä. Kun porraskäytävää myöten oli tultu toiseen kerrokseen, jätettiin päällisvaatteet tuohon eteiseen, jossa myöskin kokouksen loma-ajoilla oli teentarjoilu emännän toimesta. Kokoushuoneessa keskusteltiin, neuvoteltiin ja päätettiin toverikunnan yhteisistä asioista. Takaseinällä oli katederi, jossa puhujat seisoivat ja erittäinkin puheenjohtaja. Tässä toimessa oli kolmannen luokan primus, siis toverikunnan tietojen puolesta etevin ja muutoinkin enimmän arvossa pidetty jäsen. Katederissä myöskin seisoskeli se, joka luki ääneen toverikunnan kirjoitetut sanomalehdet. Näistä oli kaksi ruotsinkielistä, »Veritas et Jocus» (totta ja pilaa) sekä »Bytingen» (veitikka), ynnä yksi suomenkielinen, Toivo nimeltä. Toivon toimittajina yhteen aikaan toimimme myöskin Antti [Jalava] ja minä. Veritas el Jocus’essa käytiin muun muassa yhteen aikaan kynäsotaa, jonka minä olin nostanut jakamalla toverikuntalaiset kahteen ryhmään, nimittäin »aristokrater» (ylimykset) ja »demokrater» (kansanvaltaiset). Isossa kokoussalissa saatiin myös kuulla kaunista neliäänistä laulua, jota Vaseniuksen oppilaat kyllä kykenivät esittämään.

Yleisenä keskustelukielenä kokouksissa oli tietysti ruotsi ja niin myöskin yksityisesti enimmäkseen. Oli meitä kuitenkin niitäkin, jotka puhuttelimme toisiamme suomeksi, liiatenkin sitten kun Frans Wilhelm Rothsten muistaakseni kevätlukukaudella 1861 taikka 1862 oli lähettänyt meidänkin opistoon kehoituksen suomenkielen käyttämiseen suupuheessa niin paljon kuin mahdollista, johon piti sitoutua kirjallisella lupauksella. Muita suomalaisuuden harrastuksen oireita oli esim. se tapaus, että kerran luettelo kymnaasin opettajista ja oppilaista toimitettiin suomeksi, Ernesti Forsmanin alotteesta. Paitse sitä, että kymnaasin rehtori vuosittain julkaisi painosta tuollaisen lyhyen luettelon tärkeimpine tietoineen sekä joka kolmivuotiskauden kuluttua vähän laveamman vuosikertomuksen, tapasi toverikuntakin puolestansa painattaa lyhyen kataloginsa. Tuossa mainitussa suomalaisessa luettelossa oli käytettynä uusia lainasanoja, joita ainakin me kymnasistit (ja erittäin ruotsikot) oudoksuimme, niinkuin esim. »lisensiaatti».

Konventtisalissa esitettiin myös teatterinäytäntöjä. Niitä varten oli vanhastaan olemassa muutamia seinämiä, joita kyllä käytettiin, vaikka puutteellisia olivatkin. Näytelmät olivat enimmäkseen ruotsinkielisiä ja huvinäytelmiä kaiketi kaikki. Etevä näyttelijä oli esim. Wilhelm Lindstedt. Lars Oskar Wilhelm af Heurlin esitti joskus keski-ikäisen naisen osaa. Kerran esitettiin suomenkielinen näytelmä, nimittäin Antero Wareliuksen »Wekkulit ja Kekkulit». Siinä esiintyi muiden muassa Antti vanhana tietäjänä, Santalan Mattina Puasjärveltä. Frans Johan Lehtonen oli luutnanttina, Antipas Löllenflycht nimisenä. Myöskin Evald Ferdinand Jahnsonilla oli tässä osansa. Ovirahaa ei luullakseni otettu, vaan kaikki toverikunnan jäsenet olivat tervetulleet näytäntöjä katselemaan.

Vasemmanpuoleisen kokoushuoneen takana sijaitseva huone oli pienempi suoja vapaata seurustelua varten ja samoin sen viereinen, jossa kuitenkin myös säilytettiin toverikunnan yksityinen kirjasto (»Gymnasisternas i Äbo privata bibliotek»). Kirjasto sisälsi enimmäkseen kaunokirjallisuutta, etupäässä romaaneja, niinkuin Herman Bjurstenin, Emilia Flygare-Carlénin, Alexandre Dumasin ynnä monen muun, puhumattakaan erään ranskalaisen varmasti hyljättävistä romaaneista. Kirjastonhoitajana toimi siihen aikaan Gustav Maurits Tenlén apulaisineen. Viimemainittuun huoneeseen olivat kokous-iltoina tupakoitsijat karkoitettuina. Kun suoja oli pieni, ovet suljettuina ja kylmänä vuodenaikana tuskin muuta tuulennuslaitosta kuin kaakeliuuni käytävissä, niin arvaa sen, millaiseksi ilma kävi huoneessa, joka oli niin sakean savun täyttämä, että silmiä karvasteli ja vaivoin saattoi kaikkia läsnäolijoita himmeässä valaistuksessa tunteakaan. Täällä kuitenkin joukolla yksiäänisesti lauleskeltiin kakofoniioja (rekilauluja, ei kuitenkaan huonoja), esim. »Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell»; kentiesi myöskin sellaisia kuin; »Jojakim uti Babylon» ja »Krigarn vilar sig i mark och skog». Siihen aikaan eivät muutoin suhteet itäiseen »rajamaahan» olleet niin kärjistyneet kuin nykyään. Niin tapahtui kyllä, että esim. Klas Walleniuksen johdolla hoilattiin renkutusta: »Sa Urálom, sa rekói, kásaki guljáiut; éi, éi, veseléi, kásaki guljáiut!» (Uralin takana, virran takana, kasakat kävelevät!) Tämän, niinkuin »Bror Bellmanin», sävelet vieläkin 48 vuoden kuluttua soivat korvissani.

Hyvä, miehuullinen toverihenki vallitsi. Rehellisyyden puutetta inhottiin suuresti. Muistan ainoan tapauksen, jolloin eräs toveri, joka oli tässä katsannossa rikkonut, asetettiin toverikunnan pakiparaastansa kokoonkutsutun ylimääräisen kokouksen tuomioistuimen eteen. Rangaistukseksi tuli ekskommuuikatio eli, niinkuin uudemmalla sanalla lausuimme, boikottaus, s. o. syyllinen suljettiin muutamaksi lukukaudeksi pois kumppanien seurasta, niin ettei kukaan saanut puhella hänen kanssaan eikä ylimalkaan olla tekemisissä hänen kanssaan muutoin paitse kysyttäessä ilmoittamalla opettajain antamat läksyt ja määräämät muut kotityöt.

Konventti muutettiin myöhemmin Cowien talon yläkertaan, Aningaistenkadun ja Venäjän kirkkokadun kulmassa. Minun aikanani ei se vielä ehtinyt siellä kauan olemaankaan. Enpä muistakaan, oliko siellä hallussamme muuta kuin kaksi huonetta; mutta ne olivat isommat kuin Richterin talon suojat.